perjantai 28. lokakuuta 2016

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia


Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. 556 s. Tammi 2016. Kirja saatu arvostelukappaleena Tammelta ja kritiikki julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä. 

Tähtikirjailijan uutuus on yllätyksetön sukukronikka







Joël Dicker nousi maailmanmenestykseen esikoisromaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Nyt ilmestynyt kirjailijan toinen romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo nimensä mukaisesti erään suvun tarinan.

Marcus Goldman, tuttu jo Dickerin edellisestä teoksesta, on myös tämän romaanin päähenkilö. Marcus on lapsesta saakka ihaillut isänpuoleisia serkkujaan, tarunhohtoisia Baltimoren Goldmaneja, ja yhdessä vietetyt kesät ovat muodostaneet Marcuksen elämän kiintopisteen. Nyt Marcus on kuitenkin päättänyt kirjoittaa kirjan ja kertoa suvun tragedian julki.

Kirjoittamisen myötä Marcus joutuu kohtaamaan totuuden virheettöminä pitämistään ihmisistä, kun jalustalle nostetuista sukulaisista tulee tavallisia ihmisiä puutteineen. Asioiden objektiivinen tarkastelu ei ole Marcukselle helppoa ja hän kirjoittaakin tragedian isolla alkukirjaimella. Tragedia myös sijoittuu juhlapyhistä tärkeimpään, kiitospäivään, mikä alleviivaa tapahtumien merkitystä jo liikaakin. Romaani liikkuu aikatasolta toiselle ja menneen penkominen muuttaa Marcuksen elämän myös nykyhetkessä.

Dicker vyöryttää romaaninsa täyteen suuria tunteita. Syyllisyys ja anteeksianto yhdistyvät sukupolvesta toiseen jatkuvaan veljeskateuteen ja henkilöt ovat epärealistisen jaloja. Toki mukana on myös tyttö, johon koko serkusjengi rakastuu, mutta jonka vain yksi voi saada.

Kokonaisuudessaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on pettymys. Romaani on ylipitkä, melodramaattinen ja lopun uskonnollisuudessaan jopa korni. Suurimmaksi ongelmaksi nousee henkilöhahmojen reaktioiden epäuskottavuus eikä rasittavan naiivi päähenkilö auta asiaa. Dickerin ansioksi pitää kuitenkin lukea juonen kehittely, kun suvun salaisuudet heräävät eloon sivu sivulta.


Monesti puhutaan toisen romaanin kirjoittamisen vaikeudesta ensimmäisen menestyksen jälkeen. Nyt se on Dickerin kohdalla tehty, joten katse kohti seuraavaa tiiliskiveä.



6 kommenttia:

  1. Tuntuu kuin me oltaisiin luettu ihan eri kirjat samasta tarinasta. Minä tulkitsin Marcuksen epäluotettavaksi kertojaksi, joten siitä näkökulmasta ihmisten reaktioiden näennäinen epäluotettavuus meni sen piikkiin, että Marcus ei kuvannut sitä mitä on tapahtunut vaan sitä miten hän koki, että on asiat ovat tapahtuneet. Tiedostan minulla on aika vahvat fanityttölasit silmillä joten en myöskään ollut kirjan objektiivisin arvioija, mutta yhtä kaikki itse nautin valtavasti lukemisesta. Ja varmasti tässä minulla vaikutti myös paikkakin. Luin kirjan suurimmaksi osaksi kahdella istumalla yhden päivän aikana junassa joten suljettu tila auttoi imaisemaan mukaan tarinaan. Sanoisin että kirja on parhaimmillaan kahdeksan tunnin lennon aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, Marcus on epäluotettava kertoja. Samaan tapaan kuin vaikka Paula Hawkinsin päähenkilö kirjassa Nainen junassa. Hän ei pysty tarkastelemaan mennyttä objektiivisesti. Minulle tuo kirja oli tosiaan iso pettymys, ongelmallinen monella tavalla. Mutta nopeastihan sen lukee, kun juonen imu toimii. Siinä Dicker on hyvä.

      Poista
  2. Dickerin eka kirja upposi minuun, luin sen 800+ sivua kahdessa päivässä toissa kesänä. En edes tiennyt, että toinen kirja tulossa, joten kiitos arviosta - täytyyhän tämä kuitenkin lukea :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, se oli huikean hieno esikoinen! Nyt elän toivossa, että kolmas kirja korjaa toisen puutteet ja yltää jälleen samaan.

      Poista
  3. Huomaan, että näinä vuosina, kun en ole juuri jaksanut lukea, olen pudonnut kirjamaailmaan kyydistä. Täytyypä siis parantaa tapani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nappaa pokkarina Dickerin esikoinen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. En ole kuullut kenenkään vielä pettyvän. :)

      Poista