Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. 556 s. Tammi
2016. Kirja saatu arvostelukappaleena Tammelta ja kritiikki julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä.
Tähtikirjailijan uutuus on yllätyksetön sukukronikka
Joël Dicker nousi maailmanmenestykseen esikoisromaanillaan
Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Nyt ilmestynyt kirjailijan toinen romaani
Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo nimensä mukaisesti erään suvun tarinan.
Marcus Goldman, tuttu jo Dickerin edellisestä teoksesta, on
myös tämän romaanin päähenkilö. Marcus on lapsesta saakka ihaillut
isänpuoleisia serkkujaan, tarunhohtoisia Baltimoren Goldmaneja, ja yhdessä
vietetyt kesät ovat muodostaneet Marcuksen elämän kiintopisteen. Nyt Marcus on kuitenkin
päättänyt kirjoittaa kirjan ja kertoa suvun tragedian julki.
Kirjoittamisen myötä Marcus joutuu kohtaamaan totuuden
virheettöminä pitämistään ihmisistä, kun jalustalle nostetuista sukulaisista tulee
tavallisia ihmisiä puutteineen. Asioiden objektiivinen tarkastelu ei ole Marcukselle
helppoa ja hän kirjoittaakin tragedian isolla alkukirjaimella. Tragedia myös
sijoittuu juhlapyhistä tärkeimpään, kiitospäivään, mikä alleviivaa tapahtumien
merkitystä jo liikaakin. Romaani liikkuu aikatasolta toiselle ja menneen
penkominen muuttaa Marcuksen elämän myös nykyhetkessä.
Dicker vyöryttää romaaninsa täyteen suuria tunteita.
Syyllisyys ja anteeksianto yhdistyvät sukupolvesta toiseen jatkuvaan
veljeskateuteen ja henkilöt ovat epärealistisen jaloja. Toki mukana on myös
tyttö, johon koko serkusjengi rakastuu, mutta jonka vain yksi voi saada.
Kokonaisuudessaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on
pettymys. Romaani on ylipitkä, melodramaattinen ja lopun uskonnollisuudessaan
jopa korni. Suurimmaksi ongelmaksi nousee henkilöhahmojen reaktioiden
epäuskottavuus eikä rasittavan naiivi päähenkilö auta asiaa. Dickerin ansioksi
pitää kuitenkin lukea juonen kehittely, kun suvun salaisuudet heräävät eloon sivu
sivulta.
Monesti puhutaan toisen romaanin kirjoittamisen vaikeudesta
ensimmäisen menestyksen jälkeen. Nyt se on Dickerin kohdalla tehty, joten katse
kohti seuraavaa tiiliskiveä.
Tuntuu kuin me oltaisiin luettu ihan eri kirjat samasta tarinasta. Minä tulkitsin Marcuksen epäluotettavaksi kertojaksi, joten siitä näkökulmasta ihmisten reaktioiden näennäinen epäluotettavuus meni sen piikkiin, että Marcus ei kuvannut sitä mitä on tapahtunut vaan sitä miten hän koki, että on asiat ovat tapahtuneet. Tiedostan minulla on aika vahvat fanityttölasit silmillä joten en myöskään ollut kirjan objektiivisin arvioija, mutta yhtä kaikki itse nautin valtavasti lukemisesta. Ja varmasti tässä minulla vaikutti myös paikkakin. Luin kirjan suurimmaksi osaksi kahdella istumalla yhden päivän aikana junassa joten suljettu tila auttoi imaisemaan mukaan tarinaan. Sanoisin että kirja on parhaimmillaan kahdeksan tunnin lennon aikana.
VastaaPoistaJuu, Marcus on epäluotettava kertoja. Samaan tapaan kuin vaikka Paula Hawkinsin päähenkilö kirjassa Nainen junassa. Hän ei pysty tarkastelemaan mennyttä objektiivisesti. Minulle tuo kirja oli tosiaan iso pettymys, ongelmallinen monella tavalla. Mutta nopeastihan sen lukee, kun juonen imu toimii. Siinä Dicker on hyvä.
PoistaDickerin eka kirja upposi minuun, luin sen 800+ sivua kahdessa päivässä toissa kesänä. En edes tiennyt, että toinen kirja tulossa, joten kiitos arviosta - täytyyhän tämä kuitenkin lukea :-)
VastaaPoistaSama juttu, se oli huikean hieno esikoinen! Nyt elän toivossa, että kolmas kirja korjaa toisen puutteet ja yltää jälleen samaan.
PoistaHuomaan, että näinä vuosina, kun en ole juuri jaksanut lukea, olen pudonnut kirjamaailmaan kyydistä. Täytyypä siis parantaa tapani...
VastaaPoistaNappaa pokkarina Dickerin esikoinen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. En ole kuullut kenenkään vielä pettyvän. :)
Poista