Kaksplus.fi

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden viimeinen työpäivä

Kolme neljästä jäi aamulla hengailemaan yöpuvuissa, kun minä suuntasin autolle ja töihin. Vuoden viimeisen toimistopäivän kunniaksi pitkästä aikaa työvaatetusta kuvina. Masentava sää, ballerinat tiukasti laukussa ja kumisaappaat jalassa ulos. Kaulassa kuitenkin kaksi uutta, alla Vuittonin silkkiä ja päällä Becksöndergaardin villaa. Kuvat nyt on mitä on, kun vuoden pimeimpiä aikoja eletään. Ehkä te selvää saatte sen mitä tarvitsee.





Uuden vuoden aatto, eikä meillä ole mitään ohjelmaa. Hyvä niin, juuri nyt ei tunnukaan yhtään siltä, että ihmeellisempää juhlafiilistä tarvittaisiin. Nakit ja ranskalaiset perunasalaatin kanssa on syöty, juhlapäivän irtokarkit odottavat ja sälekaihtimet on vedetty ylös rakettien katselemiseksi. Kohta me varmaan istutaan täällä pimeässä kunnes nähdään edes muutama ilotulitus ja sitten voikin mennä nukkumaan. Hyvä suunnitelma. 

Tässä varmaan pitäisi perinteisesti summata mennyt vuosi ja kertoa mitä odottaa tulevalta. Jos toissavuosi rikkoi, oli tämä pian taakse jäävä selvästi jälleenrakennuksen vuosi. Kuten me mustan huumorin sävyttämänä totesimme, pysyivät kaikki kaikki hengissä tänä vuonna ja se on uutta vähään aikaan. Tuleva vuosi tekee toivottavasti vielä ehjemmäksi ja tuo mukanaan paljon hyvää arkea työn, perheen ja ystävien parissa. Lapsilla alkaa uusia harrastuksia, ehkäpä minullakin. Tiedossa on lomamatka, toivottavasti kesäkodin löytyminen ja synttäri- sekä hääpäiväjuhlintaa. Esikoinen aloittaa koulun ja ystäväpiiriin tulleet uudet pienet ihmiset ilahduttavat. Että eiköhän se tästä jatku kuten ennenkin, tosin jos toivoa saa, niin piirun verran onnellisempana jälleen. Sitä kohti, kuivalla omppusiiderillä skoolaten!


maanantai 29. joulukuuta 2014

Mistä on vapaapäivät tehty?

Pitkistä päiväunista.


Luistelusta joka päivä.




Hyvistä kirjoista.


Vielä paremmista kirjoista.


Uusista piirretyistä.


Ja lautapeleistä.


Hemmottelusta.


Ensimmäisistä hiihtokokeiluista.


Hyvistä tv-dekkareista lasten mentyä nukkumaan.




sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Yöpöydällä nyt: Nimikirjainmurhat

Yksi kuluneen syksyn kiinnostavimmista kirjauutuuksista kaikkien dekkarifanien keskuudessa on takuulla Sophie Hannahin romaani Nimikirjainmurhat. Hyvät naiset ja herrat, Hercule Poirot on palannut!

Hannah on herättänyt Dame Agatha Christien perinnön ja erityisesti hänen luomansa mestarisalapoliisin hahmon jälleen henkiin. Christien perikunta ja oikeudenomistajat valitsivat Hannahin kirjoittamaan murharouvan hengessä uusia seikkailuja legendaarisen salapoliisin setvittäväksi vuosikymmenten tauon jälkeen.

Millainen on lopputulos? Varsin kelpo, sanoisin. Teoksen tapahtumapaikkana on 1920-luvun lopun Lontoo, jossa Poirot on muuttanut joksikin aikaa asumaan täysihoitolaan päästäkseen eroon työpaineista. Siellä hän tutustuu nuoreen poliisiin, joka toimii teoksen kertojana. Itse tapahtumat käynnistyvät, kun Poirotin luo tulee nuori nainen, joka uskoo tulevansa murhatuksi ja kieltää salapoliisia siinä tapauksessa selvittämästä tekijää, olisihan hänen kuolemansa vain oikein. Seuraavaksi loistohotellista löytyy kolme kuollutta vierasta, jokaisella kalvosinnappi suussaan ja Poirot on jälleen tapahtumien keskiössä.


Ei tämä missään nimessä sellaista huttua ole kuin vaikkapa legendaarisen Tuulen Viemää -teoksen jatko-osa Scarlett. Juoni etenee, hahmot ovat salaperäisiä ja visaisia pulmia sekä äkkinäisiä käänteitä tarjotaan kuten ennenkin. Hannah on sanonut haastatteluissa, että hän ei ole halunnut kopioida Christien tyyliä, vaan luoda omansa. Silti elementit ovat samat. On Poirot mukanaan uskollinen apurinsa, joka ennen oli Hastings ja nyt vasta tavattu poliisi. On tapaus, jonka osaa ratkaista vain Poirot. On kryptisiä vihjeitä ja asioita, jotka vain Poirot ymmärtää. Ja on loppukohtaus, jossa Poirot kertoo kuka sen teki. 


Romaani on teknisesti taitava ja kulkee sujuvasti eteenpäin. Henkilöitä on reilusti ja vaikka juoni on monimutkainen, se on ymmärrettävä. Yritin lukea kirjaa avoimin mielin, mutta en voinut välttyä tekohengityksen tunnulta. Poirot oli Poirot eikä sittenkään ollut. Vaikka alkuperäiseltä otettaisiin kaikki eleet, tavat ja sananparret, puuttuu siitä jotain oleellista. Ja se on henki, joka Christien kirjoissa on, mutta jota Hannah ei ole tavoittanut. 

Romaani tarjoa kaikille vanhan kunnon salapoliisitarinan ystäville mielenkiintoisen lukuhetken. Sen parissa viihtyy ja sitä lukee mielellään, mutta parhaillaan se on niille, jotka eivät ole Hercule Poirotin faneja. Sinänsä pätevä tarina kärsii lukijan liiallisista odotuksista silloin, kun Christien romaanit ovat olleet suosikkeja nuoresta asti ja niihin palaa aina ja uuddelleen. Sillä jotakin puuttuu, jotain vaikeasti selitettävää ja häivähdyksenomaista. Ehkä se on se Poirotin henki.

Bubbling under: käytän tämän postauksen hyväkseni vinkkaamalla totaalisen koukuttavasta dekkariuutuudesta. Tsekatkaa tanskalainen Jussi Adler-Olsen ja miehen kolme suomennettua teosta Vanki, Metsästäjät ja Pullopostia. Viimeinen on Lasiavain-palkinnon voittanut ja kaikki kolme aivan loistavaa laatulukemista jännityksen ystäville. Kirjoja on suomennettujen lisäksi ilmestynyt jo tuplat, joten jos tanska taittuu, niin aika monta hyvää dekkaria saa luettavakseen!


perjantai 26. joulukuuta 2014

Joulutunnelmissa

Terveisiä tapaninpäivän rauhasta! Kello käy jo alkuiltaa, meillä kaikilla on yöpuvut yhä päällä ja sohville muodostetussa leffakatsomossa tuijotetaan tiiviisti Leijonakuningasta. Suklaarasiat tyhjenevät ja piparkakkutalon tuhoaminenkin on aloitettu. Pidemmittä puheitta vähän kuvia joulunvietostamme tänä vuonna.


Kukkuu!





Minä nukuin, kun kuusipartio koristeli joulukuusen. Myös Lontoon-aarteet pääsivät esille.




Ensimmäistä kertaa mies ja pojat tekivät piparitalon. Miehen mukaan se on sympaattinen, kuopuksen mielestä tyylikäs. Toivottavasti tästä tulee perinne.


Tämä sen sijaan on jo sellainen. Tonttu jättää joulusukkiin puuhaa aattoaamuksi.






Sain mantelin!


Minä myös!


Omat lahjat jätettiin kaikki odottamaan joulupäivää ja paluuta kotiin.


Isovanhemmilla joulusaunan jälkeen, pukkia odotellessa. "Mä näytän ihan italialaiselta kokilta tässä paidassa", totesi esikoinen. Oukei.





Onkos täällä kilttejä lapsia? Luojan kiitos pukki tuli etuajassa, ei sitä jännityssekoilua olisi kukaan enää kestänyt.


"Joulupuu on rakennettu" kaikui komeasti.


Pukki on ihan pro, tuo mukanaan kirjeen tontulta, pipareita ja karkkeja.


Jo helpottaa, kun pahin lahjajännitys on ohitse.


Paketeista parhaat, sisällä rintaneula sekä pyyhe. Itse valitut.



Syömistä, lautapelejä, samppanjaa, lisää syömistä ja lisää pelejä. Siinä loppuillan ohjelma.


Joulupäivän aamuna avattiin seuraava lahjakierros.





"Mä olen aina toivonut automattoa!" Niin, tiedän. 



Ykköstoiveet plakkarissa!



No tää nyt on tätä.


Joulupäivänä lähdettiin takaisin syöpöttelemään. Käsissä uudet aarteet, ukilta saadut iPad minit. Esikoisen ilotanssi ja tuuletus olisi pitänyt saada videolle.



Ja nyt täällä jatkuu rentoilu ennen kuin huomenna juhlitaan poikien yhteissynttäreitä. Jos pysyn hereillä, katson Morsea. Jos en, luen kirjaa kunnes silmät menevät kiinni. Ollaan joulunpyhien ytimessä.