Kaksplus.fi

maanantai 22. joulukuuta 2014

Ikä on vain numero?

Tästä on vaikeaa saada mitään järkevää sanotuksi. Toiset pitävät kaikenlaisia kriisejä ihan huuhaahommina, länsimaisen ihmisen tapana olla tyytymätön aina johonkin. Ajanvietteenä, joka kyllä unohtuu, kun keksii itselleen järkevää tekemistä. Jotkut ovat sitä mieltä, että kriisit ovat oleellinen osa ihmisen kasvua ja kehitystä. Oli miten oli, on ottanut vähän koville.



Kohta vuoden olen nyt vellonut aikamoisen ikäkriisin pyörteissä. Siinä missä vajaa kolmekymppisenä tuli pohdittua joka kantilta työasioita, sitä identiteettiä mikä minulla on ja minkä haluaisin saavuttaa ja miten haluan työasiat elämääni yhdistää, on nyt teemana ollut ihan puhtaasti vanheneminen. Se, että ikää tulee lisää päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Minne se aika on mennyt, mitä on vielä edessä.



Sinällään tämä ei ole pahemmin normaaliin jokapäiväiseen elämään vaikuttanut. Olenpahan vain mielessäni asiaa pyöritellyt ja joskus ilmoillekin sanonut, kuinka minä en ole enää ihan kauhean nuori. Toki kaikki on suhteellista, mutta siltä minusta tuntuu. Täytän seuraavaksi 35 vuotta, olen opiskeluni opiskellut ja töitäkin tehnyt. Perhe on perustettu, asunto on ostettu ja pahimmat pikkulapsivuodet alkavat hiljalleen olla takana. Samaan aikaan kun lapset kasvavat, vanhenen minäkin ja samaten omat vanhempani. Tämä yhtälö on vähän vaikeaa kestää. Aika tuntuu nimittäin loppuvan kesken.



Oli aika, kun olimme lapsia ja kahdeksan serkuksen kesken leikimme. Nyt puolella meistä on lapsia ja lisää on tulossa, meidän lapsemme leikkivät nyt tavatessaan. Monta on joukosta poissa. Omat vanhemmat ikääntyvät ja elämän ydinyksikkö on muuttunut lapsuudenperheestä tähän nykyiseen, minun ja mieheni perustamaan perheeseen. Ajatus lapsuudenkodin myymisestä joskus tuntuu luonnolliselta.



Ehkä on tullut aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös, ehkä siihen on muutaman superhektisen vauvavuoden jälkeen taas aikaa. Mitä minä haluan itseltäni ja elämältäni nyt, kun aikaa alkaa taas olla. Samaan aikaan tuntuu siltä, että yhtäkkiä onkin kiire. On kiire toteuttaa kaikki ne ajatukset, unelmat ja haaveet mitä koskaan on mieleen tullut. Yhtenä osoituksena tästä on kesäpaikkaprojekti polkaistu käyntiin, pankissa neuvoteltu ja yhdestä talosta tehty jo tarjouskin. On mielessä siintävä kuva pienestä talosta, jossa viettää vapaa-aikaa. Kuva kauniista puutarhasta, ehkä uima-altaasta, kakkoskodista. Sellaisesta, johon lapsillani on hyvä juurtua, meidän paikasta.



Samaan aikaan on toive elämän jatkumisesta tällaisena. Kun tuskailin muutama viikko takaperin ääneen kuinka äsken olin 25-vuotias ja vasta avioitunut ja nyt kymmenen vuotta vanhempi kahden lapsen äiti ja mietin mihin nämä vuodet ovat menneet, mitä olen tehnyt niiden aikana, totesi kummitätini hyvin viisaasti. Elänyt elämääsi.



Niinhän se on. En vaan voi sille mitään, että tunnen päivien, kuukausien ja vuosien lipuvan sormieni välistä nopeammin kuin toivoisin. Haluaisin pysäyttää ajan, haluaisin olla tässä hetkessä aina.





Mutta en voi. Niinpä luin kirjeestä kuinka koulutulokkaiden vanhempainilta järjestetään heti joulun jälkeen ja mietin miten joulukuussa syntyneelläni alkaa ensi syksynä jo viskarivuosi. Puhuin miehen kanssa, kuinka järjestetään mahdolliset 35-vuotisjuhlat vasta ensi syksynä, kymmenvuotishääpäivän yhteydessä. Kävin postissa. Hain lapset. En jaksanut laittaa ruokaa. Annoin lasten syödä paljon suklaata.



Elin elämääni ja toivoin, että kyllä tämä tästä taas eikä se neljäkymmentä tunnu kolkuttelevan ihan nurkan takana.



8 kommenttia:

  1. Ihan samoja asioita olen mielessäni pyöritellyt. Täytin kesällä 35 vuotta ja esikoinen aloitti tänä syksynä koulun. Peilistä katsoo jotenkin vanhemman ja väsyneemmän näköinen nainen kuin vielä muutama vuosi sitten. Pientä (joskaan ei vakavaa) kremppaa on ollut myös terveyspuolella. Tämä kaikki on saanut minut havahtumaan siihen, etten enää ole mikään ihan nuori tyttönen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä, kyllä huomaa ettei enää ole parikymppinen. Aamulla peilistä katsoo väsyneet silmät ja juonteet silmien alla ovat tulleet näkyviin. Vielä kuutisen viikkoa armonaikaa, sitten minäkin olen 35-vuotias.

      Poista
  2. Voi hyvänen aika, ihan kuin olisin itse kirjoittanut ton :) Vuosia tulee, ei voi mitään. Välillä mää oon ihan zen koko jutun kanssa, mutta välillä ahistaa. Aika kuluu niin älytöntä vauhtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että tännepäin tulisi pikkuhiljaa se zen-vaihe, kun ahdistusta on kuluneena vuonna aiheesta riittänyt. :D

      Poista
  3. Ihan samoja asioita täälläkin ollut mielessä, välillä jopa ahdistavalta tuntunut tämä vanheneminen joten oivaan saumaan luin kirjoituksesi. Muutama vuosi vähemmän on itselläni ikää mutta tuntuu kuin juuri olisin ollut 24v ja saanut esikoiseni. Nyt tässä 7 vuotta myöhemmin neljän lapsen äitinä ja ihmettelen että mihin se aika oikein on kadonnut. Suuri määrä valokuvia ja kasvavat lapset todisteena eletyistä hetkistä. Välillä sitä haluaisi pysäyttää ajan mutta sitten joku lapsista tulee onnellisena kertomaan omasta onnistumisestaan jossain ja sitä tajuaa että näin sen juuri pitää mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni on helpottanut valokuvien katselu, sieltä näkyy kuinka suurin osa ikuistetuista hetkistä on kuitenkin ollut onnellisia ja hyviä. Tietenkään niistä arjen väsyneistä illoista tai uhmakiukuista harvemmin tulee otettua kuvia, mutta ehkä tämä elämä ei ole ihan hukkaan mennyt.

      Poista
  4. Hyviä ajatuksia, ajankohtaisiakin :) Vaikka itsellä pyörähti se pahamaineinen 40 plakkariin tänä syksynä. Kriisiä olen potenut jo vuoden verran ja sen tuloksena osittain tämä ihana pieni nyytti sylissä <3 Elämä ei ollutkaan ihan vielä valmis ja kaikki asiat tehtynä, huipputyö, punainen tupa ja perunamaa, ihana mies ja iso poika, kaikki haaveillut käsilaukut, vaan piste i:n päälle ja yksi vauvaihminen vielä tervetulleeksi toivotettiin ;) Hyvää joulua teidän koko perheelle! <3 terkuin Heini

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ilolla lukenut viisi vuotta vanhempien kertomuksia siitä, kuinka elämä on parhaimmillaan nelikymppisenä. Antaa toivoa!

      Poista