Kaksplus.fi

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Sulle lastenlauluni laulan

Tänään käytiin koko perhe Huvila-teltassa kuuntelemassa lastenlauluja. Nautin varmaan yhtä paljon noista tutuista kivoista kappaleista kuin ipanat yhteensä. 









Kyllä Helsingissä on hyvä asua mitä tulee lastenkulttuuriin!

perjantai 29. elokuuta 2014

TGIF

Onpahan ollut viikko, miten sitä onkin näin naattina perjantain tullen. Vähän on ollut sellainen sekopäinen paikasta toiseen -meininki, vaikka iso osa aktiviteeteista onkin ollut mukavaa tekemistä. Olen muun muassa ostanut pari takkia, hankkinut talveksi superihanan pipon ja kahden viikon kuluttua koittaviin häihin uuden fascinatorin, shoppaillut pojille Pomp de Luxin uutuuksia, käyttänyt esikoista verikokeissa, istunut ruuhkassa, kastunut lukemattomia kertoja ja ylipäänsä harrastanut säntäilyä ympäriinsä. On ollut töitä, harkkoja, kotitöitä, kauppareissuja ja sitä normaalia. Kyllä te tiedätte.

Tämä on nyt pop. 



Viltti, kuppi kahvia ja perjantain kunniaksi hankitut ruusut. Jos sade taukoaa edes hetkeksi, käydään poikien kanssa tuossa pihalla haukkaamassa vähän happea. Viikonlopusta tulee lastenmusiikkipainotteinen, kun huomenna mennään kuuntelemaan Aarne Alligaattoria ja Viidakkorumpua ja sunnuntaina tie käy kohti Huvila-telttaa ja Juhlaviikkojen lastenkonserttia. 

Ensi viikkoa olen vilkaissut kalenterista, mutta en uskalla vielä ajatella sen tarkemmin. Juoksuksi menee, mutta ei mietitä sitä vielä.

Edit. Aarne Alligaattori esiintyy viikon kuluttua. Huomenna onkin siivouspäivä. Melkein meni oikein.

torstai 28. elokuuta 2014

Fiini vs. rähjä

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on kaksi tyyliä. Joko olen nätisti laitettu ja pukeutunut tai sitten hiihdän ympäriinsä muistuttaen erehdyttävästi pulimummoa. Pari päivää sitten olin lähdössä työhaastatteluun. Pahoittelen huonoja kännykkäkameralla otettuja kuvia.



Eilen kävin Stockalla kokeilemassa yhtä takkia ja erehdyin katsomaan peiliin. Siinä samassa hetkessä päätin, että vähän pitää yrittää. Ei riitä, että heittää villatakin kotihousujen pariksi ja kumpparit jalkaan, vaikka hiukset olisikin harjattu ja hampaat pesty. Kun kaiken lisäksi jäin sadekuuron uhriksi, olin kuin jostain karannut.


Joten tänään tsemppasin. Tervetuloa lapsiperheen aamukaaokseen, kun yksi huutaa (tuo edessä selin oleva, joka halusi päiväkodin sijaan kylpyyn), yksi odottaa valmiina ja yksi etsii ties mitä. Ja neljäs vaan kuvaa vaatteita!


Mustat skinny jeansit samanvärisen topin kanssa, neuletakki ja huivi. Jalkaan ballerinat ja mukaan luotto-Vuitton. Vähän meikkiä lisäksi ja heti pelittää paremmin!


P.S. Sain sen työpaikan. 




keskiviikko 27. elokuuta 2014

Vaatekaappi kohtaa syksyn

Yleensä vaatekaappini on hyvässä kunnossa, siisti ja järjestyksessä. Yleensä. Kesän aikana jotain on kuitenkin päässyt tapahtumaan ja kaapissa vallitsee kaaos. Eikä edes hallittu sellainen, vaan puhdasverinen sekasotku, hyvä että ovet pysyvät kiinni eikä koko kaaos tipahda lattialle. Ehkä tämä on ihan tervettä, ei kaiken aina tarvitse olla niin tip ja top.

Kaapin sisältö odottaa nyt järjestämistään, mutta sen tiedän, että suurempia vaatepuutteita ei kaapissani ole. Ehkä jokin kiva neule tulee hankittua, mutta mitään akuutteja tarpeita ei ole. Sen sijaan eteiskaapin puolella, ulkovaateosastolla niitä löytyy useita. Minä nimittäin tarvitsen takkeja.

Syksyt olen yleensä mennyt kahdella takilla. Minulla on hyväkuntoinen musta trenssi, mutta tarvitsen jonkun rennomman ohuen takin sen oheen. Sellaisen, jonka heittää nopeasti ylle, kun lähdetään tuohon pihalle. Jokin ohut parkatyyppinen voisi toimia nykyisen syystakin ollessa lähes puhkikäytetty.

Sekä syksytakkini että talvisin käyttämäni vaalea villakangastakki on molemmat ostettu esikoisen vauva-aikana. Erityisesti tuosta villakangastakista odotin kevyesti kymmenen vuotta kestävää yksilöä, mutta valitettavasti kyseisen takin laatu ei ole osoittautunut kummoiseksi. Olen jo kerran tässä välillä käyttänyt takin ompelijalla, kun taskusaumat vain ratkesivat ja nyt on aika laittaa se kokonaan pois. 

Ostoslistalle on lisätty siis parka tai vastaava syksyksi ja villakangastakki talveen. En tiedä onko vaalea kovinkaan hyvä idea, vaikka kaunis olisikin. Musta olisi värinä varma, jokin harmaa sävy puolestaan raikkaampi, mutta yhtä lailla aikaa kestävä. Olen tarkka takin materiaalista, sen pitää olla suurimmaksi osaksi villaa ja kashmir on aina hyvä valinta. Tämä Stockan oman malliston takki on aika kiva kuvassa, pitää käydä kokeilemassa sitä. Tämän vaalean lisäksi sitä saa myös tummansinisenä.

Kuva: stockmann.com

Koviin pakkasiin kaapista löytyy sekä hyväkuntoinen untuvatakki että turkki. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että villakangastakin lisäksi tekoturkki olisi hauska lisä pienemmille pakkasille ja syksyyn myös. Sellaisen löytäminen on kuitenkin osoittautunut kohtalaisen haastavaksi, vaikka valikoimaa löytyykin. Takki ei saa olla valkoinen, sillä en halua näyttää lampaalta. Se ei myöskään saa olla kovin pörheä, sillä en halua kantaa harteillani lumimiestä. Se saa mielellään näyttää ihan reilusti tekoturkikselta, ei ole tarkoitus yrittää imitoida aitoa turkista. Lopulta löysin kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa. 

Tämä Lindexin takki tulee myyntiin tällä viikolla, laitoin asiasta itselleni sivuilla sähköposti-ilmoituksen ja aion ehdottomasti käydä kokeilemassa. Tykkään värityksestä ja tuosta kaistaleista koostuvasta ulkonäöstä. Lisäksi hinta on edullinen. 

Kuva: lindex.fi

Toinen kauniilta silmissäni vaikuttanut tekoturkki löytyi Asokselta, hintaa oli hieman Lindexin takkia enemmän, mutta alle satasen kuitenkin. Tässä pidän erityisesti kauniista harmaasta sävystä ja tilasinkin tämän yksilön kotiin kokeiltavaksi. 



Kuvat: asos.com

Sitten pitänee vain lähteä sovittelemaan. Syyskelien parka, ajaton villakangastakki ja tekoturkki, toivottavasti löydän edes yhden kolmesta!












tiistai 26. elokuuta 2014

Yöpöydällä nyt: Totuus Harry Quebertin tarinasta

Murhamysteeri, rakkaustarina, kirja kirjoittamisesta. Päätin, että en kirjoita tähän mitään muuta kuin että lukekaa. Älkää antako 800 sivun lannistaa, vaan lukekaa. Minä aloitin perjantaina ja lopetin viime yönä, useampi tunti puolenyön jälkeen. Kun viimeinenkin sivu oli luettu. Kun olin saanut selville totuuden Harry Quebertin tapauksesta. Joël Dickerin esikoisromaani on kaiken sen saaman maailmanlaajuisen huomion arvoinen. 


Jos ei vielä tullut selväksi, niin suosittelen. Ja nyt lähden umpiväsyneenä työhaastatteluun. Mutta oli se lukeminen pienen väsymyksen arvoista!

maanantai 25. elokuuta 2014

Rapujuhlien aika

Lauantaina kokoonnuimme taas lapsuudenkotiini rapujen syömisen merkeissä. Perussetti, perusporukka, eli vanhemmat ja sisko poikaystävineen meidän perheemme lisäksi. Esikoisella oli ensimmäinen kuumeeton päivä sitten edellisen viikon perjantain. 


Saksiniekkoja, tilliä, paahtoleipää ja kuohuvaa. Sen jälkeen kesäkurpitsa-aurajuustopiirakkaa ja jälkiruoaksi kahvia ja omenapaistosta. Vyöryimme autoon.



Tämän joukon pienimmän juhlijan bravuuri juuri nyt on leikkiä nukkuvaa. Jos vaikka pitäisi ottaa valokuva tai esimerkiksi siivota. "En mä voi, kun mua nukuttaa just nyt niin kovasti."


Rapukauluri ylle ja hommiin! Lautasella toki rapujen sijaan perunoita ja nakkeja. Meidän kulinaristit. 


Vasemmalla espanjalainen pakasterapu, oikealla tuore suomalainen. Aikamoinen kokoero.



Kivoja juhlaperinteitä, joita pitää yllä mielellään!

lauantai 23. elokuuta 2014

Työjuttuja ja huonoa omaatuntoa

Eilen mietin jälleen kerran, että minä olen kyllä syyllistymisen kärkikastia. Oikea huonon omantunnon kuningatar ja suurimmaksi osaksi, luonnollisesti, ilman syytä. Voin kertoa, että se on rasittava piirre ihmisessä. Mutta aloitetaanpa alusta.

Meidän arkemme on alkanut sairastamisen merkeissä, kuten olen tänne kirjoittanutkin. Kuopus sairasti viime viikolla kolme arkipäivää ja siihen perään esikoinen kaikki viisi tällä kuluvalla viikolla. Se on tarkoittanut sitä, että toisen meistä vanhemmista on ollut oltava kotimiehenä potilasta hoitamassa. Ei siis muuta kuin kalenterit esiin ja palapeliä kasaamaan. Jos minä olen tämän aamupäivän töissä ja teen loput kotoa ja jos sinä menet iltapäiväksi ja hoidat sieltä tärkeimmät palaverit ja teet muuten etätöinä. Ja tätä rataa. Sitten piti enää ratkaista mitä tehdä kuopuksen kanssa.

Olemme kokeilleet sitä mallia, jossa kuopus on kotona esikoisen ollessa sairaana. Ei hyvä. Seurankipeä ja toiminnanhaluinen ipana kiertää veljeään kuin kissa kuumaa puuroa, on jatkuvasti tökkimässä ja häiritsemässä potilaan lepäilyä saadakseen leikkikaverin itselleen. Toisinpäin homma toimii, mutta esimerkiksi viime viikolla esikoinen oli tietysti eskarissa kuopuksen potiessa kuumettaan kotona. Toisekseen meistä vanhemmista molemmat pystyvät tekemään töitä kotoa käsin. Ja teemme myös, tietenkin, kun se kerran onnistuu. Eli päätös oli lopulta helppo, kuopus vietiin päiväkotiin ja kotiin jäivät aina yksi potilas ja yksi töitä tekevä vanhempi. Toki on sanottava, että jos taudin nimi olisi vaikkapa vatsapöpö, ei toinen lapsista olisi tietenkään mennyt hoitoon tartuttamaan. Pelkän kuumeen ja yskän ollessa kyseessä, ilman nuha tai räkäistä oloa, päätimme toisin etenkin, kun kuopus oli jo kuumeensa sairastanut.


Tämän alustuksen myötä päästään vihdoin varsinaiseen aiheeseen ja siihen miksi minä syyllistyin ja mistä sain huonon omantunnon. Tämän viikon aikana olemme vieneet aamuisin päiväkotiin iloisen kuopuksen kaikkina muina paitsi yhtenä päivänä. Sieltä on myös haettu kahden jälkeen hyväntuulinen, ulkoillut, jumpannut, nukkunut ja leikkinyt ipana. Naureskelimme torstaina hoitajien kanssa sitä kuinka me miehen kanssa olemme tällä viikolla olleet oikeita työnantajien iloja, kun olemme tehneet töitämme vain pätkissä ja osittain. Eilen lasta hakiessani yksi hänen hoitajistaan sitten kysyi minulta miten kuopus suhtautuu siihen, että esikoinen saa jäädä kotiin.

Ja sieltä se tuli, woosh vaan syyllisyys vyöryi ylitseni. Olin aivan varma siitä, että tämä on kysymyksen muotoon piilotettu moite ja arvostelu ratkaisuamme kohtaan. Heti tuli valtava tarve selittää asiaa parhain päin. Tyydyin kuitenkin sanomaan vain, että yhtä aamua lukuunottamatta lapsi on tullut hoitoon mielellään ja tuona yhtenäkin aamuna Lego-elokuvan katsominen jäi kesken ja saattoi olla puolet kiukun aiheesta. Hoitaja myös tiesi, että me olemme tehneet kotoa töitä. Ajattelin mielessäni, että esikoinen ei itse asiassa suinkaan "saanut" olla kotona, vaan oli päivä päivältä enemmän pahoilla mielin, kun tauti vain jatkui ja eskaripäiviä jäi väliin.


Suhtautumiseni tuntuu näin seuraavana päivänä mietittynä aivan älyttömältä. Miten ihmeessä aikuinen ihminen voi tuollaisesta, kenties aivan viattomasta kysymyksestä vetäistä henkisesti säkin ylleen ja ripotella vielä tuhkaa päälleen. Minähän sitä paitsi seison ratkaisun takana vakaasti. En tiedä mikä alitajuinen normi sieltä nosti päätään, kyllähän sitä saa kuulla kaikenlaisia mielipiteitä lasten päivähoitoon liittyen. Asiaan, jossa jokainen perhe tietää itse miten parhaaksi tekee. Miten tämä erosi siitä, kun esikoinen oli hoidossa kuopuksen vauva-aikana? Ei mitenkään ja en minä silloin tuntenut tipan vertaa huonoa omaatuntoa. 

Joka tapauksessa reaktioni jo vähän huvittaa. Kyllä sitä jossain syvällä sisimmässään taitaa melkoisen auktoriteettikammoinen olla, kun noin tuli reagoitua. Sanoin miehelle myöhemmin, että minulla nimenomaan ei pitäisi olla yhtikäs mitään syytä huonoon omatuntoon, kun olen järjestänyt työasiat lapset edellä ja huolehtinut heidän kuusituntisista päivistään alusta asti. Kaiken lisäksi meillä on poikien päivähoidosta pääsääntöisesti vain hyviä kokemuksia, molempia lapsia on kohdeltu kauniisti ja arvostavasti ja erityisesti kuopus on ensimmäiset kaksi vuottaan saanut nauttia erinomaisesta varhaiskasvatuksesta. Samaten muistelen yhä lämmöllä esikoisen ensimmäisen vuoden ihanaa hoitajaa, joka ensimmäisessä keskustelussa kertoi kuinka lapsestamme huokuu se, että häntä on rakastettu ja että meidän perheessämme rakastetaa. Kuopuksen oma hoitaja on yhtä huippu ja jo kolmatta vuotta putkeen ipanaa kaitsemassa.


No, se siitä. Pitipähän päästä kertomaan.

Työhön puolestaan liittyy myös sellainen mielenkiintoinen seikka, että nykyisellä työnantajallani ei ole tarjota minulle tarpeeksi hommaa. Näin olen jälleen työnhakijana liikenteessä, vaikka juuri vuosi takaperin hengähdin helpotuksesta mukavan osa-aikatyön löydettyäni. Yhtä työhaastattelua parhaillaan odottelen, se on kahdesti jo peruuntunut ensin meidän ja sitten haastattelijan sairastelun vuoksi. Toivotaan, että kolmas kerta sanoisi toden!

Olen valmistunut yliopistosta filosofian maisteriksi. Työkokemukseni sen sijaan on melkoisen sekalainen äitiyslomineen, hoitovapaineen ja opiskeluineen. Olen ollut töissä assarina, pankissa, kirjoittanut ja tehnyt hommia taloushallinnossa. Lienee selvää, että yhtenäinen nousujohteinen ura ei ole tavoitteissani ainakaan tässä vaiheessa, vaan mukava työ toimivilla työajoilla riittää. Jos hyvin käy, minulla on siis pian kaksikin työpaikkaa. Tällaista tämä humanistihörhöjen meininki monesti on ja rahat elämiseen raavitaan kasaan useammasta osoitteesta. 


Minulta on kahdessa haastattelussa kysytty miksi haen näin alhaisen vaativuustason hommia ja miksi haluaisin olla sanotaan nyt vaikkapa sihteerinä, jos olen valmistunut maisteriksi. Oman näkemykseni mukaan työ määrittää ihmistä niin minimaalisen vähän, että minulla ei ole mitään syytä olla hakematta vaikkapa juuri sanotuksi sihteeriksi. Se kun on minun mielestäni yhtä tärkeää ja arvostettavaa työtä kuin esimerkiksi asiantuntijan työ, mitä se sitten pitääkään sisällään. Voisin aivan yhtä hyvin työskennellä myös kukkakaupassa (paitsi että olen allerginen kaikelle vihreälle, mutta noin periaattessa) tai jonain yleisenä organisoijana. Rakastan mapittamista ja järjestelyä. Voisin olla puhtaaksikirjoittaja. Voisin tehdä aika lailla kaikenlaista, mikä ei liippaa koulutustani millään lailla. On minulta kysytty myös, että riittääkö nämä kaksi lasta ja en kai aio tehdä lisää. Kaikenlaista.

Joten pitäkää peukkuja, että pääsen mahdollisimman pian jälleen tekemään riittävästi työtunteja. Siitä tosin olen iloinen, että mitä tahansa työtä ei tarvitse ottaa vastaan, parikymppisenä koetut kesätyönhaut ovat hyvässä muistissa. Nyt kun on aikuinen voi sanoa, että minun toiveeni ja haluni ovat tällaiset, sopisivatko ne yhteen teidän tarpeidenne kanssa. Paljosta olen valmis joustamaan, mutta yhdestä en. Viimeistään kello kahdelta on päästävä lähtemään pikkupoikien luokse!

torstai 21. elokuuta 2014

Little Globetrotters

Täyttelin muutama ilta takaperin lasten vauvakirjoja ajan tasalle. Siinä sivuja käännellessäni osuin matkoista kertovalle aukeamalle ja mietin, että onhan näiden kanssa tullut reissattua. Tässä katsaus matkustuksen ihmeellisen maailmaan sen jälkeen, kun meistä tuli lapsellisia.

Esikoinen pääsi ensimmäiselle matkalleen yhdeksänkuisena, kun lähdimme sekä pieni perheemme että vanhempani ja siskoni Wieniin. Tämä ensimmäinen reissu oli helpoimmasta päästä, kun majoituimme isäni entisen työpaikan täysin varusteltuun asuntoon ostoskadun kupeeseen. Esikoinen osoitti helppoutensa nukkumalla osan lennoista ja viihtymällä päivät pitkät rattaissa maisemia katsellen, hän kävi mukanamme niin Schönbrunnissa (jossa hauskinta oli oma kuva lukuisissa peileissä)kuin puistoissa, kahviloissa ja kaupoissa.






Seuraavaa matkaa odoteltiin puolitoistavuotiaaksi saakka, seuraavaan kesään. Tuolloin lähdimme käymään Lontoossa, jonne mies silloin matkusti töiden puolesta vähän väliä ja minä ikävöin pitkän käyntitauon jälkeen. Agendalla oli ostosten lisäksi paljon kävelyä, eläintarhassa käymistä ja yleistä hengailua. Ipana otti repetuaariinsa aamupäiväunet, jolloin me miehen kanssa istuimme kahviloissa. Oli tosi rento ja ihana reissu!




Vuotta myöhemmin olin vähän vajaa puolivälissä raskaana ja olimme vuokranneet talon Rooman liepeiltä Lazion alueelta. Matkaan lähti perheemme lisäksi taas kerran vakioporukka, eli isovanhemmat ja sisko. Ennen Italiaa olimme miehen kanssa olleet talvella ensimmäisen kerran yhdessä poissa esikoisen täytettyä kaksi vuotta, kun piipahdimme New Yorkissa neljän yön verran ja minä olin ollut ensimmäisen yön yksin poissa kotoa samaiseen kahteen vuoteen, kun kävimme tyttöporukalla juhlistamassa kolmekymppisiämme Tallinnassa. Kotona odottaneet mies ja esikoinen sairastuivat tietenkin samana iltana molemmat, kuinkas muutenkaan. 

Viikko Italiassa oli helteinen. Viihdyimme talon uima-altaalla, nukuimme päiväunia niin minä kuin kaksi- ja puolivuotiaskin ja autoilimme lähikaupunkeihin sekä kauppareissuille. Esikoinen osoittautui alkavaksi vesipedoksi ja alkoi vihdoin puhua niin kunnolla, että hänen kanssaan voi keskustella pitkät pätkät. Tuolla reissulla myös viikkoa aiemmin aloitettu vaipattomuus eteni isoin harppauksin ja seuraavalla viikolla kotona poika oli täysin kuiva. Aamiaiset ja lounaat valmistimme itse talolla, mutta illalla lähdimme aina ulos syömään. Totesimme myös, että olemme lomailijoina enemmän hotellivieraita kuin talonvuokraajia, ruoanlaitto ja tiskit sun muut kotiaskareet kun eivät jättäneet tuolla rauhaan lomallakaan.






Seuraavana kesänä, esikoisen ollessa 3,5-vuotias ja kuopuksen täytettyä huimat puoli vuotta olimme vanhempieni kanssa Itämerellä risteilemässä. Esikoisen mielestä matkan kohokohta oli taatusti Visby ja Peppi Pitkätossun talo, minä pidin myös piipahduksesta Ahvenanmaalla. Kuopus oli tällä ensimmäisellä matkallaan elementissään, hurmaava puolivuotias pallero, joka nukkui sylissä ja kailotti ruokapöydässä kovaan ääneen omia juttujaan. Valitettavasti kaikki kuvat tältä matkalta ovat kadonneet.

Seuraava kesä toi mukanaan pakettimatkan Kreetalle. Vietimme viikon oikein mukavassa hotellissa, jonka lastenklubin hahmoja ja minidiscoilua molemmat lapset pelkäsivät. Sen sijaan he uivat viikon niin, että esikoinen oppi uimaan kellukkeilla ja kuopus puljasi vieressä minkä ehti. 




Saman vuoden marraskuussa oli kuopuksen vuoro jäädä kotiin, kun minä, mies ja esikoinen matkustimme Atlantin ylitse. Lensimme Frankfurtin kautta Washingtoniin ja viivyimme esikoisen kummien luona neljä yötä ennen paluuta samaa reittiä takaisin. Viimeistään tällä matkalla esikoinen sai ylistyksemme reippaudestaan ja lupauksen päästä aina ja minne vain mukanamme. Meillä oli huippukiva reissu ja kuopus otti meidät riemuiten vastaan vain huomaten minuutteja myöhemmin, että jumankekka sentään, nuo ovat olleet jossain ja jättäneet hänet kotiin. Seuraavina päivinä lapsoseni muun muassa puraisi minua kunnolla jalasta ja pillahteli itkuun vähän väliä ja minä päätin, että ikinä en enää ole näin montaa päivää putkeen lapsistani erossa ennen kuin ovat isoja.



Saman vuoden lopussa aloitin tämän blogin kirjoittamisen ja seuraavat matkat viime vuodelta löytyvätkin jo täältä. Kävimme kevättalvella Tukholmassa, millä reissulla pojat toteuttivat tuon kahden hengen ratasnukkumisen Junibackenista palatessamme ja me miehen kanssa joimme päiväkahvit NK:lla täydellisessä rauhassa.



Tässä välissä minä vietin viikonlopun Amsterdamissa, ensimmäinen poissaoloni yksin sitten vuoden 2010. Viime kesänä käytiin kurkkaamassa millainen lomapaikka on Dubrovnik, mukana tällä kertaa poikien täti, eli siskoni. Huippukiva reissu, palaamisen arvoinen paikka. 




Ja kuukautta myöhemmin tehtiin pikareissu Saksaan häihin. 


Tälle vuodelle plakkarista löytyvät Dubai ja Mallorca. 


 


Seuraavaksi meitä kutsuu kahden kuukauden kuluttua Lontoo ja siellä ainakin Luonnonhistoriallisen museon dinosaurukset, eläintarha, Big Ben ja Tower. Jos joku vielä epäröi, niin kannustan kympillä, lähtekää! Menkää! Tehkää! Sillä lasten kanssa todellakin voi ja kannattaa matkustella.