Kaksplus.fi

torstai 28. tammikuuta 2016

Painavaa sanaa

Minulta kysytään säännöllisin väliajoin kahta samaa kysymystä. Kuinka kauan kestää yhden kirjan lukeminen? Ja kuinka monta kirjaa luen viikossa/kuukaudessa/vuodessa? 

Vastaukseni on yleensä aina sama: se vähän riippuu. Se riippuu muun elämän kiireistä, kirjan mahdollisesta vaikealukuisuudesta, siitä voiko opuksen vain ahmaista vai pakottaako se keskittymään itseensä, pohtimaan ja makustelemaan. Se riippuu siitä olenko juuri silloin koukussa johonkin Netflixin rikossarjaan, joka syrjäyttää hetkeksi lukemisen ajanvietteenä. Koska uskokaa tai älkää, en minäkään jaksa aina lukea.


Luin muutama viikko takaperin Eeva Joenpellon elämäkerran ja yksi lause kirjassa kolahti. Siinä kuvaillaan, kuinka lukeminen toimi kirjailijan kouluna kirjoittamiseen ja kuinka hän järjesti kotityöt ja lastenhoidon sen mukaan, että aikaa jäi myös lukemiselle. Elämäkerran kirjoittaja Helena Ruuska kertoo, kuinka "Eeva oppii ajattelemaan ja hengittämään kirjojen kautta." Miten kauniisti sanottu. Ja miten totta.

Omat lapseni pitävät yhtälöä äiti+kirja itsestäänselvänä asiana. Yhtä itsestäänselvänä kuin minun ajatukseni sinä päivänä, kun sain selville, että kirjallisuustieteitä voi lukea yliopistossa. Tottakai ja tietenkin, mitäs muutakaan. Lukeminen on viisivuotiaasta saakka ollut itselleni yhtä luonnollinen ja itsestäänselvä asia kuin vaikkapa syöminen tai nukkuminen. Minä en olisi minä, ellen minä lukisi. Milloin tahansa ja missä tahansa, aina kun on hetki vapaata. Pari sivua eteenpäin tarinassa ja sopivan hetken tullen pari sivua lisää. Jos ei joka iltapäivä, niin ainakin joka ilta. Bussissa tai bussia odotellessa. Aina on aikaa lukea, se on vain järjestely- ja priorisointikysymys.


Ja miten paljon lukeminen ihmiselle antaa. Vanha slogan "lue enemmän, luulet vähemmän" pitää yhä paikkansa. Miten me voisimme olla osa yhteiskuntaa, siinä vallitsevaa kulttuuria ja laajemmin koko maailmaa, ellemme tietäisi sen monimuotoisuudesta, erilaisista aatesuuntauksista tai vaikkapa siitä kuinka romaanikirjailijat ottavat teoksillaan kantaa maailman menoon. Kun lukee paljon, pystyy sijoittamaan lukemansa laajempaan kontekstiin, tunnistaa syy- ja seuraussuhteet ja viittaukset. Ja sitä kautta on osa lukevaa maailmaa, osa kirjallista kulttuuria. 

Lukemaan oppii lukemalla monipuolisesti kaikenlaista kirjallisuutta, aivan samoin kuin kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Lukevalla ihmisellä on aina tekemistä. Jos katson ekaluokkalaistani, joka juuri nyt lukee vieressäni Heinähattua ja Vilttitossua, tai viisivuotiastani, joka rakastaa kuunnella satuja, olen onnellinen heidän kiinnostuksestaan kieleen ja kirjallisuuteen. Lukemalla ja kuuntelemalla heidän mielikuvituksensa kehittyy harppauksin ja he oppivat ajattelemaan itse, asettamaan lukemansa suhteeseen muuhun luettuun ja he oppivat käyttämään kieltä rikkaasti ja monipuolisesti. Lukemisessa ei yksinkertaisesti ole huonoja puolia. Ero siihen, kuinka lukeva ihminen ajattelee itse ja televisiota seuraava vastaanottaa valmiiksi ajateltua, on huima.


Yritin esikoisen synnyttyä lukea Henning Mankellia ruotsiksi. Luettuani kirjan ensimmäisen kappaleen totesin, etten ymmärtänyt mitään saatika muista mitään juuri lukemastani ja vaihdoin suosiolla kirjat naistenlehtiin seuraavien kuukausien ajaksi. Kuopuksen synnyttyä en edes yrittänyt mitään muotijuttuja laajempaa. Aikanaan aivot alkoivat taas toimia jotakuinkin normaalisti ja kirjat tekivät paluun. Siihen saakka olin tyytyväisenä tuijottanut jokaisen sisustusohjelman, joka televisiosta suinkin tuli. Normaaliolosuhteissa en juurikaan katso televisiota.

Palatakseni alkuun, olen päättänyt ottaa toisesta usein esitetystä kysymyksestä selvää. Minulla on oma arvioni siitä kuinka monta kirjaa luen vuoden aikana, mutta alkanut vuosi 2016 näyttäköön mikä on totuus. Kuinka monta kirjaa minä luen vuoden aikana ja mitä se luku antaa yhden kirjan keskimääräiseksi lukuajaksi? Mielenkiintoista.

Jokaisen kuukauden lopussa kirjoitan postauksen, jossa kerron lukemani kirjat, mutta en esittele kaikkia niitä sen suuremmin täällä blogin puolella. Vinkkaan ainoastaan niistä, joita haluan suositella. Koska keksin tämän idean vasta vuoden ensimmäisten kirjavinkkien jälkeen, en tietenkään kerro niistä uudelleen. Jatkossa kuitenkin on tiedossa yksi koontipostaus per kuukausi.


Tammikuuta on jäljellä muutama päivä ja tähän mennessä luettujen kirjojen määrä tasan kymmenen. Katsotaan millaiseksi se viikonlopun jälkeen muodostuu. Tervetuloa lukulaskurin pariin!

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Täydellisen pikkumustan metsästys

Naistenlehtiä lukiessa törmää tasaisin väliajoin kirjoituksiin täydellisestä vaatekaapista ja sen kulmakivistä. Tiedättehän, mitä siellä pitää jokaisella itseään kunnioittavalla aikuisella naisella olla, että täyttää klassisen pukeutujan kriteerit. Olen itse jo vuosia pitänyt oman tyylinsä tuntemista ja siihen sopivaa pukeutumista huomattavasti tärkeämpänä, enkä esimerkiksi omista yhtä mainituista kulmakivistä, valkoista kauluspaitaa lainkaan. Sen sijaan olen samaa mieltä luonnonmateriaalien suosimisesta, toisiinsa sopivasta värimaailmasta ja monikäyttöisyydestä, jotka usein vaatekaappijutuissa mainitaan. Sekä siitä, että jokaisen naisen kaapista tulisi löytyä pikkumusta jos toinenkin.

Simppeli musta mekko on parhaimmillaan luottovaate, jolla voi hoitaa tilaisuudet duunipaikan aamiaispalaverista hautajaisiin. Yhdellä ei kuitenkaan välttämättä pärjää, sillä siinä missä seminaarissa trikoo on mukava valinta, juhlitaan iltatilaisuudet silkissä. Myös omasta garderobistani löytyy mustia mekkoja niin arkisempana trikoisena kuin juhlavampana silkkisenä vaihtoehtona. Eikä pikkumustan tietysti tarvitse olla aina juuri musta. 

Kiinnitin jokunen kuukausi takaperin huomiota merkkiin, joka kertoo tekevänsä vaatteita kurvikkaille naisille. Excuse My BonBon on verrattain nuori kotimainen valmistaja, jolta löytyy valikoimistaan niin mekkoja, hameita ja puseroita kuin ulkovaatteitakin. Ihastuin samantien merkin Brigitte-mekkoon, mutta jätin ostamatta hinnan vuoksi. Ei sillä, että se nyt olisi ollut jotenkin liikaa, mutta sillä hetkellä ei ollut tarvetta uudelle mustalle leningille.

Nyt huomasin edellisen kauden vaatteiden olevan alennuksessa ennen kuin pian julkaistaan uusi kevät/kesämallisto. Ja kun ihastelemani pitsinen pikkumusta oli sekin alennettu, ostin pois. Ja miten ihanan paketin hainkaan eilen illalla kotiin, tällaiset kauniisti paketoidut ostokset saavat varmasti kuluttajat, ainakin minut, ostoksille myös uudelleen. Mukana oli myös käsin kirjoitettu viesti tekijältä.



Mekko itsessään on yksinkertaisesti täydellinen. Riittävän paksu vuorikangas pitää huolen siitä, että alusvaatteiden rajat eivät näy ja pitsi tuo juhlavuutta. Asustamalla mekko muuntuu moneen eri tilaisuuteen sopivaksi, tässä nappasin kuvia varten vain ensimmäiset käteen osuneet korkokengät jalkaan. 




Mikäli kiinnostuitte, kannattaa huomioida merkin mitoituksen olevan todella niukkaa, suorastaan kummallisen pientä. Itse onneksi olin törmännyt tähän tietoon aiemmin, muuten olisin tilannut heittämällä liian pienen vaatteen. Eli tämä vinkiksi, jos siellä joku muukin ihastuu merkin vaatteisiin.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Tuleva eskarilainen

Ilmoitin meidän perheen vauvan vastikään esikouluun. Samassa yhteydessä tein pyhän päätöksen lakata pitämästä häntä enää niin pienenä. 



Koska hei, tuleva eskarilainen. Poika eikä vauva enää. Joko menisi jo äidinkin tajuntaan. Voisi vaikka lakata ihmettelemästä miten se osaa niin paljon asioita ja on niin fiksu. No kai nyt, kun se on viisi. 



Eilen se taisi oppia lukemaan. Mutta se on ihan hys hys, koska lukijaa itseään ujostuttaa uusi taito niin paljon. Joten siitä ei puhuta, hän kertoo sitten, kun itse on sitä mieltä, että osaa. Äidin sankari.







sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Harrastushommia kevääksi

Meillä asuu kaksi aivan erilaista harrastajaa. Esikoisen osalta
joulu oli taas hyvä ajankohta arvioida nykyisiä harrastuksia ja miettiä mitä jatketaan ja aloitetaanko jotain uutta. Jo pitkään kytenyt kyllästyminen futikseen kasvoi syksyn aikana sellaiseksi, että esikoinen ei yksinkertaisesti halunnut lähteä treeneihin. Olimme sopineet, että kausi katsotaan loppuun, mutta ei meitä enää joulukuussa kentällä tai sen laidalla näkynyt, sen verran vei sairastelu voimia. Minä olisin kannustanut esikoista vielä jatkamaan, sillä ryhmässä tapahtuva liikuntaharrastus tuskin koskaan on lapselle huonoksi. Mutta ei, hän ei enää halunnut. Niinpä kiitimme kuluneista kausista ja laitoimme nimikoimattomat varusteet myyntiin. Ei siis enää futista esikoiselle tai sitä myöten perheellemme. Ei ainakaan nyt lähiaikoina.

Syksyllä alkanut partioharrastus sen sijaan jatkuu ja siitä lapsi on tykännyt kovasti. Uskon sen olevan ihan nappivalinta hänen luonteelleen ja lisäksi ryhmä (tai lauma tai joukkio tai mikä ikinä nyt onkaan) on täynnä kavereita. Mikä siis mukavampaa kuin tehdä kivoja juttuja ja ulkoilla poikaporukalla kerta viikkoon. Päiväretki syksyllä oli elämys ja nyt on tiedossa ensimmäinen yön yli kestävä retki.



Partion ohella lapsi tykkää kovasti uimisesta ja halusi ehdottomasti myös keväällä käydä kerran viikossa uintikurssilla. Ilmoitin hänet siis seuraavan asteen kurssille, tämä aina lauantai-iltapäivisin. Tarkoitus on yhä tehdä harrastuksesta sellainen koko perheen juttu, vaikka kuopuksen vesipeuhu ei jatkukaan. Eli esikoinen harjoittelemaan potkuja ja muut puljaamaan viereiseen altaaseen.

Vähän yllärinä, mutta hyvin mieluisana sellaisena, alkoi lapsella myös englannin kielen kerho. Tämä pidetään koulun tiloissa ja yhtenä päivänä viikossa lapsi menee koulusta suoraan enkkukerhoon iltapäiväkerhon sijaan. Iso peukku tälle, ensimmäisen kerran jälkeen kotiin tuli iloinen kielikerholainen tervehtien ovelta "Hello, mun paita on red".



Esikoisella on siis kolme harrastusta keväälle ja näistä vain yksi vie arki-illan. Hyvä kompromissi sen osalta, että lapsi itse harrastaisi vähän kaikkea mahdollista, mutta minä haluan rauhoittaa iltoja. Ihan, että on sitten voimia siihen tärkeimpään, eli koulunkäyntiin. 

No entäpä tämä toinen, rakas kuopuksemme? Hän ei halua harrastaa. Hän ei pidä mistään, mikä vie hänet pois kotoa, oli se sitten mukavaa tekemistä tai tylsä velvollisuus. Hän käy jo päiväkodissa ja sieltä tultuaan haluaa olla perheen kanssa kotona, korkeintaan hän innostuu lähtemään yhdessä pihalle tai puistoon ulkoilemaan. Kun vesipeuhu lusittiin syksyn mittaan lävitse ilman, että lapsi kertaakaan joutui laittamaan päätä veteen tai sai loppudiplomissa yhtäkään rastia ruutuun päätin, että olkoon. Mikä kiire tai pakko meillä on, vaikka harrastuksia olenkin ehdotellut mukavana yhteisenä tekemisenä. Olin itse asiassa ilmoittanut hänet kevätkaudelle rokkimuskariin, mutta sieltä ei koskaan mitään kuulunut, ei vaikka yritin kysellä saatiinko ryhmä kokoon vai ei. Ei pakolla. Tuonne kuopus olisi yllätyksekseni lähtenyt kuultuaan, että saa rokata äidin kanssa yhdessä. 



Teimme kuopuksen kanssa diilin. Kevätkausi rauhoitetaan kokonaisuudessaan ja sitten eskarivuonna pidetään huoli siitä, että kuopus oppii niin uimaan kuin luistelemaankin ennen koulun alkamista. Tämä sopi myös herra harrastamattomalle. Katsotaan puolen vuoden kuluttua uudelleen onko esimerkiksi luistelukoululle hänen kohdallaan tarvetta vai tekeekö pieni sinnikäs ihminen saman kuin niin monesti aiemminkin, eli päättää vain opetella itse uuden taidon. Katsoin miehen kuvaamia pätkiä kuopuksen luistelusta ja on se aikamoinen sissi. Kotona ipana kertoi, että hän oli katsonut kuinka jalan pitää liukua sivulle ja sitten hän teki niin. Katsotaan miten käy, kun seuraavaksi isketään sukset jalkoihin ensi kertaa vuoteen ja toista kertaa ikinä. Asenne on tässäkin ennallaan, mäkeen on päästävä.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Terveisiä sohvalta

Tajusin juuri, että tasan kuukauden kuluttua on syntymäpäiväni, hiihtoloman ensimmäinen päivä ja lähtö Pariisiin. Kun sieltä tullaan, alkaa maaliskuu. Mihin, mihin ihmeeseen aika sormieni välistä oikein valuu? Ulkonakin on vielä valoisaa, vaikka kello lähestyy neljää. Se on kevät tällä menolla ihan kohta.

Viiden päivän kuumeen jälkeen paraneminen tuntui vihdoin alkavan, kun mittari näytti alle 38 astetta. Tänään en ole itse asiassa edes mitannut, samapa tuo onko lämpöä vai ei. Yskä on yhä aivan kammottava, sellainen keuhkotaudin ja ruton rakkauslapsi, ja yöt kuluvat pitkälti valvoessa. Onneksi on kodeiini ja sitä sisältävä yskänlääke sekä Panacodit tuovat hetken helpotuksen. Samalla lähtee yskimisellä aikaansaatu jyskyttävä päänsärky. Sänky ja sohva ovat yhä ystäviäni, en päässyt koko viikkoon töihin. Tänään nukuin siihen saakka, kun esikoinen tuli koulusta, haimme kuopuksen ja tulin takaisin tähän sohvalle. Onneksi muut meillä ovat terveitä. Kuopus jätti nimipäivälahjaksi meiltä saamansa uuden rakkaan unikaverinsa äidin kainaloon päiväksi. Saanko esitellä: Dinosaurus Kake Räyh.


Olen tänään miettinyt paljon mitä kaikkea alkuvuosi tuo tullessaan. Ensi viikonloppuna ipanat pääsevät yökyläilemään, kun me miehen kanssa lähdemme Ouluun. Ensi kuussa järjestetään esikoisen luokalle ystävänpäiväjuhlat ja sinne pitäisi miettiä ohjelmaa. Sitten onkin jo hiihtolomaviikko ja matka edessä. Keväämmällä lähden vielä kavereiden kanssa viikonloppureissulle Tallinnaan ja pojat saavat nauttia isänsä seurasta sekä epäilemättä pleikkari- ja pitsaviikonlopusta kolmisin. Tuntuu siltä, että ennen kuin tajuankaan, alkaa toinen kesä talolla olla lähellä. 

Pohdinnat eivät kuitenkaan ole rajoittuneet vain tulevaan kevääseen, vaan käsittäneet myös monia tulevia vuosia. Täytän kuukauden kuluttua 36 vuotta ja yhä vahvemmin tuntuu siltä, että tarvitsen muutoksen elämääni. Tiedän myös kirkkaasti mihin kohtaan elämässäni tuon muutoksen pitää kohdistua, miten aion sen toteuttaa ja mitä sillä toivottavasti saavutan. Kyseessä ei ole lyhyen tähtäimen korjausprojekti, vaan jotain, joka hyödyttäisi kaikkina niinä vuosina, joita työelämässä on edessä sitten, kun lasten vuoksi ei enää tarvitse tehdä lyhyttä päivää. Jos ensin kysyin itseltäni parikymppisenä, että mitä haluan tehdä isona, on nyt kysyttävä uudelleen. Miten voin edesauttaa työllistymistäni mielenkiintoisiin ja haastaviin tehtäviin marginaalisella alalla? Aloitan lähettämällä muutaman sähköpostin ja toivon saavani sitä kautta pyörät pyörimään. Katsotaan kuinka käy. 


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Vuoden ekat kirjavinkit

Tiina Miettisen Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla oli viime vuoden Tieto-Finlandia -ehdokas. Eikä syyttä, niin mielenkiintoinen katsaus ajankohdan mikrohistoriaan se on. Teos purkaa vallitsevia mielikuvia vuosisatojen elämänmenosta ja niistä stereotypioista, joita tuon ajan elämään liittyy. Olivatko piiat sittenkin oman aikansa uranaisia ja eikö avioton lapsi ollutkaan kaikissa tilanteissaa katastrofi? Teoksessa kuljetaan yksityisestä yleiseen ja luodaan katsaus historiaan ihmiskohtaloiden avustuksella. Tietokirja kuin romaani. 




Audrey Mageen Sopimus vie lukijansa toisen maailmansodan vuosiin. Saksalaiset Katharina ja Peter ovat nähneet toisistaan vain valokuvat mennessään naimisiin. Avioliiton tarkoituksena on varmistaa Katharinalle leskeneläke mikäli Peter kaatuu ja Peter puolestaan pääsee rintamalta vihkilomalle. He kuitenkin rakastuvat toisiinsa ja alkavat odottaa lasta, mutta Peterin on jälleen lähdettävä. 



Seuraavat vuodet eletään niin Katharinan ja perheensä kanssa Berliinissä kuin Peterin mukana itärintamalla. Kaiken taustalla häärii puolue, taho joka antaa paljon, mutta voi myös ottaa vielä enemmän. Katharinan sinnitellessä Berliinissä, saa lukija elää mukana Peterin kanssa Stalingradin piirityksen kauhut ja sodan julmuuden. Lopulta sota on ohitse, mutta mitä ihmisestä on jäljellä? Kuinka pitkälle toivo kantaa? Erinomainen esikoinen, suosittelen!



Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla kertoo Aaposta, Annasta ja heidän tyttärestään Elsasta. Ja kuolemasta, joka tulee kutsumatta sisään ja muuttaa kaiken. Aapo jää yksin Elsan kanssa Annan menehdyttyä nopeasti edenneeseen syöpään ja joutuu selviämään elämästä yksin. Mitä tulevaisuudella on enää annettavaa, miten selvitä eteenpäin ja missä niitä piparimuottejakin oikein säilytetään? 

Lehtolan kirjaa on vaikea olla vertaamatta Eve Hietamiehen Yösyöttöön ja Tarhapäivään, joissa asetelma on samankaltainen. On yksinäinen isä ja lapsi, on hämmennys ja epävarmuus perheen toisen aikuisen poistuttua kuvioista. Valitettavasti Pelkääjän paikalla jää omassa mielessäni kakkoseksi. Kirja on hyvä, mutta ohut. Tai sitten humanisti ei vain osaa samaistua insinöörin ajattelutapaan kriisin kohdatessa.



Kaija Juurikkalan Äitikirjaa suositeltiin minulle joskus täällä blogin kommenteissa. Nyt näin sen kirjakaupan alennuspöydässä, muistin suosittelun ja nappasin opuksen mukaani. Ja hyvä niin, sillä kirja on hieno. Juurikkala kertoo teoksen yhdessätoista luvussa yhdestätoista erilaisesta äitiydestään. Hän on ollut nuori äiti, yksinhuoltajaäiti, sijaisäiti, uraäiti ja monia muita. Teos laittaa lukijansa pohtimaan omaa äitiyttään ja sen rooleja, joita itsellänikin on jo tähän saakka ollut monia. Kiehtovaa.









tiistai 19. tammikuuta 2016

Syntymäpäivät Lelumuseossa

Viime vuoden hyvien kokemusten myötä vietimme myös tällä kerralla esikoisen kavereille suunnattuja syntymäpäiväjuhlia muualla kuin kotonamme. Olemme kokeneet konseptin niin toimivaksi, että tuskin enää tavasta luovumme ennen kuin itse synttäritkin alkavat jonain vuonna taas muuttua pienemmiksi. 

Viime vuonna juhlimme Kansallismuseossa, tänä vuonna olimme Espoossa ja näyttelykeskus Weegeen yhteydessä olevasssa Lelumuseossa. Olin varannut juhlat jo muutamaa kuukautta aikaisemmin ja viimeisellä viikolla ilmoitin vahvistetun vierasmäärän sekä valitsin tarjoilut. Viime lauantaina oli sitten aika mennä paikan päälle juhlistamaan kahdeksan vuotta vanhaa esikoista.




Tällä kertaa kutsulistan rajaus aiheutti enemmän pohdintaa kuin viime vuonna. Kavereita oli eri viiteryhmistä, oli luokan pojat, eskarista tutut kaverit, iltapäiväkerhon kivat tyypit, pihan pojat ja vielä futistutut. Kutsulista piti saada rajattua viiteentoista lapseen, sillä enempää ei juhliin mahtuisi museon puolelta vieraita. Pohdimme kahta vaihtoehtoa, eli ainoastaan oman luokan poikien kutsumista tai sitten muutamia parhaita kavereita jokaisesta viiteryhmästä. Tänä vuonna päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovittiin, että ensi vuonna voidaan tehdä taas toisella tavalla. Näin luokalta tuli viitisen poikaa, pihakavereita muutamia ja vanhoja eskarista tuttuja loput. Esikoinen se lopulta päätöksen teki toteamalla, että haluaa kutsua vanhat kaverit ennen uusia. 



Ohjelmassa oli ensin ohjattu kierros arvoituskorttien siivittämänä. Sen jälkeen siirryttiin neppispajaan tekemään omia neppisautoja. 




Seuraavaksi lapset saivat leikkiä vapaammin ennen kuin kaksituntisen loppuaika vietettiin Sis. Deli+Caféssa. Tarjolle olimme valinneet hodaribaarin, popcorn-tötteröt kaikille, sekamehua ja lopuksi jäätelöbuffetin. Lahjojen avaaminen jätettiin kotiin ja kunhan sankari oli avannut saamansa huiman hienot paketit, kirjoitettiin yhdessä vielä kiitosviesti kaikille vieraille yhteiskuvan kera. 





Museon osuus syntymäpäivistä kustantaa 120 euroa ja sillä saa tosiaan nuo kaikki aktiviteetit, joissa valinnanvaraa on paljon osallistujien ikäjakaumasta riippuen. Tarjoilut maksettiin erikseen kahvion puolelle ja nekin olivat hyvin kohtuullisesti hinnoiteltuja. Lisäksi museon opas auttoi alusta loppuun saakka ja oli mukana vielä syömistouhuissakin. Neppisautot saivat kaikki tietysti mukaansa kotiin ja esikoista muistettiin vielä kortilla ja julisteella paikan puolesta. 


Saamiemme viestien perusteella synttärit olivat onnistuneet ja paikka kiva. Ei siis liene ihme, että kuopus tilasi vuoden kuluttua koittavat kuusivuotispäivänsä samaan paikkaan ja me miehen kanssa sanoimme, että onnistuu.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Ekan syksyn yhteenveto

Ensimmäinen syksy koulua on nyt takana ja kevätlukukausi käynnistynyt. Lienee hyvä aika luoda jonkinlainen katsaus menneisiin kuukausiin ja koulutaipaleen alkamiseen.

Kaksi asiaa tuli heti alkuun selväksi. Koulunkäynti väsyttää ja koulu on koko perheen yhteinen projekti. Vaikka tiesimme muutoksen olevan suuri ja tähän liittyen esimerkiksi jätimme harrastukset pois alkusyksyltä, oli esikoinen silti väsyneempi kuin osasin kuvitellakaan. Eikä se mikään ihme ole, ajatellaan vaikka aikuista uudessa työpaikassaan. Kaikki energia menee uuden oppimiseen, sitä tsemppaa antaakseen itsestään mahdollisimman hyvän kuvan ja oppiakseen vallitsevat käytännöt. Ja nyt kyseessä ovat kuusi- seitsenvuotiaat lapset. Lapsi nukkui siis selvästi enemmän kuin ennen ja tarvitsi kaiken mahdollisen levon ja unen. Joulua kohti kuljettaessa esikoinen alkoi selvästi tottua uuteen elämäntyyliin ja nukahtamisaika palasi taas ennalleen. Yleisimmin esikoinen nukkuu klo 21-07.



Koulun alkaminen muutti luonnollisesti myös muiden perheenjäsenten elämää. Minä tiesin jo ennalta haluavani olla lapsen mukana koulutaipaleella, auttaa läksyissä ja tarkistaa tehtäviä. Olla läsnä, kysellä kuulumisia, kuunnella lapsen kertovan päivästään. Välittää hänestä ja hänen asioistaan. Oli itselleni luontaista lupautua luokan edustusvanhemmaksi ja mennä mukaan koulun vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sukeltaa siihen maailmaan ihan kunnolla. Esikoisen opettaja tiedottaa ahkerasti asioista, mutta varmasti kerran jos toisenkin on tullut kysyttyä jotain konkareille itsestänselvää asiaa. 

Meidän päivämme muotoutuivat nopeasti ja saivat uuden rutiinin. Aamulla kello soi kaikkina muina päivinä paitsi perjantaina puoli kahdeksalta ja koulu alkaa yhdeksältä. Edellisenä iltana on pakattu reppu valmiiksi avaimia ja kännykkää myöten ja katsottu tarvitaanko liikuntavarusteita ja jos, niin millaisia. Käytännössä pyydän aina lasta tekemään tarkastuksen itse ja viemään pakatun repun eteiseen odottamaan aamua. Vaatteet katsotaan myös yhdessä valmiiksi. En oleta, että esikoinen osaisi itse muistaa tai muistuttaa minua vielä tässä vaiheessa, mutta pikkuhiljaa opetellaan huolehtimaan itse. Aamulla me viemme esikoisen kouluun samalla, kun kuopuksen päiväkotiin ja iltapäivällä koululainen kävelee itse kotiin iltapäiväkerhosta. Kotona levähdetään hetki ja sitten lapsi tekee läksyt tuossa keittiönpöydän äärellä. Sitten onkin hyvin aikaa olla vapaalla, arki-iltaisin harrastuksiakin on vain yksi. Seitsemän-kahdeksan välillä aloitetaan iltatoimet ja valmistaudutaan uuteen päivään. 



Kevään tullen toivoisin, että lapsi rohkaistuisi jäämään aamulla kotiin meidän muiden lähtiessä ja kävelemään koulumatkat itse. Tämä helpottaisi meidän työarkeamme, kun ehtisimme jo yhdeksäksi työpaikalle. Hänen pitäisi käytännössä olla puoli tuntia itsekseen, mutta katsellaan. Ei ole pakko, mutta saa jos haluaa.

Jos kouluun elokuussa asteli vähän sellainen huoleton hevoseton poika, joka ensimmäisenä päivänä kadotti tuntia aiemmin saamansa viivottimen ja jätti syyslomaan saakka kategorisesti vaatekappaleen per päivä koululle, on muutosta tapahtunut. Vaatteet löytävät päälle myös iltapäivisin, tavarat pysyvät tallessa ja lapsi on kartalla siitä mitä tulikaan läksyksi. Myös työskentelytavat ovat kohentuneet. Läksyt tulee nykyisin tehtyä vähemmällä kiukuttelulla kuin syksyn alkaessa, jolloin ne olivat melkoinen koettelemus kaikille. Esikoinen tsemppasi niin paljon koulussa, että umpiväsyneenä kotona piti kotitehtäviä lähinnä rangaistuksena. Marraskuussa huomasin edistystä tapahtuneen ja nykyään mennään usein jo ihan valittamatta. Hän on selvästi kuuntelemalla oppivaa tyyppiä ja hämmästyttää yhä itseäni sillä miten paljon tietoa ympäristöstään itseensä imeekään. Viimeksi luettavana oli loppiaisen tapahtumista ja kysäisin haluaako lapsi, että kerron mitkä itämaan tietäjien nimet ovat. Ei kuulemma tarvinnut, koska kyllä hän Kasparin Balthasarin ja Melchiorin tietää. Ope oli tunnilla maininnut. 



Esikoisella on minun mielestäni vaativa opettaja. Läksyjä on joka päivä, usein myös viikonlopulle, ja samana päivänä tehdään usein niin äidinkieltä, matematiikkaa kuin lukuläksyäkin. Perusasioita opetellaan huolella ja käsialaan kiinnitetään huomiota. Ottaen lapseni luonteen huomioon, tämä on enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia. Välillä tuntuu paljolta, mutta tälle lapselle, jolle kaikki on aina ollut helppoa ja jonka asioista on aina huolehdittu, tekee oikeasti todella hyvää joutua edes hiukan ponnistelemaan. Eritoten, kun se ponnistelu tarkoittaa lähinnä takapuolilihaksia ja sitä, että viitsii istua vartin paikoillaan ja piirtää ne kirjaimet vihkoon. Kuinkakohan monta kertaa olen sanonut, että paljon nopeammin olisit valmis, jos et käyttäisi aikaa valittamiseen.

Syksyn aikana esikoisen lukeminen muuttui todella sujuvaksi. Hän ymmärtää vilkaisemalla lukemansa, mistä syystä joudun välillä kehottamaan häntä katsomaan tekstiä uudelleen. Hän kun ei aina viitsi lukea huolellisesti, kunhan kertoo asian. Hänen käsialastaan tuli siistiä. Hän sai ensimmäiset oppitunnit siitä, että elämässä on tehtävä töitä oppiakseen ja tavoitteet saavuttaakseen. Hän sai uusia kavereita ja viihtyy luokassaan ja tyttöjen ja poikien seurassa. Todistus oli hyvin sitä mallia, kuin ehkä ennalta lapseni tuntien uskalsin odottaa. Muutama rasti hyvä/usein-sarakkeessa, loput siellä erinomaisessa/säännöllisessä.

Olimme yhdessä esikoisen ja hänen opettajansa kanssa keskustelemassa näin kevään alkajaisiksi ja juttelimme siitä mitä kevät tuo tullessaan. Tärkeä teema on luetun ymmärtäminen, matematiikassa opetellaan kelloa ja äidinkielessä aletaan kirjoittaa lyhyitä päälauseita isolla alkukirjaimella ja pisteellä. Esikoiselle itse opeteltavat asiat ovat aika iisejä ja hän on monessa asiassa opettajan mukaan huimasti edellä. On siis erittäin hyvä opetella yhä työntekoa, niitä läksyhommia ja lapsiraukan pet hatea, käsitöitä. Kevään tavoitteena käsitöille olkoon, että neula osuisi sinne kankaaseen sen sijaan, että lapsi haaveilee kaikki tuntinsa ja lopulta nalle uhkaa tulla kotiin viimeisteltäväksi joululoman aikana. Luetun ymmärtämisen osalta tehtiin lapsen kanssa suunnitelma, että jokaisen lukuläksyn jälkeen minä keksin luetusta kysymykset ja kuulustelen. Samaten matematiikassa aletaan tehdä enemmän vapaaehtoisia tehtäviä, syksyllä kun lähinnä keskityttiin tekemään ne pakolliset läksyt. Lapsen puolesta harmittaa lähinnä se, että yhdistelmä perfektionistin luonne ja haluttomuus harjoitella aiheuttaa ihan turhaa itkua ja hammastenkiristystä. Siinä missä veljensä sitkeästi opettelee mitä ei osaa, on esikoinen sellaista hanskat tiskiin ja ikinä en kelloa katso -tyyppiä. No, ehkä sekin tästä. Tässä opeteltiin muistamaan kuukausirimpsu havainnollistamalla se.





En ole koskaan ymmärtänyt valitusta siitä, että meillä Suomessa koulu on liian helppoa ja päivät liian lyhyitä. En pysty samaistumaan yhtään siihen ajatukseen, että lapsilta pitäisi vaatia valtavasti ja heidän pitäisi lukea kolmea kieltä jo ala-asteella, soittaa tuubaa, harrastaa taidetta ja käydä kolmesti lätkätreeneissä pelit päälle. Minä en suoraan sanottuna käsitä, miksi jo ala-asteelaisilta pitäisi vaatia niin valtavasti suorittamista. Työnteko tulee varmasti jokaiselle vielä tutuksi, vaikkemme vaatisi eka- tai tokaluokkalaisiltamme vielä ihan kamalasti.

Mitä minä sitten sanoisin tämän ensimmäisen syksyn ja oman lapseni kokemuksella? Mikäli jommalla kummalla vanhemmista on mahdollisuus tehdä lyhennettyä työaikaa, sen harkitseminen on varmasti paikallaan juuri tähän elämänvaiheeseen. Ainakin syksyn ajaksi, ehkä vielä kevääksi. Ja jos olet sellainen sekunnissa hermostuva tapaus, aloita pitkän pinnan kasvattaminen jo hyvissä ajoin kesällä. Ettei sitten tarvitse repiä pelihousuja ihan joka kerta mielessäsi, kun lapsi tulee kotiin sateessa ilman minkäänlaisia ulkovaatteita tai nihkeilee läksyjen tekemisestä. Noin muuten, lienee termi "ajan kanssa" hyvä ja sen sain kokeneemmalta äidiltä vinkiksi tuskailtuani lapsen läksyangstin kanssa. Että jaksa jouluun, sitten helpottaa. Ja kappas vain, niin teki. 

perjantai 15. tammikuuta 2016

Seuraavana vuorossa

Molempien lasten kuume on poissa, esikoinen oli jo eilen koulussa ja kuopuksella on ollut tänään kuumeeton päivä. Terveitä ovat siis, yskä tosin vielä jatkuu ja sitä täytyykin tarkkailla mahdollisten jälkitautien osalta. Julistin kuitenkin molemmat terveiksi.

Kenen vuoro se olisi seuraavaksi? Niinpä niin. Eilen aamulla heräsin ilman ääntä, mutta mitään muita oireita ei ollut. Elättelin toiveita flunssassta, joka oireilee kurkunpäätulehduksella, mutta ei muuten. Seuraava yö olikin sitten sitä mallia, että joku ajoi ylitseni ja peruutti vielä varmuudeksi päälle ja aamulla heräsin kuumeisena. Oletan kuitenkin, että kyseessä on sama virus kuin pojilla ja lepäämällä tästä päästään. Pikkukundeilta kun otettiin kaikki mahdolliset testit influenssasta ja angiinasta verikokeisiin, negaa kaikki. 



Koska tästä huushollista on enemmän kuin todennäköistä napata itselleen pöpö matkaan, päädyimme miehen kanssa siirtämään esikoisen sunnuntaille suunniteluja synttärikahvitteluja viikolla eteenpäin. Tämä onneksi sopi niin isovanhemmille kuin kummeille ja ystäväperheellekin, joten parempi näin. Minun ei tarvitse jaksaa järjestää ja sen jälkeen emännöidä ja vieraat säilyvät terveinä. Onni onnettomuudessa on muuten myös se fakta, että kuopuksen päiväkotiryhmästä puolet kaatanut ärhäkkä vatsatauti on jyllännyt siellä juuri tämän viikon. Jospa me siltä säästyisimme, kun kuopus on ollut kotona potemassa. 



Huomiset, lelumuseolle varatut ja tilatut kaverisynttärit kyllä pidetään. Mies nappaa yleisvastuun, minä olen jo aiemmin hoitanut järjestelyt ja tarjoilut sähköpostitse kuntoon. Ja kun lapsetkin ovat terveitä, niin mikä ettei. Douppaan itseni ennen lähtöä kuntoon ja pysyttelen parituntisen kameran takana, ei minusta paljon juttuseuraakaan ole. Sitten takaisin petiin, että pääsen maanantaina vihdoin ja viimein taas töihin. 



Tänään olen viettänyt aamupäivän energisen kuopukseni kanssa sohvan lähimaastossa, on rakenneltu legoilla ja tehty palapelejä. Samalla olen pessyt pyykkiä ja siivosin keittiön, ei jää miehelle niin paljon viikkosiivottavaa tehtäväksi. Esikoinen tuli kotiin jo kahdentoista jälkeen ja illalla saatiin vielä pöpöjä uhmaavat isovanhemmat kahville tuomaan esikoiselle syntymäpäivälahjaa. Mutta eihän tässä mitään järkeä ole. Tässä sairastamisessa siis. Aika aseeton olo.


Edit. Puolisen tuntia tämän julkaisemisen jälkeen mies totesi kuopuksen tuntuvan taas kuumalta ja haki mittarin. Juupa juu, 38 astetta. Taas mennään.

torstai 14. tammikuuta 2016

Tämän päivän sankari

Tänä aamuna halasin pitkään ja vielä uudelleen esikoistani, joka heräsi aamuun 8-vuotiaana. Miten elävästi mielessäni ovatkaan niin monet asiat tuosta kahdeksan vuoden takaisesta aamusta Naistenklinikalla. Osa muistoista on piirtynyt selvinä mieleeni, osa on vain häivähdyksiä tunteesta. Yhtä kaikki, siitä se meidän yhteinen matkamme alkoi, kun hän syntyi ja minusta tuli hänen äitinsä. 


Ja nyt hän on näin iso jo, mihin nämä vuodet ovat vierähtäneet! Ilosilmäinen huumorihemmo, reipas ekaluokkalainen, kiva kaveri kaikille. Maailman rakkain, ihanin, toinen kahdesta parhaasta pojasta ikinä milloinkaan. Olen hänestä niin ylpeä, ihan vaan koska hän on sellainen kuin on.

Aamulla onniteltiin sankaria laululla ja halauksin, pikkuveljellä oli vähän vaikeampaa. Viisivuotiaalle otti pikkaisen koville, kun veljeä juhlittiin. Tästä päästiin yli ja isoveli sai lahjansa, yksi niistä pienemmän huolellisesti valitsema. Kyllä pienempi tietää mistä isompi tykkää. Esikoisen reaktio oli mahtava, kun minun ja mieheni paketista paljastui joululahjan jälkeen jo toinen ikioma pleikkapeli. "Ette ole tosissanne äiti ja iskä, siis jo toinen peli ja minulle! Kiitos!" Sanoin, että sitä se isona poikana oleminen teettää.




Aamun onnittelujen jälkeen yskää vaille tervehtynyt sankari lähti kouluun ja iltapäivälle lupasin läksyjen jälkeen herkkuhetken päivän kunniaksi. Siirretään karkkipäivä huomiselta tälle päivälle ja syödään vähän kirpeitä karamelleja. Hänen suosikkejaan. 

maanantai 11. tammikuuta 2016

Kuume nousee

Kulunut viikonloppu on ollut tekemättömyydessään ennätysmäinen. Meillä sairastetaan taas vaihteeksi, kun esikoiselle nousi lauantaiaamuna kuume. Olimme juuri lähdössä kaupungille asioille koko sakki, mutta lennossa vaihdettiin suunnitelmat niin, että minä jäin kotiin potilaan kanssa ja mies lähti kuopus mukanaan viemään luistimia teroitettavaksi, ostamaan viivoitinta ja uimalaseja ja mitä näitä pikkujuttuja nyt tehtävänä olikaan.



Esikoinen on yhä ihan kunnolla kipeänä, kuume nousee yli 38 asteen ja lapsi on maannut viikonlopun joko sohvalla tai sängyssä nukkuen. Minä olen lukenut hänelle ääneen jo puolet uudesta kirjasta, 1800-luvun seikkailuklassikko Aarresaari on erinomainen meidän molempien mielestä. Mies kävi sentään sunnuntainakin ulkoilemassa kuopuksen kanssa, minä en nenääni ulkona näyttänyt. Sen sijaan pesin viisi koneellista pyykkiä ja luin yhden oman kirjan.



Viime yö kului toista kekälettä hoidellessa, kun kuume nousi myös kuopukselle. Tänään kotihoitajan duunin otti vastaan mies, huomenna ja keskiviikkona kotiin jään minä. Taitaa olla parasta varailla lääkäriaikoja ihan varmuuden vuoksi molemmille. Olisi nimittäin yhdet 8-vuotissyntymäpäivät edessä viikonloppuna!


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Alehaukka keulii

Kuten tiedätte, alennusmyynnit ja allekirjoittanut nyt vaan sopivat yhteen. Vakavasti puhuen, en näe mitään järkeä olla hankkimatta tarpeellisia tavaroita ja vaatekappaleita edullisesti, jos niitä kuitenkin jossain vaiheessa pitää hankkia. Esikoisen ikäisen laadukas talvitakki maksaa reippaasti yli sata euroa ja vettä pitävät toppahousut vain vähän vähemmän. Siihen päälle kengät ja pipot sekä hanskat ja uutena normaaliin hintaan ostettuna saa latoa satasen jos toisenkin pinoon kaupan kassalle. Sitten huomaa, että settejä kannattaisikin olla ehkä kaksin kappalein. Kuopukselle onneksi riittää, kun vain käy penkomassa varastosta oikeaa kokoa esille. Se hyvä puoli kalliimmissa merkeissä on, että vaatteet ovat kestäneet moitteettomina esikoisen käytössä ja toimivat siis hienosti vielä toisella käyttäjällä ennen kuin lähtevät seuraavaan osoitteeseen. Olen ahkera kierrättäjä ja hankin mielelläni käytettyinä vaatteita molemmille lapsille. Harmi vain, että esikoisen ikäiselle ei pahemmin enää käytettyjä löydy, kuopukselle kyllä. 

Nyt odottelin joulunjälkeisiä alennusmyyntejä alkaviksi sillä mielellä, että hankin esikoiselle reippaasti ulkovaatetta aina ensi talveen saakka. Ja kun jopa 40 prosenttia hinnoista lähti, klikkailin vaatetta tulemaan. 

Vedenkestäviä toppatakkeja lapsella on yksi harmaa Reimateciltä, joten toista ei tarvita etenkään, kun hän käyttää mieluummin RL:n untsikkaa tai Mini Rodinin parkaa koulussa ja kaupungilla. Toppahousuina löytyvät Ticket Outdoorin mustat pöksyt. Ostin kuitenkin tätä talvea ajatellen varalle toiset toppahousut, nekin Reiman mallistosta. Lapsi valitsi värin, minä mallin.



Esikoisella on nyt toiminnallisten ulkovaatteiden osalta tulevaksi kevääksi olemassa yhdet mustat ulkohousut ja yksi harmaa ulkotakki, molemmat kokoa 134 cn. Partiolainen kuitenkin tuntuu tarvitsevan myös toiset kappaleet molempia ja harva se päivä tuo ulkoilee muutenkin. Reimateciltä saatiin edullisesti niin ulkohousut kuin takkikin, eli nyt löytyy tuplat tuossa tällä hetkellä sopivassa koossa.



Crocsilla puolestaan oli superhyvät alet meneillään ja taitaa olla vieläkin. Puolet hinnoista pois ja siihen päälle vielä -25 prosenttia ylimääräisellä alekoodilla. Niinpä ensi syksyksi on nyt olemassa välikauden kurankestävät kengät ja kouluun seuraavan koon Crocsit sisäkengiksi, ihan pikkurahalla molemmat. Muita kenkiä ei tällä kertaa tullut tilattua, sillä tennareiden pitäisi mahtua molemmille hyvin ja kuopuksella on lisäksi päiväkotiin sopivat kengät erikseen kunnossa.




Ensi talveakin on jo ajateltu. Lapsi sai Ticket Outdoorin toppahousut, jotka ovat yleisesti mitoitukseltaan reilua. Nyt käytössä on koko 128 cm, eli seuraavan koon housut menevät kaappiin odottamaan kaunissa tummansinisessä värissä. Nämä Molon toppatakit puolestaan ovat mielestäni aivan superhienoja molemmat. 




Mutta merkki on mitoitukseltaan todella ongelmallista ja oman kokemukseni mukaan pientä, niinpä en osannut sanoa mikä koko lapselle sopisi parhaiten. Koska Zalandolla on ilmainen palautus, klikkasin tulemaan molemmat miettimäni koot ja sitä myöten molemmat värit. Saa nähdä kumpi on nyt iso niin, että ensi talvena sitten mahtuu. Minä toivon harmaata, lapsi sinistä. 

Toinen sopiva takki ensi talvelle on villakangastakki Mini Rodinilta ja sen löysin käytettynä edullisesti. Nykyinen parka on tosiaan lapsen suosikki ja eiköhän tästäkin sellainen tule, ainakin lapsen mielestä takki on tosi tyylikäs.