Kaksplus.fi

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Vauva-aikana

Jatketaan muistelulinjalla. Minusta tuli siis äiti tammikuun puolivälissä reilut seitsemän vuotta sitten. Aluksi oli hämmentynyt ja epävarma äiti sekä nukkumaton ja maitoallerginen lapsi, mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat sujua. Sen jälkeen meillä oli ihana ja helppo vauvavuosi, johon varjon aiheutti ainoastaan tuo jatkunut unettomuus.


Muistan jo sairaalassa istuneeni yhtenä yönä hereillä oleva esikoinen sylissäni ja jutelleeni hänelle yhtä paljon kuin itselleni rohkaisuksi. Että tässä me nyt ollaan, sinä ja minä, ja meidän pitäisi tästä eteenpäin pärjätä yhdessä. Että kyllä se tästä ja mentäiskö me vaihtamaan sun vaippa, äiti harjoittelee. Esikoinen osoitti unettoman luonteensa jo sairaalassa, jossa joka ikinen aamu kärräilin häntä sängyssä tai sylissä ympäriinsä käytäviä kuudesta kymmeneen katsoen kelloa ja odottaen miehen tuloa. Kun sänky pysähtyi alkoi kitinä. Ajattelin, että mihin ihmeeseen olen pääni oikein pistänyt.


Näin myöhemmin on hyvä olla kaukaa viisas. Jos olisin uskaltanut öisinkin ottaa esikoista enemmän viereeni pelkäämättä hänen päälleen kierähtämistä, olisi lapsi ehkä nukkunut. Hän nimittäin saattoi nukahtaa syliin, mutta öisin heräili viiden minuutin tai pisimmillään puolentoista tunnin välein. Muuten hän oli maailman helpoin lapsi, yhtä aurinkoa, rauhallisuutta ja hymyä. Suloinen ja ihana. Mennyttä mikä mennyttä, turha sitä on miettiä.


Olimme ensimmäisissä juhlissa lapsen ollessa seitsemän viikkoa vanha. Tuleva reissulasse aloitti siis jo hyvissä ajoin. 


Esikoisen ensimmäisten kuukausien aikana ihmettelimme ajoittain lapsen epämukavan näköistä vääntelehtimistä ja jatkuvaa puklailua. Vasta kasvoihin ja vartaloon pamahtanut ihottuma sai meidät lääkäriin enkä silloinkaan ensin tajunnut kyseessä olevan maitoallergia. Mutta sehän se ja esikoinen siirtyi syömään apteekin hunajaa maksavaa aminohappovalmistetta, voi hyvin ja alkoi kerätä massaa silmissä. Atooppinen iho sen sijaan vaati rasvausta päivittäin. 


Parikuisena vietimme ristiäisiä. 


Esikoisen vauvavuosi kului meiltä hyvin aktiivisissa merkeissä. Tapasimme ystäviä samanikäisten vauvojensa kanssa, kävimme elokuvissa tai leikkitreffeillä jonkun luona tai hengailimme kaupungilla lounastaen. Nautin tästä suunnattomasti, väsymyksenkin jaksoi paljon paremmin lähtemällä ulos kotoa. Mies matkusti kahden-kolmen viikon välein ja tuolloin olimme paljon vanhempien luona.


Vauvauintiakin kokeiltiin, mutta se ei atoopikolle kloorin vuoksi oikein sopinut. 


Välillä kaikki tuntui mustalta unenpuutteen vuoksi. Esikoinen nukkui vain pienissä pätkissä, mikään ei tuntunut auttavan. Kaikkea kokeiltiin. Tutti oli lapselle tärkeämpi kuin mikään, mutta vain yksi ainoa tuttimerkki ja -malli kelpasi. 


Vaikka vauvanen nukkui joskus vain kymmenen tuntia vuorokaudessa, oli hän silti yhtä hymyä. Olimme hullaantuneita ihanasta palleroisestamme.


Pidin siitä, että sain pukea vauvani kauniisti. Yleensä hänellä oli body, pehmeät farkut ja neuletakki, kun lähdimme jonnekin. Kotosalla käytettiin sitten puolipotkareita. 


Kun kesä tuli, aloimme olla yhä väsyneempiä. Meillä oli ihana kesämies, mutta välillä tuntui kuin onni menisi ohitse emmekä pystyisi väsymyksen vuoksi nauttimaan siitä. 



Puolivuotispäiväänsä esikoinen juhli pitkältä matkalta palanneen tätinsä kanssa. Ja näytti ihmettelevän, että kuka kumma tuo häntä pussaileva nainen oikein on. 


Lopulta kahdeksankuisena esikoisen tie vei Lastenklinikalle kolmen vuorokauden unikouluun. Hänet otettiin sinne kiireellisenä tapauksena, sillä diagnoosiksi pätkähti harvinaisen unihäiriöinen vauva. Kolme vuorokautta teki tehtävänsä ja lapsi alkoi nukkua heräämättä klo 19-05. Ja se rytmi meillä säilyikin pitkään. Tuntui, että meidät pelastettiin elämälle. Päiväunet olivat yleisimmin kahdet tunnin mittaiset torkut. Että kohtuullisen vähäuninenhan tuo lapsi oli. 


Ja kun minä nousin tämän ihanuuden kanssa joka aamu viideltä, oli meillä miehen kanssa sopimus siitä kuinka jatkan unia vielä hänen herättyään seitsemästä kahdeksaan. 


Lokakuussa oli miehen isäkuukausi, jonka aikana minä viimeistelin kandin opintoni ja kävimme ulkomailla. Reissulasse jatkoi ongelmatonta menoaan. Esikoinen oppi konttaamaan yhdeksänkuisena ja alkoi tehdä tutkimusmatkojaan ympäriinsä. 


Lapsen kasvaessa lähemmäs vuoden ikää aloimme puistoilla satunnaisesti. 


Ja ensimmäinen joulu kului korvatulehduksessa, joka olikin alkua putkitukseen johtaneelle korvakierteelle. Mutta lahjoja tuli valtavasti ja tämä auto oli ykkönen. 


Uutena vuotena ipana oppi kävelemään paria askelta pidempään, ihan kunnolla. 


Lopulta vauvavuosi oli lopussa ja meillä oli kotona ihana taapero. 



sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Keltaiset löydöt

Täytyy sanoa, että tänä vuonna Hullujen Päivien ostokset jäivät hyvin pieniksi. Menin suunnitellusti paikan päälle heti keskiviikkona aamuseitsemältä, että sain auton annettua töihin lähtevälle miehelle tuntia myöhemmin. Itse asiassa olin valmis jo puolen tunnin kuluttua siitä, kun ensimmäistä kertaa astuin naistenosastolle.



Mies sai pyytämänsä, eli uuden puvun vakkarimerkiltään. Hän on käyttänyt Bossin pukuja niin kauan, että uuden ostaminen on hyvin helppoa. Ja kun jokin puvuista on päällä helposti viikottain (edellisessä työpaikassa päivittäin), niin uusia tarvitaan. Tällä kertaa mies pyysi tuomaan tummansinisen version ja tein työtä pyydettyä. Ohuet raidat tuovat särmää kuosiin ja yksirivisyys sekä kapeat kauluskäänteet ovat tätä päivää. Noinkohan tulee taas aika, jolloin nykyinen pukutyyli näyttää kummalliselta ja kaksirivisyys suurilla käänteillä tulee vallalle. Kuvissa puku näyttää muuten huomattavasti harmaammalta kuin todellisuudessa on.

(Hihamerkkiä ei ole vielä ehditty saksia pois.)



Itselleni ostin suunnitelman mukaisesti kolme ajattelemistani mekoista. Noomin raidalliset trikoomekot olivat niin edullisia, että otin molemmat värit, niin mustavalkoisen kuin myös sinibeigen version. 




Myös Lauren Ralph Laurenin mekko oli juuri eikä melkein hyvä ja sopiva. Aloin heti toivoa paljon juhlia, joissa vaatetta käyttää. 




Heräteostosten osalta päästiin myös vähällä. Pojille ostin uusia sormikkaita ja esikoinen valitsi molemmille legopaketit leluosastolta. Lauantaina kävin vielä kurkkaamassa olisiko metallisia säilytyskoreja jäljellä ja nappasin samalla mukaan Casa Stockmannin harmaat trikoolakanat tyynyliinoineen. Ja siinä se. 








perjantai 27. maaliskuuta 2015

Tennarimuija in action

Olen kävellyt sitkeästi uusilla tennareilla. Periaatteessa niillä on hyvä kävellä, mutta en kyllä kerta kaikkiaan ole näin nopeasti sopeutunut hengailemaan urheilukengillä kaupungilla. Toisekseen napakat kengät hankaavat leikkaushaavan kohtaa ja se tuntuu hieman ikävältä. Olenkin vetänyt joka toinen päivä pehmeät ja väljät Emut jalkaan ja antanut arpeutuvalle haavalle vähän hellempää käsittelyä.


Näissä kuvissa teimme lähtöä eskarilaisen vanhempainiltaan koulunaloitusasioissa. Pieni linssilude kuvassa mukana, tottakai.


Esikoinen liittyi tennarijengiin kevään kunniaksi, kun kävimme pyöräilemässä ja keinumassa. Kahdenkeskinen aika on todella tärkeää, sillä silloin lapsi puhuu mietteistään, kertoo jos jokin painaa mieltä tai harmittaa. Nytkin tuli puhuttua jos jonkinlaisista asioista taivaan ja maan välillä samalla, kun keinuttiin vierekkäin ja katseltiin taivasta.




Tennariharjoitukset jatkukoon, seuraavaksi kokeillaan niitä Converseja.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kadonneen kesäpaikan metsästäjät

Viime kesänä päätimme miehen kanssa aloittaa prosessin oman kesäpaikan löytämiseksi. Meillä oli unelmia, ajatuksia ja toiveita tulevasta, mutta miten sitten kävikään ja kuinka kauan siinä prosessissa oikein kesti? 

Olimme miehen kanssa jo vuosikausia jutelleet kuinka mukava olisi joskus omistaa oma pieni torppa. Termi käsitti kesäkodit kaikissa muodoissaan, mutta kyllä ne varsinaisetkin torpat luettiin mukaan vaihtoehtoihin. Meillä ei ole perheiden ja sukujen puolesta perintömökkejä ja kun lapsuuden mummolanikin on nyt sukulaisen omistuksessa, aloimme pikkuhiljaa toivoa omaa kesäpaikkaa yhä enemmän. Vielä muutama vuosi sitten haaveet olivat vasta ajoittaisia ja hyvin hentoja, mutta viime vuonna päälle paukahtanut ikäkriisi sai aikaan muutoksen. Alkoi tuntua siltä, että niitä haaveita on paras alkaa toteuttaa jo nyt, jos haluamme niistä joskus totta tehdä. Miksi me enää odottaisimme ja mitä me odottaisimme? 



Kesällä aloimme kartoittaa tarjontaa, alueita ja sitä millaista taloa oikein etsisimme. Lähdimme liikkeelle minun toivomastani tsehovilaisesta huvilatunnelmasta toisaalla ja miehen mieltymyksestä moderniin selkeälinjaiseen tyyliin toisaalla. Hyvin pian hylkäsimme edes ajatuksen tasolla uuden rakentamisen ja totesimme, että tarjokkaita löytyy kyllä yllin kyllin valmiina. Minä liputin valmiin talon puolesta myös valmiin puutarhan kannalta ja toki olen aina ollut sitä mieltä, että meidän avioliittoamme ei ole tarkoitettu yhtään minkään rakentamiseen. 

Me etsimme kuivan maan mökkiä. Syitä on kaksi, joista ensimmäinen on budjetti ja toinen minun hysteerinen suhtautumiseni yhdistelmään pienet lapset ja vesistö. Totesin yksinkertaisesti nukkuvani huomattavasti levollisemmin, jos minun ei tarvitse miettiä vikkelän kuopuksen livahtavan ulos huomaamatta tai muuta vastaavaa. Pihan pitäisi siis olla niin suuri, että sinne saa jonkinlaisen uimapaikan rakennettua. Sellaisen, johon saisi kannen tai oven eteen. 



Huomasimme nopeasti, että ilmoitusten kuvat saattavat valehdella paljonkin ja kaikkein hyödyllisintä on ajella ristiin rastiin, käydä katsomassa erilaisia kohteita ja kokeilla erilaisia ajomatkoja. Näin paperille rustatut toiveet konkretisoituivat, vähemmän tärkeät tippuivat pois ja muutamista kohdista tuli entistäkin tärkeämpiä. Vaatimukset, joista emme olleet valmiita tinkimään, olivat etäisyys enimmillään kahden tunnin ajomatkan päässä kotoa, pihan suojaisuus sekä isot remontit tehtyinä talossa. Muista seikoista olimme valmiita joustamaan ja lopulta kaiken ratkaisisi fiilis, se voisimmeko kuvitella perheemme juuri sinne. 

Syksyllä kävimme jo katsomassa useampia ehdokkaita ja ennen joulua teimme tarjouksenkin yhdestä talosta. Se ei johtanut kauppoihin ja joulun jälkeen tilanne kesäkotimarkkinoilla rauhoittui selvästi. Uusia ei tullut myyntiin ja mekin aloimme odottaa kevättä. Ihan muutaman viime viikon sisällä huomasin markkinoiden selvästi piristyvän ja sähköpostiin alkoi tipahdella vahtipalvelun linkkejä kiihtyvällä tahdilla.

Eränä päivänä huomasin ilmoituksen talosta, joka oli ollut markkinoilla jo ennen joulua, mutta jonka olin jostain syystä sivuuttanut. Nyt katsoimme miehen kanssa ilmoitusta uudemman kerran ja sovimme seuraavalle viikonlopulle näytön. Jännitti, talo tuntuisi olevan kaikkea sitä mitä toivoisimme, mutta näyttöhän sen vasta ratkaisisi. Olisiko paikassa sitä toivottua tunnelmaa, pystyisimmekö näkemään itsemme siellä? Lisäksi näytölle oli tulossa toinenkin perhe, joten kilpailijoita oli luvassa. 

Kierrettyämme paikan päällä jäätävässä takatalven kelissä ympäriinsä teimme tarjouksen samantien ennen kuin suuntasimme auton takaisin kotiin. Tarjouksemme olisi voimassa vuorokauden emmekä ihan hirveästi haluaisi korottaa mikäli myyjä tekisi vastatarjouksen. Olimme tinkineet pyynnistä reippaasti, mutta mielestämme tarjous oli kuitenkin aivan linjassa alueen hintoihin ja talon kuntoon nähden. Tiesimme myös talosta tarjotun jo aiemmin, mutta nämä eivät olleet johtaneet kauppoihin. Ihme kyllä sain yöllä nukuttua ja seuraava päivä meni kipeää esikoista hoitaessa ja vanhempaintoimikunnan asioita järjestellessä samalla, kun puhelin kulki tiiviisti matkassa mukana. Sitten tuli mieheltä soitto. Talo olisi meidän.

Mies puhuu mökistä, minä puhun kesäpaikasta tai kesäkodista. Talo on rakennettu 1940-luvulla, siinä on reilusti tilaa meille ja vielä vieraillekin, valmis ja reilun kokoinen pihapiiri omena- luumu- ja kirsikkapuineen sekä sireeneineen. Siellä on erillinen uusi saunarakennus, reilusti tilaa poikien pelata futista ja mikä tärkeintä, sisävessa. Siinä on sitä tavoittelemaamme fiilistä. Mitään ei pihalle tarvitse tehdä (enkä mitään aikoisikaan, puutarhatyöt eivät ole minun heiniäni), nurmikkokin on ilahduttavasti osin sammalta. Sisätiloista tekee valkoinen maali aivan toisenlaiset.

Saimme kerran yhdeltä kiinteistönvälittäjältä neuvon, jonka mukaan siinä vaiheessa, kun seitsemän kohtaa kymmenestä täytyy toivelistalla, kannattaa toimia. Tässä ei ole suihkua sisällä, mutta sellaisen voi rakentaa. Tämä on hieman suurempi kuin alkujaan mietimme, mutta onpahan tilaa. Mutta siinä ne puutteet sitten ovatkin, tämä tuntuu meille tarkoitetulta. Ajomatkaakin kertyy ovelta ovelle alle kahden tunnin.




Nyt odotellaan enää kuntotarkastusta ja sen jälkeen, jos kaikki on kunnossa, allekirjoitetaan kauppakirjat. Tästä kuvissa näkyvästä kaunottaresta.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Pallomahamuistoja

Minulta pyydettiin jo kauan aikaa sitten kirjoitusta raskausajoista, pahoittelen että kirjoittamisessa on kestänyt. Mutta nyt pieni matka menneeseen. Olen ollut kahdesti raskaana ja kerrat ovat olleet monella tavalla samanlaiset, mutta yhtä monella tapaa toisistaan poikkeavat. Tässä muistoja ja huomioita molemmista odotusajoista.

Tein esikoisesta positiivisen raskaustestin äitienpäivänä. Olin siinä vaiheessa jo luopunut minkäänlaisesta toivosta inseminaatioiden onnistumisen osalta ja katseet oli käännetty kohti syksyä ja uusia hoitoja. Testin tein, kun kerran niin oli käsketty. Hyvä etten pyörtynyt yllätyksestä, kun plussa lävähti ruutuun. Matka oli alkanut. 

Pari viikkoa myöhemmin, juuri ennen kuin kuudes raskausviikko tuli päätökseensä, se alkoi. Sanon vaan, että olen omasta mielestäni oksentanut ihan loppuelämän tarpeeksi vietettyäni molemmissa odotuksissa kuusi viikkoa pää pöntössä aina, kun uskalsin yrittää syödä jotain. Neste onneksi pysyi ensimmäisessä odotuksessa sisällä ja imeskelin sipseistä suolaa sekä söin jäisiä mustikoita. Sitten makasin hiljaa paikoillani, että jotain ehtisi imeytyä ennen kuin oli taas mentävä. Laihduin kuusi kiloa, jatkuva nälkä oli kamalaa ja kun kolmastoista raskausviikko alkoi, pahoinvointi loppui kirjaimellisesti yhdessä yössä. 

Tässä ollaan isoäidin syntymäpäivillä, naamasta ei vielä näy kuinka rankkaa jatkuva pahoinvointi on. Kävin juhlissakin muutaman kerran salaa oksentamassa ja seuraavana päivänä alkaneella Pariisin lomareissulla piti pysytellä suhteellisen lähellä hotellihuonetta. Muutoin raskausoireet olivat hyvin pieniä, ei mitään muuta mainittavaa. Voin loppuodotuksenkin hyvin ja jaksoin tehdä kaikkea aivan normaalisti, olin sitä tyyppiä, joka käyttää korkkareita ihan loppuun saakka. Ei turvotusta, ei mitään.


Vatsa tuli esiin juuri ennen puoltaväliä. Siinä vaiheessa siirryin odotusvaatteisiin, joiden osalta pärjäsin hyvin maltillisella vaatevarastolla. Omat paidat toki sopivat yhä samoin kuin kietaisumekot, mutta ostin muistaakseni pari hametta, farkut ja suorat housut. 


Puolivälin jälkeen lähdimme Välimerelle risteilemään perheeni ja siskoni kanssa. Matka oli todella ihana, vaikka vähän piti ruokien kanssa säätää. Olin molemmissa raskauksissa hyvin tarkka ruokarajoitusten osalta enkä juonut lainkaan alkoholia. Tämä linja sopi minulle itselleni parhaiten. Matka oli hyvässä ajankohdassa odotuksen osalta, olin energinen ja kävimme maissa niin Italiassa kuin Monacossakin. Muuten rentouduimme uima-altaalla. 


Maltalla se sitten lähti käsistä, kun löysimme äidin kanssa ostoksille. Tiesimme jo odottavamme poikaa, joten ei muuta kuin shoppailemaan! Lentokoneessa kannoin käsimatkatavarana valtavaa säkkiä vauvanvaatteita.


Syksyllä olin elämäni kunnossa fyysisesti. Viihdyin raskaana, pidin itsestäni ja ulkonäöstäni. Oli helppo olla, sen kun vain yksi uloke roikkui tuossa edessä mukana. Henkisesti pahimmat ajat olivat myös takana, kun olimme käyneet yksityisellä puolella sopimassa mahdollisesta erityismaksuluokan sektiosta. Enää ei tarvinut pelätä ja uskalsin lähteä julkisen puolen pelkopoliprosessiin hieman rauhallisemmin mielin. Pelkäsin synnytystä niin ettei kukaan varmaan uskokaan. Paitsi se maailmani pelastanut Kätilöopiston silloinen ylilääkäri.


Syksyn mittaan myös vauvanhuone alkoi valmistua. Pidän vaaleansinisestä, joten sitä tuli paljon. 



Tässä ollaan jo lähellä joulua, laskettuun aikaan on vielä kuukauden verran. Tein kiihtyvällä vauhdilla graduani tässä vaiheessa, että saisin sen mahdollisimman hyvälle mallille ennen vauvan syntymää. Itse joulunaika oli rankkaa henkisesti, sillä meillä oli synnytystavan päättäminen julkisen puolen prosessissa edessä heti pyhien jälkeen välipäivinä. Olin ahdistunut, hermostunut ja peloissani koko joulun. Kaikki meni kuitenkin hyvin eikä monen pelottelemaa käännytystä tullut lainkaan. En ehkä ollut siinä kuosissa, että minua olisi paljon kannattanut ylipuhua. Sektiopäivä päätettiin ja sain rauhan loppuodotukselle. Tai olisin saanut, kunnes keksin alkaa pelätä mitä käy, jos olenkin syöksysynnyttäjä. 



Molemmissa odotuksissa kaksi viikkoa ennen vauvan syntymää on vatsa räjähtänyt käsiin. Tai siltä se ainakin molemmissa tapauksissa tuntui, minkä lie kasvuspurtin ottanut tuolloin. Tuntui ettei pystynyt edes syömään paria haukkausta enempää kerralla, kun vatsalaukku oli jossain litistyksissä. Olo tuntui myös kömpelömmältä ja isommalta kaikin puolin. Nukkuminen oli vaikeaa, kun lonkkia poltteli ja jatkuvasti piti käydä vessassa. Onneksi oli enää kaksi viikkoa jäljellä. Kiloja odotuksessa tuli maltillisesti, vain 4,5 kokonaisuudessaan.


Sektiota edeltävänä päivänä kannoimme pinnasängyn valmiiksi huoneeseemme odottamaan. Kohta siinä nukkuisi joku. 


Sain vielä yllärivauvakutsut ennen kuin oli aika lähteä laitokselle. Esikoinen syntyi tammikuun 14. päivä iltapäivällä ja meistä oli tullut kolmihenkinen perrhe.


Toinen odotus alkoi hyvin erilaisissa merkeissä kuin ensimmäinen. Olimme jo lapsiperhe ja kuopus ilmoitti tulostaan heti ensimmäisen hoitokierroksen jälkeen. Tulin testitikku kädessä miehen luo hymyillen ja hän tajusi heti, epäuskoisena siitä voisimmeko onnistua samantien. Niin se vain oli ja kanssamme halaillut esikoinen oli vielä autuaan tietämätön siitä miten hänen maailmansa tulisi muuttumaan.


Sama kolmen kuukauden infernaalinen oksuruljanssi alkoi jälleen juuri ennen kuudennen viikon täyttymistä. Tällä kertaa kaikki vain oli tuplasti pahempaa, sillä edes neste ei pysynyt sisällä ja olisin ollut tiputuskunnossa useaan otteeseen. Kuusi viikkoa, kuusi menetettyä kiloa ja niin järjetön energiavaje, että en jaksanut kuin maata sohvalla. Nukahdin heti, kun kuulin ulko-oven kolahtavan miehen tultua kotiin ja kerrankin heräsin seuraavan kerran palikoilla peitettynä, esikoinen oli leikkinut minun ollessa aivan kuutamolla. Ainoastaan mehujäät toimivat ravintona. Sain alku-ultran yhteydessä lääkäriltäni pahoinvointilääkityksen ja se auttoi niin, että neste alkoi pysyä sisällä. Ja jälleen kerran, kun 13. viikko alkoi, kaikki oli historiaa. 

Olimme heinäkuussa Italiassa lomailemassa ja juuri sitä ennen, rv. 17 täyttyessä olimme käyneet miehen kanssa Brunolla sukupuolta kurkkaamassa. Halusin käydä ennen matkaa tarkastuksessa, että kaikki on hyvin, ja samalla selvittää minkävärisiä vaatteita tällä kertaa ostaisimme. Kaikki oli hyvin ja vaaleansinisellä linjalla jatkettiin. 



Vatsa tuli esille viikon 20 tienoilla ja kasvoi maltillisesti keskikäyrän alapuolella, aivan kuten viime kerralla.


Tässä ollaan lähdössä häihin elokuussa. Voin hyvin, jaksoin hyvin, ja olin onnellinen.


Syksy eteni ja vatsa kasvoi. Olimme esikoisen kanssa paljon kaksistaan miehen matkustaessa töiden vuoksi kiihtyvällä tahdilla. Tässä vaiheessa, toisen raskauden ollessa kyseessä, huomasin väliaikaisenkin ainoana aikuisena toimimisen vaikuttavan jaksamiseeni. Esikoista piti nostella ja kantaa, hänhän oli vasta vajaa kolmevuotias ja mies oli yhdenkin kerran kuutena viikkona peräkkäin matkoilla. Huomasin olevani väsynyt ja kipeä, vatsaa sattui iltaisin reippaasti ihan vain rasituksesta. Ei nimittäin ollut aikaa levätä kuten ensimmäisessä raskaudessa, kroppa oli paljon kovemmilla tällä kertaa.


Tässä näette maailman omistuneimman tulevan isoveljen. Hänellä oli oma ultrakuva "Pekasta", jota hän kantoi mukanaan. Hän puhui vatsalle, suukotti sitä ja odotti pikkuveljen syntymää malttamattomana. 


Vaatetusasioissa pikkuveljelle ei taatusti tulisi kylmä. 


Vatsa kasvoi eikä odotus ollut henkisestikään yhtä rankka kuin edellinen. Kerran pelkosektion saaneena oli helpompi luottaa siihen, että niin kävisi myös tällä kertaa. Silti oli hermoraunio ennen päivän päättämistä ja lääkäriaikaa, mutta itse asiassa minulta kysyttiin haluaisinko sektion viikkoa ennen vai kenties vielä aikaisemmin. Kaikkien kauhukertomusten jälkeen omat kokemukseni sekä Naistenklinikan että Kätilöopiston pelkopoliprosesseista ovat vain ja ainoastaan asialliset.


Yksi harvoja uusia ostoksia pikkuveljelle oli tämä ihana kehto. Lapsi nukkui siellä muutamia hassuja hetkiä, hän preferoi huomattavasti enemmän iholla oloa.


Taas oltiin lähellä odotuksen loppua ja vatsa spurttasi, ihan samoin kuin edeltävälläkin kerralla. Hekumoin ajatuksella joulusta kaikkine kaloineen, juustoineen ja viineineen. 


Sitten tuli aika ottaa viimeiset kuvat meistä kolmihenkisenä perheenä. Kuopus halusi Pekan kuviin mukaan ja pitää siksi kättään vatsallani. Olin ihan valmis saamaan lapsen ulos ja raskausviikoilla 39+0 meistä tuli nelihenkinen perhe, kun kuopus saapui maailmaan heti aamulla. 



Summa summarum, minä tykkäsin molemmista odotusajoista heti, kun alun pahoinvointi oli loppunut. Esikoisen odotus oli fyysisesti todella helppo ja kuopuksenkin odotuksessa ainoastaan riittämätön lepomahdollisuus aiheutti väsymystä ja kipuja vatsaan. Ei ollut turvotusta, ei verenpainetta, ei mitään ongelmia tuota väsymystä lukuunottamatta ja kuopuksesta tulleet 5 kg olivat nekin viidentenä päivänä synnytyksestä kadonneet. Henkisesti ensimmäinen odotus oli rankka, toinen helpompi ja vain ajoittain pelko ja ahdistus saivat yliotteen. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin molemmilla kerroilla hyvin, onneksi. Oli myös mukava olla kerrankin sataprosenttisen tyytyväinen itseensä ja olemukseensa.