Kaksplus.fi

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Vauva-aikana

Jatketaan muistelulinjalla. Minusta tuli siis äiti tammikuun puolivälissä reilut seitsemän vuotta sitten. Aluksi oli hämmentynyt ja epävarma äiti sekä nukkumaton ja maitoallerginen lapsi, mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat sujua. Sen jälkeen meillä oli ihana ja helppo vauvavuosi, johon varjon aiheutti ainoastaan tuo jatkunut unettomuus.


Muistan jo sairaalassa istuneeni yhtenä yönä hereillä oleva esikoinen sylissäni ja jutelleeni hänelle yhtä paljon kuin itselleni rohkaisuksi. Että tässä me nyt ollaan, sinä ja minä, ja meidän pitäisi tästä eteenpäin pärjätä yhdessä. Että kyllä se tästä ja mentäiskö me vaihtamaan sun vaippa, äiti harjoittelee. Esikoinen osoitti unettoman luonteensa jo sairaalassa, jossa joka ikinen aamu kärräilin häntä sängyssä tai sylissä ympäriinsä käytäviä kuudesta kymmeneen katsoen kelloa ja odottaen miehen tuloa. Kun sänky pysähtyi alkoi kitinä. Ajattelin, että mihin ihmeeseen olen pääni oikein pistänyt.


Näin myöhemmin on hyvä olla kaukaa viisas. Jos olisin uskaltanut öisinkin ottaa esikoista enemmän viereeni pelkäämättä hänen päälleen kierähtämistä, olisi lapsi ehkä nukkunut. Hän nimittäin saattoi nukahtaa syliin, mutta öisin heräili viiden minuutin tai pisimmillään puolentoista tunnin välein. Muuten hän oli maailman helpoin lapsi, yhtä aurinkoa, rauhallisuutta ja hymyä. Suloinen ja ihana. Mennyttä mikä mennyttä, turha sitä on miettiä.


Olimme ensimmäisissä juhlissa lapsen ollessa seitsemän viikkoa vanha. Tuleva reissulasse aloitti siis jo hyvissä ajoin. 


Esikoisen ensimmäisten kuukausien aikana ihmettelimme ajoittain lapsen epämukavan näköistä vääntelehtimistä ja jatkuvaa puklailua. Vasta kasvoihin ja vartaloon pamahtanut ihottuma sai meidät lääkäriin enkä silloinkaan ensin tajunnut kyseessä olevan maitoallergia. Mutta sehän se ja esikoinen siirtyi syömään apteekin hunajaa maksavaa aminohappovalmistetta, voi hyvin ja alkoi kerätä massaa silmissä. Atooppinen iho sen sijaan vaati rasvausta päivittäin. 


Parikuisena vietimme ristiäisiä. 


Esikoisen vauvavuosi kului meiltä hyvin aktiivisissa merkeissä. Tapasimme ystäviä samanikäisten vauvojensa kanssa, kävimme elokuvissa tai leikkitreffeillä jonkun luona tai hengailimme kaupungilla lounastaen. Nautin tästä suunnattomasti, väsymyksenkin jaksoi paljon paremmin lähtemällä ulos kotoa. Mies matkusti kahden-kolmen viikon välein ja tuolloin olimme paljon vanhempien luona.


Vauvauintiakin kokeiltiin, mutta se ei atoopikolle kloorin vuoksi oikein sopinut. 


Välillä kaikki tuntui mustalta unenpuutteen vuoksi. Esikoinen nukkui vain pienissä pätkissä, mikään ei tuntunut auttavan. Kaikkea kokeiltiin. Tutti oli lapselle tärkeämpi kuin mikään, mutta vain yksi ainoa tuttimerkki ja -malli kelpasi. 


Vaikka vauvanen nukkui joskus vain kymmenen tuntia vuorokaudessa, oli hän silti yhtä hymyä. Olimme hullaantuneita ihanasta palleroisestamme.


Pidin siitä, että sain pukea vauvani kauniisti. Yleensä hänellä oli body, pehmeät farkut ja neuletakki, kun lähdimme jonnekin. Kotosalla käytettiin sitten puolipotkareita. 


Kun kesä tuli, aloimme olla yhä väsyneempiä. Meillä oli ihana kesämies, mutta välillä tuntui kuin onni menisi ohitse emmekä pystyisi väsymyksen vuoksi nauttimaan siitä. 



Puolivuotispäiväänsä esikoinen juhli pitkältä matkalta palanneen tätinsä kanssa. Ja näytti ihmettelevän, että kuka kumma tuo häntä pussaileva nainen oikein on. 


Lopulta kahdeksankuisena esikoisen tie vei Lastenklinikalle kolmen vuorokauden unikouluun. Hänet otettiin sinne kiireellisenä tapauksena, sillä diagnoosiksi pätkähti harvinaisen unihäiriöinen vauva. Kolme vuorokautta teki tehtävänsä ja lapsi alkoi nukkua heräämättä klo 19-05. Ja se rytmi meillä säilyikin pitkään. Tuntui, että meidät pelastettiin elämälle. Päiväunet olivat yleisimmin kahdet tunnin mittaiset torkut. Että kohtuullisen vähäuninenhan tuo lapsi oli. 


Ja kun minä nousin tämän ihanuuden kanssa joka aamu viideltä, oli meillä miehen kanssa sopimus siitä kuinka jatkan unia vielä hänen herättyään seitsemästä kahdeksaan. 


Lokakuussa oli miehen isäkuukausi, jonka aikana minä viimeistelin kandin opintoni ja kävimme ulkomailla. Reissulasse jatkoi ongelmatonta menoaan. Esikoinen oppi konttaamaan yhdeksänkuisena ja alkoi tehdä tutkimusmatkojaan ympäriinsä. 


Lapsen kasvaessa lähemmäs vuoden ikää aloimme puistoilla satunnaisesti. 


Ja ensimmäinen joulu kului korvatulehduksessa, joka olikin alkua putkitukseen johtaneelle korvakierteelle. Mutta lahjoja tuli valtavasti ja tämä auto oli ykkönen. 


Uutena vuotena ipana oppi kävelemään paria askelta pidempään, ihan kunnolla. 


Lopulta vauvavuosi oli lopussa ja meillä oli kotona ihana taapero. 



2 kommenttia:

  1. Huippupostaus! Näin lasta yrittävänä ahmin tällaiset innolla.:) Mitähän taikatemppuja unikoulussa tehtiin, kun poitsu alkoi nukkumaan yönsä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen kaikkein tärkeimmän seikan olleen se, että hoitajilla ei ollut tunnesidettä lapseen. Ensimmäisenä yönä hänen vieressään istui hoitaja, joka kippasi ipanaa makuulleen sanoen, että nyt nukutaan. Hän kesti lapsen itkun niin paljon paremmin kuin minä äitinä tai mies isänä. Toisena yönä lapsi heräsi pari kertaa ja kolmannesta alkaen nukkui täydet yöt. Hänelle luotiin yksinkertaisesti rytmi, josta ei poikettu. Minä olin hellämielisempi antamaan maitoa muulloinkin kuin viitenä ateria-aikana ja toisaalta niin umpiuupunut etten jaksanut mitään. Olen todella kiitollinen, että ottivat meidät tuolloin sisälle Lastenklinikalle, vaikka olikin kesä ja varsinainen unikoulu Tammisaaressa kesätauolla. Me hoidimme lasta päivät aivan normaalisti ja yöt menivät sitten hoitajien kanssa.

      Poista