maanantai 13. elokuuta 2018

Kehu päivässä tekee lapselle hyvää



"Se nyt on sellainen keskinäisen kehun kerho. Omakehu haisee. Älkää nyt liikaa kehuko, ylpistyy vielä." Kuulostaako tutulta?

Sanotaan, että suomalaiselle kansanluonteelle toisten kehuminen on haastavaa. Tiedättehän, ei tehdä tästä nyt numeroa ja sitä rataa. Samaan aikaan asiantuntijat korostavat positiivisen huomion ja kehumisen merkitystä vahvan itsetunnon rakentumisessa. Lasta siis pitää kehua, tuntui se miten vaikealta tahansa. Ei se huonoa tee aikuisellekaan. Siinäpä haastetta itse kullekin meistä.

Tämän vuoden tammikuussa lanseerasin itselleni "kehu tai kiitä kanssaihminen päivässä" -projektin. Hyvin usein huomasin ajattelevani positiivisesti ihmisistä, joiden kanssa toimin työyhteyksissä tai kohtasin esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa. Harvoin silti avasin suuni ja sanoin mietteeni ääneen. Nyt päätin tehdä tietoisesti toisin. Viime kuukausina olenkin kiittänyt erinomaisesta asiakaspalvelusta, kehunut toisen olevan kuin luotu ammattiinsa, huomioinut miten kauniisti lapsipotilas on kohdattu tai laittanut merkille toisen iloisen hymyn aamulla ja sen miten kiva fiilis sellaisesta tulee. Olen kiittänyt vanhempia, jotka kertovat lapsilleen kuinka lelut on hyvä kerätä leikin jälkeen kasaan tai kuinka kauniit käytöstavat perheen ipanoilla on. Olen kehunut vanhemman taitoa pitää langat käsissään usean lapsen kanssa. Olen kertonut kuinka paljon apua kollegasta on minulle. Olen yksinkertaisesti sanonut havaintoni ääneen.

Se ei ole alkuun helppoa, mutta siinä kehittyy. Toisaalta luulen sen olevan minulle keskimääräistä vaivattomampaa. Olen tällainen kuin olen, koska minua on kehuttu, paljon ja usein. Olemme saaneet siskoni kanssa kuulla olevamme vaikka ja mitä kaunista ja hyvää eikä äitini ole arkaillut kertoa sitä myös muille, vielä tänäkään päivänä. Minä olen samanlainen.

Kehun poikiani joka päivä ja julistan tätä ilosanomaa myös ääneen muille. Kerron miten iloinen ja ylpeä olen saadessani olla juuri heidän äitinsä ja kuinka onnellinen siitä, että juuri he syntyivät meidän perheeseemme. Kehun heitä paitsi onnistuneista yrityksistä ja hienosti tehdyistä jutuista, myös siitä millaisia he yksinkertaisesti ovat. Minä nimittäin uskon vakaasti, että lasta pitää kehua ihan vaan siitä, että hän on juuri hän. Ei ainoastaan siitä mitä hän tekee, yrittää ja suorittaa. Ei vain tekojen, vaan myös hänen itsensä tähden. 




Minusta on hirvittävän surullista, mikäli lapsi saa vanhemmiltaan huomiota vain suoritustensa tai tekojensa perusteella. Kokeissa onnistumista kehutaan tai pelissä tehtyä maalia kiitetään. On toki tärkeää kertoa lapselle, että hän selvitti vaikean läksyn hienosti tai yritti sinnikkäästi. Lapsen täytyy kuitenkin saada kuulla, että hän on ihana. Ihan vain ihana, ei ihana, koska teki jotain. Molempia tarvitaan tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen sekä vahvan itsetunnon muotoutumiseen. 

Minä uskon, että lapsi, joka tuntee kotona kelpaavansa puhtaasti omana itsenään, on tulevaisuudessa vahvoilla mitä tulee pettymyksiin ja niiden käsittelyyn. Hän voi epäonnistua ja tuleekin niin tekemään varmasti useamman kerran. Eikä se, että kehun lapsiani heidän ominaisuuksistaan tai onnistumisistaan tarkoita etteikö haasteita ja kehityskohteita huomioitaisi. 

Kyse on enemmänkin siitä millaisena minä vanhempana lapseni näe ja millaisena hän minulle näyttäytyy. Onko hänen aina parannettava jossain tai saako hän kehuja vain suorituksensa tähden. Vai saako hän kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, kaikkine puolineen. Jo vauva ansaitsee vanhemmat, jotka hullaantuvat häneen ja hänen maailmaansa. Aivan samaa ansaitsee isompikin lapsi. 

Niitä vauvoja on muuten hirvittävän helppo hellitellä. Ihastella pulleroisia poskia ja silitellä untuvaista tukkaa. Samaan aikaan juuri isommat lapset tarvitsevat huomiota vähintään yhtä paljon. Koululaiseni, olet tosi hyvä tyyppi. Olet kiva kaveri, olet mukava. 

Olen ylpeä sinusta, koska olet juuri sinä. 









torstai 9. elokuuta 2018

Menikö lapsesi kouluun? Nyt jos koskaan vanhempia tarvitaan



Arki on täällä, jipii! Perheemme tokaluokkalainen ja nelosluokkalainen lähtivät molemmat innokkaan odotuksen vallassa ensimmäiseen päivään. Vähän jännitti vatsanpohjassa, mutta kaikki oli tuttua jo ennestään. Toista se oli vuosi takaperin, kun kuopus aloitti koulun. Olen ajatellut sitä paljon tänään, ennen muuta vanhemman ja vanhemmuuden näkökulmasta.

Ekaluokkalaisen vanhempi, ajatteletko ehkä näin: Lapsellani on takana monta vuotta päiväkotia ja vuosi esikoulua. Ensimmäiselle luokalle menevä on siis tottunut systeemeihin ja rutiineihin, siinä tämä ensimmäinen koulusyksy sujuu kuin aikaisemmatkin syksyt päivähoidon huomassa. Aamut ovat kiireisiä eikä saatella oikein ehtisi, ekaluokkalainen kulkee siis itsenäisesti kouluun. Koulusta suoraan iltapäiväkerhoon ja viideltä kotiin. Sillä aikaa vanhemmalla täysi työpäivä. Alkuillasta ruokaa ja harrastukset, läksyt on tehty jo kerhossa. Ei tässä mitään sen kummempaa ole, ei ainakaan mitään vanhemman erityistä huomiota tarvittavaa.

Olet väärässä.

Minä kyselin aikanani ennen esikoisen kouluunmenoa tutuilta äideiltä vinkkejä ensimmäisen koulusyksyn kuvioihin. Mitä he suosittelevat,  onko jotain hyviä vinkkejä ja mitä minun kannattaisi tehdä helpottaakseni lapseni kouluunmenoa. Olimme koko perhe uuden edessä ja saamani vinkit olivat kullanarvoisia. Kaikissa toistui yksi ja sama asia: ole lapsellesi läsnä. Tätä samaa vinkkiä minä olen puolestani jakanut eteenpäin heille, jotka ovat kysyneet. Sen parempaa ei nimittäin ole.



Me tämän ajan naiset olemme tottuneet saamaan kaiken. Minä puolestani ajattelen, että sitä kaikkea ei kuitenkaan tarvitse saada samaan aikaan. Ja jos joskus on aika, jolloin lapsi tarvitsee vanhempiaan aivan erityisesti, on se koulun alkaessa. Miten olisi siis virkavapaa, opintovapaa tai lyhennetty työaika?

Ekaluokkalainen tarvitsee vanhempansa aikaa. Hän tarvitsee myös vanhemman, jota on kiinnostunut koulun kuvioista ja haluaa olla lapsen päivässä mukana niiltä osin kuin se on mahdollista. Vanhemman, joka haluaa ja ehtii tukea läksyissä, pelata läksyksi saatavaa noppapeliä ja tarkistaa tehtävät, mikäli koulusta niin toivotaan. Kuunnella lukuläksyn, jonka lukemisesta ei iltapäiväkerhon hälinässä mitään tule. 

Ensimmäinen koulusyksy on lapselle iso juttu. Hän tulee todennäköisesti olemaan väsyneempi kuin koskaan aiemmin eivätkä opettajat ja kasvatusalan ammattilaiset huvikseen suosittele harrastusten reilua vähentämistä koulun alkaessa. On helppo ymmärtää asia, kun ajattelee sen omalle kohdalle. Uusi työpaikka, skarppaus koko pitkän päivän, täysin uudet kuviot. Miten väsynyt sitä on iltaisin ensimmäisten viikkojen ja jopa kuukausien ajan ennen kuin tottuu. Jaksaisitko sinä lähteä vielä harrastamaan tai olla sosiaalinen sen lisäksi, että teet illalla vielä vähän töitä seuraavalle päivälle?


Minä itse olen jo siinä vaiheessa, että koululaiset ovat konkareita ja hoitavat itsensä itsenäisesti kouluun ja takaisin. Tästä huolimatta otin tämän päivän sekä huomisen vapaaksi. Pyysin saada tulla aamulla koulun pihalle saattamaan ja vapailla varustauduin siihen, että työntöapua saatetaan ensimmäisinä päivinä tarvita. Saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan. Vuosi sitten tähän aikaan en vielä tiennyt tulevani jokaisena aamuna jouluun saakka koulun pihalle kellon soimista odottamaan. Mutta tulin, koska sillä tavalla lapsellani oli turvallinen olo. Siitä se sitten lähti ja tänään on jo toisin.

Usein kuulee sanottavan kuinka itselleen pitää osata olla armollinen. Nämä pienet koulutiensä aloittajat sitä vasta tarvitsevatkin.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Kun äidin oma aika ei enää tuntunutkaan tarpeelliselta



Viime kesänä iloitsin siitä, että olin saanut olla kahteen otteeseen yön yli yksinäni kotona. Olen jo vuosia tunnistanut tarpeeni saada aikaa itsekseni ja nuo hetket perheen miesten ollessa muualla olivat todella tärkeitä. En tehnyt mitään ihmeellistä, kunhan siivosin, nukuin ja luin rauhassa ja hiljaisuudessa. Tänä kesänä sama toistui, kun mies pakkasi kundit auton takapenkille ja hurautti kesäiseen Itä-Suomeen minun sukuni kesäjuhlille. Itse olin töissä, eli jäin kotiin. Omaa aikaa, jee! Vai jee?

Se toinen vaihtoehto. Olo oli nimittäin hyvin erilainen kuin viime kesänä. Tapasin ystäväni ja kävimme Stockan katolla sushilla vaihtamassa kuulumisia. Kävin kaupassa, pesin pari koneellista pyykkiä ja nukuin päiväunet, kaikki arkivapaan mahdollistamia juttuja. Illalla katselin televisiota ja luin kirjaa. Jotain puuttui. Huomasin etten nauti yksinolemisesta samalla tavalla kuin oletin nauttivani.

Syy on toki hyvin ilmeinen, olihan koko kesäkin eronnut aikaisemmista radikaalisti mitä työntekoon tulee. Aikaisemmin olin jo monta vuotta lomaillut lasten kanssa juhannuksesta koulujen alkuun asti. Olin myös tehnyt töitä joustavin työajoin ja paikoin, olin yksinkertaisesti ollut paljon enemmän kotona. Nyt olen ollut koko kesän töissä ja vapaapäivätkin sattuvat monesti erikseen yhden selkeän viikonlopun sijaan. Koko heinäkuu oli miehen ja lasten lomakuukausi, minä aina lähdin ja taas palasin sen mukaan miten vuoroni kullakin viikolla menivät. Ja siinä minä sitten istuin heidän lähdettyään useammaksi yöksi pois ja mietin, että tulkaa takaisin. Vaikka oli jätskiä ja mansikoitakin!



Oli pysäyttävää huomata, että olen selkeästi ollut liian vähän aikaa perheeni kanssa menneinä viikkoina. Roolimme olivat kääntyneet ympäri miehen kanssa, hän oli varmastikin tottunut olemaan kanssamme vähemmän kuin vuosien saatossa paljon aikaa poikien kanssa viettänyt minä. Joka tapauksessa oli kurja olo, yksinäinenkin, kun hiljaisessa kodissa hurisi vain viilennyslaite. Kolme päivää ja kaksi yötä ilman perhettä tuntui aivan liialliselta, en minä sitä tarvitse vaan päinvastoin!

Kyllä se siitä sitten lähti sujumaan, kun työt taas vapaapäivän jälkeen jatkuivat. Ja kyllähän tämä kesä on kokonaisuudessaan kertonut myös suuremmasta muutoksesta arjessamme. Tänä kesänä pojat ovat entistä enemmän huidelleet omissa menoissaan kavereiden kanssa, kotona käydään välillä vain kääntymässä. Elämässä alkaa olla aikaa itselle ja miehelle paljon enemmän kuin ennen. Ja täällä minä sitten huutelen, että tulkaa kotiin lapset, katsotaan vaikka leffa! Kiteyttää tämän äitihomman aika napakasti sanoisin.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Ekaluokkalaisen kirja - hyvä opas koulunsa aloittavalle



Ekaluokkalaisen kirja. Lähde mukaan seikkailuun! 
190 s. Readme.fi 2017. 
Suomennos Sirpa Vuento. 

En tiedä teistä, mutta meillä molempia poikia on jännittänyt koulun aloittaminen. Joskus vähän, joskus enemmänkin, riippuen mikä fiilis on sillä hetkellä ollut. Nyt toiselle luokalle menevä vielä miettii saako äiti tulla ensimmäisenä päivänä moikkaamaan tuttuja koululle, nelosluokkalaiselta on turha edes kysyä. Vuosi sitten tilanne oli toinen. Perhosia mahanpohjassa voi kuitenkin helpottaa huolellisella ennakkovalmistautumisella. Sillä siitähän se jännitys kumpuaa, tuntemattoman pelosta. 

Koulun ei tarvitse eikä sen pitäisi olla tuntematon maaperä, kun vajaan kahden viikon kuluttua sinne ensimmäisen kerran astellaan uusi reppu selässä käsi vanhemman kädessä tiukasti kiinni. Nyt on hyvää aikaa vielä puhua koulun aloittamisesta, siitä mitä kaikkea koulussa tapahtuu ja mikä mahdollisesti lasta mietityttää. Muistanko käydä vessassa, osaanko ruokalasta takaisin luokkaan ja miten välitunnilla ollaan? Näissä kaikissa auttaa Ekaluokkalaisen kirja

Helena Bross on ruotsalainen opettaja, joka yhdessä kuvittaja Emma Göthnerin kanssa on tämän kirjan kirjoittanut. Kirjassa käydään läpi ensimmäistä kouluvuotta aina siitä jännittävästä ekasta koulupäivästä kevätjuhlaan saakka. Päähenkilöistä löytyy niin tyttöjä kuin poikia ja monia jännittäviä asioita ja tunteita sanoitetaan. Miksi lukemaan oppiminen tuntuu vaikealta? Mitä jos jumppavaatteet unohtuvat kotiin? Muistanko käydä vessassa? 



Koulumaailma on aivan erilainen päiväkotiin verrattuna ja jokaista tulevaa koululaista varmasti mietityttää asia kuin toinenkin. Enää ei ole jatkuvasti aikuista läsnä ohjaamassa tilanteesta ja tunteesta toiseen, lapselta odotetaan uudenlaista kykyä itsenäiseen toimintaan. Se vaatii opettelua ja siinä opettelussa myös kodilla on iso merkitys. Näppärästi asian läpikäyminen onnistuu esimerkiksi tämän kirjan avulla. Kohtalaisen lyhyet luvut voi lukea lapsi kainalossa yhden kerrallaan ääneen ja sen jälkeen jutella siitä mitä ajatuksia luetusta lapsella heräsi. Pidän siitä, että kyseessä on selkeästi juonellinen romaani, ei oppikirja tai kasvatusopus. 

Tärkein tuleekin kirjan lukemisen myötä hyvin selville. Pelätä ei tarvitse, koulussa on kivaa ja viimeistään kevääseen mennessä olet jo vanha konkari mitä koulussa toimimiseen tulee. 

Teksti julkaistu myös blogissani Kirjakaappi

torstai 19. heinäkuuta 2018

Ostimme kakkosauton, vaikka asumme metron varrella



Kerrataanpa speksit. Mieheni työskentelee Helsingin keskustassa ja kulkee toimistolle julkisilla. Minä olen töissä hieman kauempana, mutta yhtä lailla julkisten varrella. Täältä pääsee matkaan niin metrolla kuin bussillakin ja meillä on jo yksi auto. Miksi ihmeessä me siis ostimme toisen?

Olemme tähän saakka pärjänneet yhden auton perheenä vallan mainiosti, mutta onhan se toisen auton tuoma helppous toisinaan käynyt mielessä. Minä olen ollut se, joka autoa pääosin työmatkoihin käytän, miehen kun ei ole mitään järkeä mennä keskustaan muutoin kuin julkisilla. Nyt kuitenkin asiakaskäyntejä kauempana on tiedossa lisääntyvästi ja samaan aikaan minä toivon kuluttavani työmatkoihin niin vähän aikaa kuin mahdollista. Jokainen minuutti tässä arkipaletissa tuntuu olevan tarpeen. Tästä se ajatus sitten lähti.

Minä pääsen siis töihin ilmankin omaa autoa. Se vaatii kävelyn metroasemalle ja vaihdon junaan ennen kävelyä työpaikalle. Ei vaikea, mutta toki aikaa vievä yhdistelmä. Matkaan menee tunnin verran ja vuorotyö aiheuttaa omat haasteensa, kun omalla autolla kulkiessa kodin eteisestä työpaikalle sisälle menee puoli tuntia, ajoon tuosta se parikymmentä minuuttia. Ja kyllä minä suoraan sanoen pidän siitä helppoudesta, jonka hallissa autoon istuminen ja toisessa hallissa siitä nouseminen tuo, puhumattakaan iltavuoron jälkeisistä odotteluista bussipysäkillä tai juna-asemalla. Ehkä lasten harrastuskuskauksiinkin olisi syksyn tullen apua siitä, että molemmilla vanhemmilla olisi auto käytössään jatkuvasti?

Oli kuitenkin selvää, että hankinnan tulisi olla niin edullinen kuin mahdollista. Asetinkin spekseiksi tosi hyvä, mutta tosi halpa vain huomatakseni, että ei ole muuten mikään helppo homma. Kävimme huolella vaihtoehtoja läpi ja yksityisleasing oli vahvana ehdokkaana mukana. Päädyimme kuitenkin siihen, että ostamme auton omaksi. Yhtä kävimme katsomassa, mutta jo toinen koeajettu osoittautui meille sopivaksi. Kun edellinen omistaja oli käyttänyt auton katsastuksessa ilman huomautuksia, teimme kaupat.



Nyt sitten kurvailen pikkuisella kolmiovisella Toyota Aygolla kodin, työpaikan ja keskustan väliä ja olen vallan tyytyväinen. Saimme hyvin halpaan hintaan auton, jolla on edessä vielä paljon ajokilometrejä, jonka tyyppivikoja on korjattu ja jonka huollot on hoidettu asianmukaisesti. Googlailemalla selvisi myös, että Aygon kulutus on hyvin pientä eikä bensatankkia tarvitse olla alvariinsa täyttämässä. Tulevaisuus näyttää kuinka kauan auto meillä on, myymmekö sen eteenpäin mikäli tarpeet muuttuvat vai pidämmekö pitkään odottamassa kyydityksiä.

Poikien mielestä takapenkille kömpiminen on ainakin vielä tässä vaiheessa hauskaa ja takakonttiinkin mahtuu molempien koulureppujen lisäksi kauppakassi, ehkä kaksikin. Kuopus ehti jo ehdottaa, että he ajaisivat isänsä kanssa aina tällä, äiti voisi jatkaa Bemarin ratissa.

Ei kai sitä kieltääkään voi, sisälläni asuu pieni yksityisautoilija.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Miksi lapsen sukupuolen toivominen on minusta hölmöä



Kuvitellaanpa hypoteettinen tilanne. On perhe, johon odotetaan neljättä lasta. Kolme isosisarusta ovat tyttöjä ja perheen isältä kysytään olisiko nyt vihdoin poika tilauksessa? Isä sanoo, että kyllä vaan. Poikaa tässä yritetään. Lapsi syntyy ja perheen isommat saavat pikkusiskon. Isä purkaa pettymystään, kertoo kuinka olisi niin halunnut pojan ja kuinka pojan saaminen olisi täydentänyt hänen isyytensä. On tyttökin kiva ja rakas, tottakai, mutta pettymys yhtä kaikki. 

Nyt käännetään asetelma toisinpäin. On äiti, jolla on ennestään kolme poikaa ja toive tytöstä. Hän synnyttää neljännen poikansa ja purkaa puolestaan pettymystään. Sillä kuka nyt ei haluaisi molempia sukupuolia, ymmärrättehän te sen! Ja kaikki sanovat, että tottakai ymmärrämme, ihan luonnollista, voi mikä harmi ettet vieläkään saa olla tyttären äiti. 

Mutta ymmärrämmekö me oikeasti? Se mitä minä ymmärrän on tieto siitä kuinka sukupuolisidonnainen asia tämä on. Jos isä uskaltaisi koskaan sanoa ääneen surreensa tyttären syntymää tämän sukupuolen tähden, hänet lynkattaisiin välittömästi. Ajatelkaa somekohua, joka siitä seuraisi. Me naiset olisimme koko sukupuolemme puolesta loukkaantuneita, sillä eihän sukupuolen toivominen ole soveliasta poikien hyväksi ja tyttöjen kustannuksella. Jo vuosisatainen perinne velvoittaa, tyttöjä on sorrettu riittämiin!

Kun äiti sanoo toivoneensa tyttöä, se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Tytöt ovat loppuelämän turva, se läheinen ystävätär, jonka kanssa ensin lakkaillaan kynsiä ja myöhemmin sovitellaan hääpukuja. Ja kun lapsenlapsia aikanaan syntyy, ovat tyttärien äidit toki ensisijaisia hoitajia ja muutoinkin läheisempiä kuin pojan perheen osalta. Tiedättehän, joulutkin ollaan aina perheen äidin lapsuuskodissa heidän perinteidensä mukaisesti ja joulupäivänä sitten käydään kahvilla isän vanhemmilla.



Mutta mitä sitten, jos tytär ei olekaan tämän haavekuvan kaltainen? Jos äidillä on tiukka mielikuva siitä millaista on elämä tyttären äitinä ja se samainen tytär osoittautuukin aivan erilaiseksi kuin äitinsä kuvitelma. Jos äiti haluaa lakata kynsiä ja tytär skeitata? Tai äiti viedä tyttärensä Tuska-festareille, mutta tytär rakastaakin klassista musiikkia? Eikö tässä ole suuri vaara sille ettei lapsi tulekaan hyväksytyksi juuri sellaisena kuin hän on? 

Absurdein vertaus jonta olen kuullut on sukupuolen vertaaminen terveen lapsen syntymiseen. Toivotaanhan tervettä lasta, miksi siis ei saisi toivoa sukupuolta. Erehdyin myös kerran vuosia sitten katsomaan televisiosta dokumentin, jossa poikia saaneet äidit eivät kokeneet äitiyttään täydelliseksi ennen kuin saivat tyttären. Eräskin äiti kertoi jo olemassa oleville poikalapsilleen itkien, että heille syntyy taas pikkuveli, miten kamalaa. Muistan yhä miten raivoissani olin sitä katsellessani. 

Niin, minulla on kaksi poikaa. Heidän sukupuolensa on vain yksi asia siinä kokonaisuudessa, joka tekee heistä juuri heidät. He ovat energisiä ja empaattisia, tuntevia ja kokevia. He kiipeävät puuhun ja ihastelevat kauniita vaatteita. He ovat lapsia. Ja minua surettaa heidän puolestaan joka kerta, kun joku kommentoi vauvauutiseen iloiten lapsen olevan juuri tyttö tai kysyy minulta olisikohan erilaista, jos lapseni olisivat tyttöjä. Sillä kun ei ole mitään väliä. 

Minä ajattelen, että monet riidat vanhemman ja jo aikuistuneen lapsen välillä vältettäisiin, jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa. Eivät toivoisi toisenlaisia valintoja töiden tai elämänkumppanin suhteen, eivät arvostelisi ja esittäisi mielipiteitään pyytämättä. Minä ajattelen, että tärkein tehtäväni on hyväksyä lapseni juuri sellaisina kuin he ovat, olivat he sitten tyttöjä tai poikia, pitkiä tai lyhyitä, vilkkaita tai rauhallisia. Minä annan heidän kasvaa aikuisiksi, astun askeleen taaksepäin ja luotan siihen mitä he valitsevat. 

Minulla on mahtavat lapset. Ja se, että he sattuvat olemaan juuri poikia, on lopulta häviävän pieni tekijä siinä yhdistelmässä, joka tekee heistä juuri omat persoonansa. Upeita poikia, upeita lapsia. Upeita ihmisiä.



maanantai 9. heinäkuuta 2018

Kirja-arvostelussa Tatu ja Patu, elämä ja teot



Aino Havukainen ja Sami Toivonen: 
Tatu ja Patu, elämä ja teot. 48 s. Otava 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


"No täällä se niiden äidin kuva nyt sitten on" tiedotti kuopus saatuaan painotuoreen Tatu ja Patu, elämä ja teot -kirjan vihdoin selailtavakseen. Ilmeisesti veljesten äidin arvoitus oli mietityttänyt eikä ihme, avasimmehan molemmat kirjan kannet suurin odotuksin. Mitä saisimmekaan tietää Outolan veljesten elämästä!

Tatu ja Patu, elämä ja teot juhlistaa kaksikon kirjallista taivalta. Aloitettuaan uransa Veera-sarjan sivuhenkilöinä, on käsissämme nyt kahdeskymmenes kirja, jossa veljekset esiintyvät. Se on juhlan paikka, ehdottomasti, ja juhlaa on päätetty  viettää tuomalla lukijoiden tietoon kaikki se, joka aiemmin on jäänyt pimentoon. Tai ainakin melkein, onhan nyt kuitenkin kyse Outolan asukeista.




Jo alku on lupaava, tiesittekö nimittäin ettei tärkeimpiä asioita näe sisäelimillä? Tämän viisauden meille tarjoilee Patu, veljeksistä nuorempi ja Zimbabwen muotoisen syntymämerkin omistaja. Isoveljensä, huimat seitsemän minuuttia vanhempi Tatu puolestaan kärsii hikinäköisyydestä ja on kaksikosta se herkempi tapaus. Eivätkä yksityiskohdat tähän jää, sillä veljesten lapsuus, perhesuhteet, eroavaisuudet ja keksinnöt käydään kaikki lävitse. Myös lähipiiri pääsee ääneen, niin veljesten serkku Jori Malmikivi kuin paras ystävä Veerakin. 

Vaikka juhlakirja sisällöllisesti tarjoaakin paljon uutta nippelitietoa, jatkaa se yleisellä tasolla vankkumatta sitä tuttua linjaa, jota sarjan lukijat ovat Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta tottuneet odottamaan. Löytyy anekdootteja, hauskoja yksityiskohtia, sanaleikkejä ja sekä lapselle että aikuiselle osoitettua huumoria. Ja vaikka paljon saamme tietää, jää paljon vielä pimentoon.

Se on hyvä, sillä kenties pienessä salamyhkäisyydessä piileekin sarjan hienous. Lukija voi vaikkapa miettiä missä Outola oikeastaan sijaitsee ja tehdä siitä mielikuvituksessaan juuri sellaisen paikan kuin haluaa. Ainakin lasten mielikuvitus on rajaton. Tätä vasten onkin siis tunnustettava, että olen itse aina ajatellut veljeksiä lapsina, vaikka tiedän heidän olevan aikuisia. Ehkä yritän kääntää aivoni ajattelemaan asiaa oikein, ehkä en. Mielikuvituksessa kun kaikki on mahdollista.

Myös samaistumispintaa kirjasta löytyy. Tässä kuvassa Tatu on joutunut outooppisen yliylitilan valtaan. Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti tunnistaa saman tilan esimerkiksi väsyhepulina, sokeriövereinä tai uhmaraivarina.



Tatu ja Patu, elämä ja teot on tehty yhtä huolella kuin sarjan aikaisemmatkin teokset. Pienet yksityiskohdat ovat kohdallaan ja kokonaisuus toimii. On hienoa nähdä, että lapsilukijoita kohderyhmänä arvostetaan huolellisesti tehdyillä kirjoilla.



Ja lopulta kyse on veljeydestä, ystävyydestä ja hyvästä mielestä. Aivan kuten Tatu ei halua erota Patusta, haluavat ainakin omat lapsilukijani vielä monta Outolan veljesten seikkailuista kertovaa kirjaa lisää.