maanantai 5. marraskuuta 2018

Esittelyssä lastenkirjallisuutta: Heidi Viherjuuren Hilja-kirjat


Heidi Viherjuuri: Hilja ja vihreän talon kesä. 
75 s. Kustannus-Mäkelä: 2017.
Heidi Viherjuuri: Seikkailu kutsuu, Hilja. 
98 s. Kustannus-Mäkelä: 2018.
Kirjat saatu arvostelukappaleina kustantajalta.


Olin katsonut Heidi Viherjuuren Hilja-kirjoja työpaikan hyllyillä jo jonkin aikaa. Hilja ja vihreän talon kesä sekä Seikkailu kutsuu, Hilja houkuttelivat värikkäillä kansillaan, mutta koskaan ei tuntunut olevan aikaa tarttua niihin. Kun sain kustantajalta lähetyksen, oli oiva aika paneutua Hiljan maailmaan. 

Hilja on 7-vuotias tyttö, tarkkaan ympäristöään havainnoiva ja utelias. Hän elää maalla vanhassa talossa yhdessä iso- ja pikkusiskon, isän ja äidin kanssa. Naapurissa asuu vaari ja lähistöllä vielä Valkoherukkamummo, Sadetakkimummo ja Mansikkatäti. Ensimmäisessä kirjassa Hilja ja vihreän talon kesä Hilja viettää kauniita kesäpäiviä muun muassa kissanristiäisten ja mökkeilyn parissa. Toisessa osassa Seikkailu kutsuu, Hilja syysloman suunnitelmat ovat vaarassa, kunnes mummokopla tulee hätiin ja vie lapset Martti-serkun luokse Helsinkiin kyläilemään. 



Viherjuuri on kirjoittanut Hiljastaan tarkkaavaisen ja ikäistään kypsemmän oloisen päähenkilön. Hilja kertoo vanhempiensa antaneen hänelle nimeksi Hilja, koska ajattelivat hänestä tulevan yhtä rauhallisen kuin isosiskostaan. Pieleen meni. Hilja kiipeilee puissa ja työntää pienen nenänsä kaikkeen eteen tulevaan ja vähänkin kiinnostavalta vaikuttavaan. Kiistat siskojen kanssa ja aikuisten toimien havainnointi ovat arkipäivää, mutta siinä ohessa ehtii leikkiä ja joutua vähän vaikeuksiinkin. Kaiken kaikkiaan Hiljan kokemusmaailma lienee yhteneväinen lukijoiden arkitodellisuuden kanssa.



Viherjuuren kirjoissa on tekstiä vajaat sata sivua ja väliin on upotettu Nadja Sarellin kuvitusta. Teksti ei ole turhan vaikeaa, vaan jo hyvin lukevalle ekaluokkalaiselle sopivan haastavaa ja tokaluokkalaiselle samaten sopivaa. Osa huumorista tosin menee todennäköisesti lapsilukijalta ohitse, onhan kerronta paikoin melko aikuismaista. Äidin yöpöydän kirjoista nimensä saaneet paperinuket Kaari Utrio ja Sirpa Kähkönen huvittavat minua, mutta eivät ehkä toimi lapselle. 



Ja niin siinä kävi, että molemmat Hilja-kirjat löytyvät tätä nykyä 1-2 -luokkalaisten kirjavinkkilistaltani. Laadukasta lastenkirjallisuutta ei ole koskaan liikaa ja tähän tarpeeseen Viherjuuri vastaa Hiljallaan mainiosti. 

lauantai 3. marraskuuta 2018

Remontti etenee - eteinen ja työpiste valmiina


Loppukeväästä käynnistynyt pieni pintaremonttimme on kestänyt paljon kauemmin kuin ajattelimme. Kaikki muu on tuntunut kiilanneen remppahommien edelle ja vaikka ensimmäiset askeleet remontissa otettiin jo kuukausia sitten, on homma vieläkin kesken. Ei kuitenkaan enää niin pahasti kuin vaikka viime kuussa ja toivoa homman valmistumisesta jouluksi on. Eli mitä täällä nyt sitten tehdäänkään?

Ensimmäisenä valmistui työpisteen siirto makuuhuoneeseemme, siitä on täällä jo ollutkin muutama kuva. Seuraavaksi maalasimme eteisen seinän ja nyt vihdoin ja viimein saimme myös kaapinovet vaihdettua liukuoviin. Samalla eteiseen tuli uusi matto. Kun nämä kaksi kohtaa sisustussuunnitelmasta oli näin toteutettu, pääsi suunnittelija ottamaan lopputuloksesta kuvia. 


Työpiste sijaitsee siis makuuhuoneessamme. Ennen tuossa paikalla oli lipasto, joka nyt löysi paikkansa käytävältä. Olen pitänyt tästä muutoksesta paljon, nyt kaikki kirjani ja paperini ovat täällä syrjemmällä, ei niin avoimella paikalla kuin missä entinen työpöytä sijaitsi. Ei tämä ratkaisu vieläkään ihanteellinen ole ja oma työhuone olisi tarpeellinen. Toisaalta taas näillä neliöhinnoilla pitäisi olla täysin varma siitä, että lisähuoneelle olisi todella käyttöä. Pidän erityisesti työpisteen sivupöytämäisestä ilmeestä. Se on kevyt ja siro istuen hyvin makuuhuoneen muuhun tyyliin. Kaikki muu on ennallaan ja saa ollakin. Tykkään makuuhuoneestamme, ei se iso ole, mutta kaunis. 



Eteinen koki ison muutoksen. Seinän maalaus, uusi matto ja ennen muuta liukuovet toivat tilaan valoa ja toiminnallisuutta. Päätimme viime hetkellä vaihtaa peiliovat valkoiseen lasiin, päätös josta olen tosi tyytyväinen. Olemme myös miettineet pitäisikö seinän olla tummempi, sellainen petroolin sävyinen. Toisaalta kaikki meillä käyneet ovat ihastelleet juuri tätä vaaleansinistä seinää. Se on samasta värilinjasta poikien huoneiden sävyjen kanssa, tykkään tästä jatkumosta. Kyseessä on siis Tikkurilan Salaisuus. Sieltä samasta linjasta, toiseen suuntaan vain löytyisi se Petroolikin.   




Kaikki kuvat on ottanut kotimme sisustussuunnitelman tehnyt Sirpa Levonperä. Niitä katsoessa tuli fiilis, että voiko tämä olla meidän kotimme, onko meillä näin kaunista. Nopeasti sitä nimittäin sokeutuu ympäristölleen ja huomaa vain lattiaa pitkin kulkevat johdot, väärään paikkaan jätetyt paperit tai murut keittiön tasolla. Pyykkikasat ja repsottavan listan. Minä sanoin, että en halua muuttaa täältä enää minnekään. Mies sanoi, että jos kuitenkin joskus halutaan, ei tule ongelmia saada tätä myytyä. Mutta nyt on hyvä.

Ensi viikolla pääsemme toivottavasti myös kylpyhuoneen remontin kanssa maaliin. Remppamiehet tulevat loppuviikolla vaihtamaan allas- ja peilikaapit, uudet odottavat tuolla asentamistaan. Sen jälkeen mies tekee puusta ja irtojaloista meille pyykin viikkaamiseen soveltuvan tason ja pääsen esittelemään teille uudistunutta kylpyhuonetta. Ai että, saadaan vihdoin kylppärin typerä romunurkka hyötykäyttöön.

Entä tämän jälkeen? Seuraavaksi aiomme miehen kanssa maalata seinät. Asumisvuodet ovat jättäneet jälkensä ja sudimme kaikkialle Tikkurilan Paperi-sävyä. Uskon kodin kokonaisilmeen raikastuvan ihan silmissä. Nälkä toki kasvaa tässä remontoidessa ja olen vähän miettinyt myös wc:n allaskalusteen vaihtamista. Poikien huoneita rempataan jossain vaiheessa ja on minulla olohuoneellekin pari uutta ideaa. Mutta askel kerrallaan. Epäilen nimittäin, että kylpyhuoneen ja seinien maalauksen jälkeen pidetään pieni hengähdystauko. 

maanantai 29. lokakuuta 2018

Herra Eriksson pääsee ääneen



Satuin Strictly Style -blogia selaillessani hauskan 33 kysymystä - aviomies vastaa -haasteen äärelle ja päätin samantien toteuttaa sen myös tuon oman aviomieheni kanssa. Oli myös mielenkiintoista kysyä mieheltä näitä kysymyksiä, eihän hän täällä ole vuosien varrella pahemmin äänessä ollut. Tässä siis Mr Erikssonin vastauksia reiluun kolmeenkymmeneen kysymykseen. Niiden alla kursiivilla minun kommenttini.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?
- En yhtään muista. Varmaan, että vau. 
- Meillähän ei siis ollut ensitreffejä.

2. Nauranko vitseille, joita en oikeasti tajua.
- Et.

3. Pidänkö halailusta?
- Riippuu päivästä.
- Totta. Jos on paljon tekemistä ja kiirettä, olen vähän että "hoidetaan nyt nämä hommat pois alta ja halaillaan sitten".

4. Halusinko pienet vai isot häät?
- Isot häät, mutta kuitenkin niin, että vain tärkeimmät ihmiset on paikalla. Mutta niitä tärkeimpiä nyt vaan sattuu olemaan. Eihän niitä ollut tarkoitettu isoiksi häiksi, mutta sellaiset niistä tuli.
- Niitä tärkeimpiä kutsuttuja oli yli 140.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?
- Olet. Ajonopeuden kanssa voisi olla tarkempi.

6. Millainen on voileipäni?
- Gluteeniton ruisleipä, jossa on kinkkua ja Keisarinna-juustoa. Yleensä kinkku alla, vaikka et sä ole siitä niin tarkka.
- Kinkku aina päällä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen?
- Suomipoppia.

8. Mitä pelkään?
- Mitä sä nyt pelkäisit, en mä ole koskaan ajatellut, että sä pelkäisit yhtään mitään. 
- Pelkään, että pojille tapahtuu jotain.
- Just meinasin sanoa sen, mutta toisaalta se on varmaan jokaisen vanhemman pelko. 

9. Kestänkö stressiä?
- Kyllä sä kestät paljon stressiä. 

10. Oudoin tapani?
- Mistä me lähdettäisiin liikkeelle. Ai oudoin? Mikään ei ole outoa, mä olen tottunut kaikkeen.



11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?
- Liukuhihnalle.

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän tai kuolleen kanssa, kuka se olisi?
- Sä viihtyisit tosi hyvin Agatha Christien kanssa.
- Joo! Me juotaisiin "a nice hot cup of tea".

13. Voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?
- Maksaisit lainat, sijoittaisit asuntoihin ja laittaisit loput säästöön. 

14. Mikä väri vastaa persoonaani ja miksi?
- Royal blue. Se on sellainen hienostunut. Sä et ole yhtään keltainen tai punainen.
- En niin.

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä ja miksi?
- Saamattomuus.

16. Mikä on suosikkini roskaruoista?
- Pizza.

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?
- Paitulit.

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti, jonka lähetin sinulle?
- "Ilmoitatko puistoon, että kuopus on kipeä."

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?
- Kyllä.

20. Kun riitelemme, miten käyttäydyn?
- Huudat, mutta lepyt nopeasti.



21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?
- Riippuu ravintolasta mitä ruokaa siellä on. 

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?
- Kirjojen.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?
- Saamattomuus, jos mä olen luvannut tehdä jotain vaikka kotona enkä ole tehnyt. Huonot kuskit liikenteessä.
- Ei nyt ehkä todella vihastumaan, mutta ärsyyntymään kyllä. 

24. Entä piristymään?
- Erilaiset muistamiset ja huomioiminen.

25. Millainen olen vaimona?
- Hyvin huomioiva, ihana, välittävä.

26. Kumpi sanoi ensin "rakastan sinua" ja missä se tapahtui?
- Ei voi muistaa, se olit varmasti sinä.
- Ei, kyllä se olit sinä.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?
- Avaat ikkunan.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?
- Mukavia kotivaatteita ja villasukkia.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?
- Sä osaat hoitaa kaiken. Ja jos et osaa, opettelet.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?
- Eiköhän ne kaapit ole yhdessä päätetty, että missä ne seisoo.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?
- Varmaan just se toisista välittäminen?

32. Entä paras piirre ulkoisesti?
- Paras yksittäinen piirre on todella kauniit silmät. Sen lisäksi huoliteltu kokonaisuus.

33. Ihanin yhteinen muisto?
- Varmaan ne kerrat, kun ollaan oltu yhdessä tai lasten kanssa matkoilla. Kun ollaan oltu vaan. Ja häät.




tiistai 16. lokakuuta 2018

"Kaiken voi saada, mutta ei kerralla" eli työn ja perhe-elämän yhdistämisestä


Tänä syksynä olen ollut onnellisempi, väsyneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Ai miksi? No siksi, että olen jälleen uudessa työssä. Kerrataanpa vähän.

Viime toukokuussa menin töihin kirjastoon ja huomasin pian viihtyväni erinomaisesti. Informaatiotutkimuksen perusopintojen ja tuon työkokemuksen myötä tunsin löytäneeni oman paikkani, olkoonkin että olin tuntenut jo vuosia tekemäni kirjoitustyön yhtä lailla omakseni. Se tässä nykyajan pirstaleisessa ja epäsäännöllisessä työelämässä muuten onkin hyvä puoli. Ei tarvitse parikymppisenä päättää mitä tekee koko loppuelämänsä, vaan aina voi muuttaa suuntaa ja lähteä uudelle uralle. Parhaassa tapauksessa siis.

Ehdin olla lastenosastolla töissä reilut neljä kuukautta, kun asiat muuttuivat. Yksi kollegoistani vaihtoi työpaikkaa, tämä vapautti kirjastopedagogin sijaisuuden ja viikkoa myöhemmin olin allekirjoittanut työsopimuksen keväälle saakka. Olin pyörällä päästäni asioiden nopeasta etenemistahdista. Samaan aikaan olin varma, tämän paikan olin saanut osaamisellani, tiukalla työnteolla ja halulla oppia uutta yhdessä jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen kanssa. 

Työskentelen kirjastopedagogina ja lähden joka päivä hymyillen töihin. Käyn tekemässä kirjavinkkauksia kouluilla ja otan ryhmiä sekä luokkia vastaan alueen kirjastoissa. Tapaan työssäni ryhmiä eskareista kuutosluokkalaisiin ja liikun työpäivän aikana monesti kirjastosta toiseen, koululle ja taas takaisin. Se sopii minulle, pidän vaihtelusta ja erilaisista työympäristöistä. Lisäksi saan kehittää ja kehittyä, jatkuvasti on luettava ja pysyttävä uutuuksien perässä. Yksinkertaisesti rakastan tätä kaikkea ja tunnen tekeväni merkityksellistä työtä lasten parissa.



Olen kuitenkin ollut väsynyt. Loppukesästä alkaen olen tehnyt paljon töitä. Kotona työajan ulkopuolella on pitänyt lukea ja valmistella, se kuuluu tähän hommaan. Ja kun olen ollut kotona uppoutuneena töihin olen kyseenalaistanut kaiken. Onko minulla oikeus tähän? Kun on ne opiskelutkin toisella puolella maata.

Syyllisyyshän se siellä kolkuttelee. Vuosien ajan totuin järjestelemään työni perheen ehdoilla. Olin ensin hakemassa päiväkodista heti välipalalta, sen jälkeen saatoin kouluun ja kolmelta olimme jo tekemässä läksyjä keittiöpöydän äärellä. Minulla oli aikaa lapsilleni vaikka millä mitalla. Näin olimme halunneet ja järjestäneet, minun työni joustivat monta vuotta. Sitten tultiin tähän hetkeen ja ensimmäisiin syksyisiin päivin, kun huomasin seisovani lähikaupan vihannesosastolla vähän ennen viittä yhdessä muiden kiireisten kanssa ja miettiväni ettei tässä ole mitään järkeä. Sanoin miehelle, että juuri tältä minä halusin välttyä, tältä juoksulta ympäri oravanpyörää. Mies lohdutti muistuttaen miten monta vuotta siltä vältyttiin, kiitos järjestelyidemme. 

Kuten otsikossa jo sanon, minun mielestäni ihmisen ei tarvitse saada kaikkea kerralla. On aikoja, jolloin koko perheen hyvinvointi on laitettava etusijalle ja aikoja, kun voi panostaa työntekoon.  Syksyjä, jolloin ekaluokkalainen tarvitsee vanhempaansa enemmän kuin muutaman hassun tunnin illalla. Kaiken voi todellakin saada, mutta kyseenalaistan vahvasti nykypäivän oletuksen siitä, että se kaikki pitää saada samaan aikaan. 



Nyt on kuitenkin minun vuoroni ja minun aikani. Mieheni ura on siinä pisteessä, että hän voi vuorostaan joustaa. Hän hoitaa molemmat pojat kouluun aamuisin, kun minä olen jo lähtenyt. Hän hakee iltapäiväkerhosta  ajoissa, kun lapsesta siltä tuntuu. On hänen vuoronsa olla läsnä pojille, olla se aikuinen, jonka puoleen arjessa kääntyä. Enkä minä enää varsinaista vuorotyötä edes tee, suurimman osan päivistä aamuvuoroja ja yhden viikonlopun kuukaudessa.

Ja tiedättekö, on yllättävän vaikea päästää irti. Luottaa siihen, että kyllä perheen toinen aikuinen pystyy tarkastamaan läksyt ja muistuttamaan lapsia tarvittavien liikuntavermeiden pakkaamisesta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, joka on ollut se minun tapani. Olen ollut hämmästynyt, mistä tällainen piirre on tullut. En ole yhtään sellainen tyyppi, joka kertoisi esimerkiksi matkalle lähtiessään miten muun perheen pitää sillä aikaa elää. Olen nauranut naisille, jotka tekevät perheelle ruokaa pakkaseen ollessaan pari päivää poissa. Tämä vastuun siirtyminen tekee paitsi miehen ja poikien suhteelle myös minulle niin hyvää. 

Mitä tästä kaikesta ajattelevat lapset? Heidän mielestään äidin työ on hienoa ja tärkeää, mutta äiti on liian vähän kotona. Mutta me totumme, päivä kerrallaan. Ja jonkun ajan kuluttua kaikki tämä tuntuu jo aivan tavalliselta. Hyvä niin, sillä en ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa lähden hymyillen töihin. 


Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Heli Hirvelän ottamia. Olimme poikien kanssa syyskuun Kaksplus-lehden sivuilla kertomassa hyvän arjen oivalluksistamme.  


maanantai 17. syyskuuta 2018

Kirja-arvostelussa Juha Itkosen koskettava Ihmettä kaikki


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. 294 s. Otava 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


"Kukaan meistä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä epävarmuudessa meidän on elettävä, ja koska ajatus on sietämätön, unohdamme sen. Emme kokonaan mutta enimmäkseen - jotta voisimme jatkaa elämäämme, meidän on pakko." Näin alkaa Juha Itkosen uusi romaani Ihmettä kaikki. Ja seuraavassa hetkessä elämän arvaamattomuus todella konkretisoituu paitsi päähenkilölle myös koko hänen perheelleen. Alkaa vuoden kestävä poikkeustila, jonka jälkeen mikään ei ole kuten ennen. 

Ihmettä kaikki kertoo nelihenkisestä perheestä, johon odotetaan pikkusisarusta. Elämä on mallillaan jo sellaisenaan, mutta yhdelle olisi perheessä vielä tilaa. Kun elokuisena yönä lakanalle valuu lapsivettä, ei minäkertoja vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Perhe menettää syntymättömän lapsen raskauden puolivälin tienoilla, mutta yllätykset eivät siihen lopu. Seuraavaksi perheeseen odotetaan kaksosia ja tie vie vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kirjan perhe on Juha Itkosen oma, romaani suoraan siitä mitä heille muutama vuosi takaperin tapahtui. Vaimo Rose ja pojat Joonatan ja Korppu esitellään peitenimillä, ratkaisu joka etäännyttää juuri sen verran, että yksityisestä kokemuksesta kasvaa yleinen, kenties samastuttavakin. Tunteet ovat kuitenkin Juha Itkosen omia, ajatukset poikkeustilassa läpikäytyjä. 

Eikä Itkonen kaihda laittaa itseään alttiiksi tai kaunistele toimintaansa. Vanhemmat joutuvat kohtuuttoman päätöksen eteen syntymättömän lapsensa kohtalosta päättäessään ja tilanne on paitsi epäreilu, myös raaka. Sen eteen ei soisi kenenkään joutuvan. Mutta tämä perhe joutui ja muistellessaan tuota aikaa Itkonen näkee pakokauhuisen, paniikissa olevan miehen. Oli vain yritys selviytyä kuiville, pitää edes jonkinlainen ote elämästä ja arjesta. Sillä arki, sen oli pyörittävä myös silloin, kun huoli vaimosta raastoi tai pikkukeskoset taistelivat elämästään. Sitä tarvitsivat paitsi isommat lapset, myös kertoja itse. 

Romaani on aito ja liikuttaa. Itkonen kuvailee pelkojaan ja vaimonsa reaktioita tilanteeseen yhtä aikaa herkästi ja vahvalla ilmaisulla. Ajan kuluminen tuo kerrontaan tarkkanäköisyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse kaunistella, meni miten meni. Samalla romaanista kasvaa yleisempi kuvaus kriisitilanteen läpikäymisestä ja surusta selviytymisestä. Kritiikiltä ei säästy kirjailija itse eikä yhteiskunta hoitavine lääkäreineen ja hyvä niin. Näistä asioista ja potilaan kohtaamisesta pitääkin puhua.

Sillä lopulta ollaan taas arjessa kiinni. Tulee päivä, jolloin pikku karhu ja pikku tiikeri pääsevät kotiin ja ylpeä isoveli ottaa sairaalan edessä valokuvaa. Pitkä pimeys on kääntynyt valoon ja lopulta kirjan sanoma on vahva. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ihan kaikesta on mahdollista selviytyä. Ei ehkä kuivin jaloin tai kunnialla, mutta väliäkö sillä. Elämässä ei nimittäin paljon tyylipisteitä jaella. 



Romaanista on vastikään otettu toinen painos. Juha Itkonen lahjoittaa koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:in vastasyntyneiden teho-osastolle.


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Äiti lähtee opiskelemaan - Ouluun


Niin, siinä se otsikossa jo tulikin. Uusin lisäys meidän perheemme arkikuvioihin, luonnollinen jatko kaksi vuotta sitten aloittamalleni projektille uran uudelleensuuntaamiseksi. 

Ensin oli aika tarkalleen kaksi vuotta sitten päättäväinen mieli ja suunnitelma siitä, että jotain tarttis tehdä. Ja kun päätän jotain, sen myös toteutan, ei ole tapanani jäädä jahkailemaan ja voivottelemaan epätoivottuun tilanteeseen. Kahden vuoden aikaikkunakin antoi joustoa, kaiken ei tarvitsisi tapahtua samalla sekunnilla ja lapset ehtisivät kasvaa. Jo samana syksynä huomasin urakoivani kirjoitushommia, kaikki lähti käyntiin nopeammin kuin uskalsin toivoa. 

Vuotta myöhemmin aloitin informaatiotutkimuksen opiskelunPerusopinnoista tuli puhdas viitosten rivi ja koko opiskelu tuntui ihanalta omalta harrastukselta, erittäin motivoivalta ja kiinnostavalta. Ja viimeisimpänä olen toukokuusta saakka tehnyt töitä kirjastossa. Aikamoiset kaksi vuotta. Mutta olen minä tehnyt töitäkin, paljon ja usein. Ajoittain koko ajan, joskus vähemmän ja tarkoituksella aikaa perheelle antaen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hukun töihin. Elän kalenterin ja kahden erilaisen to do -listan kanssa, mutta tiedän sitä jatkuvan vain ensi kuuhun saakka. Sitten helpottaa, kun kaikki jo ennen kirjastotyötä sovitut jutut on tehty. Positiivinen ongelma, kun kaikki työ on vaan niin kivaa ja inspiroivaa. 

Että samaan kaaokseen menee tämä yksi Oulukin. Eikä siinä lähtemisessä noin ylipäätään mitään ihmeellistä olisi, ellei koko perhe oltaisi tiukasti juurruttu tänne etelään meren rannalle ja ellei meidän koko elämämme olisi täällä. Välillä on kuitenkin astuttava pois mukavuusalueeltaan ja otettava tarjoutuvista mahdollisuuksista kiinni. 

Lähden siis tekemään informaatiotutkimuksen aineopintoja Oulun yliopistoon, samaan mihin tein perusopinnot. Niistä poiketen aineopintoja ei voi suorittaa etänä tai verkossa, siellä on oltava paikalla tai sovittava muutoin tenttimisistä ja esseistä. Säännöllisesti on käytävä ihan kasvotusten pohjoisemmassa, se on selvää. Mutta jos mahdollisuus pätevöityä kirjastoalalle annetaan näin ihan pelkän hakemuksen ja motivaatiokirjeen myötä, ei tulisi mieleenkään sanoa ei. Päinvastoin, kävin ostamassa itselleni kukkia ja tarjosin töissä karkkeja, on tämä mielettömän hienoa. Aikaa suoritukselle on kaksi vuotta, sen jälkeen aiempi korkeakoulututkintoni yhdistettynä informaatiotutkimuksen perus- ja aineopintoihin tekee minusta pätevän työskentelemään kirjastoalalla. 

Parasta tietysti olisi, että työt jatkuisivat myös nykyisen sopimuksen jälkeen ja saisin opiskella työn ohessa. Silloin on kirjoittamisen aika väistyä taka-alalle, niin mieluista ja rakasta työtä kuin se onkin. Myös perheen kanssa on puhuttu paljon, meillä on hyvin pieni mutta sitäkin tiiviimpi tukiverkko. Apuja tulee ja miehen kanssa synkronoidaan kalentereita. Kyllä tämä klaarataan. 

Olen superonnellinen, naamastakin sen näkee. Joskus menee ihan putkeen. Sitä on hyvä ajatella niinä aamuina, kun taas on kumisaapas hukassa, ulkona tulee vettä ja takana on liian vähän unta. Että kokonaisuudessaan, on tämä vaan hienoa tämä elämä.



maanantai 10. syyskuuta 2018

Koko kesä töissä, miten meni?


Vuosisadan kesä alkaa kääntyä ehtoopuolelleen. Se kesä, jonka vertaista ei kuulemma ole ihan vähään aikaan tulossa. Helle helli, käristyskupoli pysyi sinnikkäästi pienen Suomen päällä ja kaikki muuttuivat kesäihmisiksi. Viimeksi tällaista oli kuulemma vuonna 2010. En ihan heti pysty muistamaan siitä kesästä muuta kuin että olin lopettanut kolmen kuukauden oksentamisen ja raskaana oleminen alkoi olla siedettävää. Mutta sää, siitä ei ole minkäänlaista muistikuvaa.

Että miltä nyt tuntuu, kun tämä harvinainen himohelle on lekotellut päällämme ja me itse hakeutuneet rannoille ja vesistöjen äärelle? Että miltä tuntuu menettää se kaikki olemalla koko kesä tiiviisti töissä?



Mietitäänpä. Pienenä en suostunut astumaan paljain jaloin nurmikolle saatikka hiekkalaatikolle lainkaan. Jalat sellaisesta likaantuu, joten parempi pysytellä terassilla tai asfaltilla. Vähän kasvettuani kesässä parasta oli se, että koko loman saattoi käyttää kirjaston hyllyjen välissä haahuillen ja kantaen kuormakamelina luettavaa kotiin. Lukupaikka varjosta takapihalta ja kirja käteen. Siinä oli resepti toimivaan kesälomaan minun mielestäni.

Minähän en siis ole niitä niin kutsuttuja kesäihmisiä ollenkaan. Vihaan hikoilemista. Olen allerginen itikoille ja saan pienestä pistosta kahden euron kolikon kokoiset tulehtuneet paiseet. Ja ihan yksinkertaisesti viihdyn paremmin sisällä kuin ulkona. Kesässä parasta onkin valo, muutoin voisin elää neuletakki-ilmastossa ympäri vuoden.



Sen sijaan syksyä minä rakastan, niitä uusia alkuja, kaiken käynnistymistä, tekemisen meininkiä. Siinä missä kesä on laiskanpulskea lötköpötkö, käy syksy ruskaretkellä omenoiden puna poskillaan ja aloittaa harrastuksen. Minä en retkeile, mutta uutta aloitan usein ja paljon. Harvoin jatkuvat jouluun, mutta se ei olekaan se pointti.

Tämä kesä on ollut ihana. Olen saanut olla luvan kanssa sisällä kirjastossa, olen tavannut uusia ihmisiä ja oppinut valtavasti. Olen sanalla sanoen nauttinut jokaisesta päivästä ja lähtenyt töihin iloisena. Olen tehnyt, nähnyt, kokenut ja ollut onnellinen. Vapaalla on ollut aikaa olla perheen kanssa, mutta ne ulkoiluaktiviteetit, uimiset ja metsäretket, ne on hoitanut perheemme toinen aikuinen.


Että kiitos kysymästä, oli oikein hyvä kesä.

Kuvat yhteiseltä kesälomaltamme heti kesäkuun alusta Thaimaan Hua Hinistä.