Kaksplus.fi

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Linnanmäki ja hyvästit Vekkulalle

Olimme koko kesän ajan luvanneet viedä pojat Linnanmäelle. Sanoin monesti, että mennään sitten hieman syksymmällä, sitten kun koulu on alkanut ja jonot lyhentyneet samassa suhteessa. Ja niin sinne lopulta mentiin, viimeisenä aukiolopäivänä tälle vuodelle. Tiukille meni, mutta ehdittiin!


Olimme miehen kanssa varmoja siitä, että koko paikka pullistelisi väkeä. Mutta mitä vielä, kävijöitä oli ihmeellisen vähän ottaen huomioon, että paikka sulkeutuisi samana päivänä. 


Muistattehan, että meillä ei samistella, mitä nyt minultakin löytyisi tummansininen kevytuntsikka.



Täytyy sanoa, että Lintsi on tyyris käyntikohde. Kolme ranneketta ja minulle yksi kappale laitelippuja, siihen mahdollisesti vielä syömiset päälle. Pidin paljon enemmän vanhasta mallista, jossa pienemmät ja lyhyemmät lapset maksoivat huvittelusta vähemmän, kun vähäisempi määrä laitteitakin oli käytävänä. Ehkä ilmaisten laitteiden kustannukset on sisällytetty nyt rannekkeisiin, en tiedä.


Minä tosiaan ostin normaalista poiketen itsellenikin liput, olihan tänään viimeinen päivä käydä vanhassa kunnon Vekkulassa. Iltapäivän alussa, paikan vasta avauduttua, jonottaa ei tarvinnut juuri lainkaan. Alkuillasta poistuessamme jonot kiemurtelivat jo pitkinä, tottakai jokainen halusi vielä kerran kulkea reitin lävitse. Itse en ollut käynyt Vekkulassa sitten lapsuuden. Lopun liukumäki otti vatsanpohjasta.





Vekkulan jälkeen oli aika seurata kundien matkaa laitteesta toiseen. Mies ei enää kovasti kieputtaviin laitteisiin halua mennä ja pojat menevätkin yleensä yhdessä. Kerran ihmettelin tosin minne mies hävisi, kunnes tajusin katsoa Viikinkilaivaa kohti. Mitäpä sitä ei poikien pyynnöstä tekisi. Nauroimme myös yhdessä katsoessamme koko päivän toistensa kanssa tapelleen veljesparin menoa, isompi auttoi pienempäänsä automaattisesti ylös istumaan ja tarkisti vielä, että vyö varmasti on kiinni. Pahimmat painikaverukset ja parhaat ystävät. Sitä se sisaruus taitaa monessa perheessä olla. 


Tässä astellaan kohti Tulirekeä, nimikin on härvelillä sellainen että kiitos ei. Kuopuksesta mikään laite ei ole liian hurja ja pari senttiä päälle tarvittavan pituuden myötä kaikkialle myös mennään. 





Illan hämärtyessä, valojen syttyessä ja väkimäärän lisääntyessä me lähdimme kotia kohti valmistautumaan huomenna jatkuvaan arkeen. Ensi kesänä taas uudelleen!











perjantai 20. lokakuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki. 270 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvostelu julkaistu Suomen Kuvalehdessä.

Elämän takapenkkiläiset


Kehitellään muutama karikatyyrimäinen henkilöhahmo, lisätään jännittävä käännekohta ja kuorrutetaan koko komeus huumorilla. Näistä aineksista on Laura Lehtolan uutuusromaani Takapenkki tehty.

Tuula Kervinen on työvoimatoimiston virkailija, jonka arki mielikuvituksettoman aviomiehen ja aikuisen pojan kanssa on tuttua ja ennustettavaa.  Oman elämänsä sivustaseuraajana Tuula tyytyy varoittelemaan läheisiään kemikaalien vaaroista ja etsimään uusia työkokeilupaikkoja asiakkaalleen Aleksille. Toisaalla lukiota käyvä Elina huomaa olevansa raskaana eikä tiedä mitä tehdä. Eräänä päivänä kaikkien kolmen polut risteävät, kun Aleksi kaappaa Tuulan mukaansa.

Lähtöasetelma on hyvä, mutta miksi kokonaisuus sitten tuntuu väkinäiseltä? Lehtolan romaanin suurin ongelma on, että siihen on yritetty tuoda liikaa aineksia sivumäärään nähden. Mihinkään ei syvennytä eikä lukija tiedä mitä kirjailija haluaa kaikella tällä pintaraapaisulla sanoa.

Myös henkilöhahmoissa on liikaa yritystä. Tuulasta on tehty järjestelmäuskovaisen toimistovirkailijan stereotyyppi, joka epätoivoisesti yrittää löytää sisältöä elämäänsä pikkuasioiden hallinnan kautta. Elina jää sivujuonteeksi ja Aleksin toimintaa ei kunnolla motivoida. Ainoa alusta loppuun koherentti hahmo on Aleksin herkullisesti luonnosteltu isoäiti Elsi. Ja se ainoa oikeasti kiinnostava hahmo, eli Aleksi taustoineen, jää torsoksi.

Huumori kulkee läpi teoksen puheenparresta tilannekomiikkaan. Mutta kun on tarpeeksi syrjäytynyt Aleksin tapaan, se ei enää ole huvittavaa, päinvastoin. Lukija miettii onko tässä nyt tarkoitus nauraa vai itkeä.

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä suuremmaksi ongelmaksi muodostuu tapahtumien uskottavuus. Vaikka työvoimatoimiston naisen nappaaminen mukaan auton takapenkille vielä menettelee, ovat lopun käänteet jo täysin epäuskottavia. Ei myöskään kannata vetää lankoja liian tiukasti yhteen. Välillä avoin loppu antaa tilaa hengittää, niin lukijalle kuin henkilöhahmoillekin.


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kun äiti meni lakkoon

Kaikki alkoi maanantai-iltana, kun tulimme Kööpenhaminasta kotiin. Purin neljä matkalaukkua samalla kun mies laittoi ruokaa ja pyöritin kaikki pyykitkin puhtaiksi samoin tein. Onhan se kiva jatkaa syyslomaa siistissä kodissa, kun ei tarvitse huolehtia muusta kuin kivan lomatekemisen keksimisestä. Kotikin jäi kuntoon, kun viime perjantaina lähdimme ja viimeiseksi ennen matkaa imuroin vielä eteisen.

Tiistaina aamulla mies lähti töihin ja me poikien kanssa kymmenen aikaan aamupäivällä kyläilemään. Silloin tilanne oli tämä:





Pikkutyypit onnistuivat reilussa puolessa vuorokaudessa räjäyttämään koko kämpän. Lisäksi kylpyhuoneen lattia on täynnä puhtaita pyykkejä, jotka on nakattu siihen kuivaajasta odottamaan viikkaamista. Poikien huoneista en edes aloita.

Olen normaalisti tarkka siitä, että yhdessä sovittuja sääntöjä noudatetaan. Leluja ja tavaroita saa tuoda olohuoneeseen, kunhan illalla kaikki viedään takaisin omiin huoneisiin. Niihin, joiden oven voin puolestani vetää kiinni. Vaatteet sujautetaan pyykkikoreihin iltaisin sen sijaan, että jätettäisiin kasoiksi ympäriinsä. Likaisten astioiden paikka on tiskialtaassa, tai saa ne tiskikoneeseenkin laittaa. Ihan perussettiä, kun kotona kuitenkin on jo kaksi koululaista.

Ja kun koululaiset todellakin tietävät ja osaavat hommat, totesin ettei tällaisesta mitään tule. Minä en ole tämän talouden palkattu siivooja eikä sitä ole myöskään mies. Olen ajatellut etten pyydä lapsilta kohtuuttomia. Juurikin tuo omien jälkien korjaaminen ja pienissä kotihommissa auttaminen. Mutta katsellaan kuinka kauan menee ennen kuin jollekin tulee mieleen, että jotain tarttis tehdä.

Ottaa muuten koville, inhoan yli kaiken epäjärjestyksen keskellä elämistä ja tekisi niin mieli vähän järjestellä paikkoja. Kaipaisikohan varastokoppi siivousta?


maanantai 16. lokakuuta 2017

Hotellivalintoja matkoille ja arvonnan voittaja

Hauskin osa matkojen suunnittelua on hotellin valinta. Kun lennot ja sitä myöten matkapäivät ovat plakkarissa, on aika istahtaa koneen ääreen, avata varaussivustot ja alkaa tutkia. Missä tällä kertaa yövyttäisiin?


Meillä on aivan mahtava kaupunkilomakattaus tiedossa tästä syksystä ensi kevääseen saakka. Tulimme juurui kotiin syyslomalta Kööpenhaminasta ja vuoden viimeiset päivät vietämme Tallinnassa koko perhe isovanhempia myöten. Helmikuulle teimme juuri yhden matkavarauksen, mutta siitä kerron tarkemmin myöhemmin. Sen verran voin paljastaa, että kyseessä on synttärilahja kymmenen vuotta täyttävälle esikoiselle. Ja kevään korvilla matkaamme vielä äidin ja siskon kanssa Pariisiin. Nyt kun lentoliput kaikille reissuille on tiedossa, oli aika etsiä myös hotellit.

Minulla on muutamia perusspeksejä joiden mukaan alan hotellia etsiä. Ja kirjoitan tässä tarkoituksella "minä", sillä minä se olen joka tässä perheessä matkavaraukset hoitaa. Kaupunkilomilla perushotelli riittää, ei tarvitse olla mitään sen hienompaa. Tärkeintä on mahdollisimman keskeinen sijainti, en koskaan suostu majoittumaan metromatkan päässä tai muutoin kaukana ytimestä. Kaupunkilomilla vietetään yleensä vain muutamia päiviä, joten sijainti on tärkeä ja turhaa aikaa ei mielellään kulkemiseen tuhlaa. Kaupunkilomilla hotelliaamiainen on vähän paikasta riippuen kiva lisä, mutta ei pakollinen. Hotellihinnoissa säästyneen rahan käytän mielelläni ostoksilla tai elämyksissä.


Rantalomilla, kun hotellilla vietetään paljon enemmän aikaa, on majoituksen taso sitten tärkeämpi. Majoitun mielelläni hyvissä puitteissa ja olen siitä valmis maksamaankin. Keskitason aurinkolomahotellit eivät ole minua varten, valitettavasti. Oli hotelli missä tahansa, Tripadvisor käyttäjäkokemuksineen on ehdoton eikä hotellia kannata varata ennen sen tutkimista tarkoin.

Jos joku on hintatietoinen näissä etsinnöissä, niin minä. Sisäinen Sulo Vilenini ei anna tehdä varauksia ellen löydä huippuhyvää hintaa ja tämän vuoksi etsintöihin kuluu aikaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa vieraillut jollakin varaussivustolla, tupsahtaa internetin ihmeellisessä maailmassa tarjous hyvin usein eteen. Siinä vaiheessa ei enää kannata odotella, vaan tarttua kiinni. Maksamalla koko hinnan varausvaiheessa pääsee yleensä hieman edullisemmin, mutta suosin peruttavissa olevia varauksia. Ihan varmuuden vuoksi.


Siinä missä lasten kanssa reissatessa kulkuyhteydet korostuvat, valitsen aikuisten lomalle mieluummin ihanan pienen putiikkihotellin tai muutoin viehättävän majapaikan. Totta kai lasten kanssa voi sellaisissa yöpyä, ainoastaan omieni rajallisen kävelyinnostuksen tietäen valitsen perhereissuille hotellin metroaseman kupeesta tai läheltä lentokenttäjunan pysäkkiä. Kun lapset eivät ole mukana, menen tyyli edellä.

Kööpenhaminan hotellista kirjoitinkin jo, samaten siitä valinnasta, että lasten kanssa matkustaessa menimme sijainti ja palvelut edellä emmekä majoittuneet viehättävään putiikkihotelliin. Seuraavalla reissulla Tallinnaan sitä kuitenkin on tiedossa. Kyselin aikaisemmin minne meidän kannattaisi kaupungissa majoittua, kun kyseessä on syntymäpäivän vietto. Sain heti vinkin ja tuo Hotel Telegraaf olikin valintamme. Aivan vanhan kaupungin ytimessä oleva viiden tähden hotelli on kunnostettu vanhaan posti-ja telelaitokseen ja siellä on niin ravintola, kylpylä kuin ihania kauniisti sisustettuja huoneita. Tein varauksen suoraan hotellista ja muutaman vaihdetun sähköpostin jälkeen kaikille löytyivät sopivat huoneet. Ensimmäiset kolme kuvaa ovat tästä hotellista, aivan kuten tämä alla oleva. 


Helmikuisen kaupunkiloman hotelli on vielä hakusessa, mutta keväälle Pariisin tein varauksen viime viikolla. Myös tässä tapauksessa etsin mahdollisimman viehättävää pientä majapaikkaa ja sijaintina ajattelin ensisijaisesti Seinen vasenta rantaa. Toisin kuitenkin kävi ja majoitumme oikealla rannalla aivan Louvren kohdalla. Hotelli Relais du Louvre on viehättävä kolmen tähden majapaikka, joka tarjoaa 22 hurmaavaa huonetta hyvällä sijainnilla. Tänne mahtuu myös koko perhe hyvin yhteen huoneeseen, jos lasten kanssa matkustaa. Tästä eteenpäin kuvat ovat Pariisin hotellistamme.


Pariisissa meidän on tarkoitus käydä katsomassa nähtävyyksiä, shoppailla, syödä hyvin ja viettää aikaa vain kävelemällä ympäriinsä ja pysähtelemällä kahville tai kuohuvalle. Hotellin sijainnilta on helppo toteuttaa kaikkea tätä, minkä lisäksi metropysäkki on aivan nurkan takana. 



Olen superiloinen näistä kaikista matkoista, joita meillä edessä on. Pääsemme pois kotiympyröistä, minä pääsen matkaan myös itsekseni ja reissubeibit saavat nähdä taas uudet kolkat tästä maapallostamme. Kaupunkilomista pitäville neljä reissua tästä hetkestä kevääseen on pienen ilohypyn paikka!

Sitten vielä toiseen asiaan, eli perjantaina aloitetun nopean kilpailun voittajaksi tuli random.orgin arvonnassa Maisa, onnittelut! Olen laittanut sinulle sähköpostia. 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Arvonta - voita ruotsalaista jännityskirjallisuutta!

Nyt kaikki lukutoukat ja sellaisiksi havittelevat kuulolle! Sain joku aika takaperin töistä mukaani kassillisen uutuusdekkareita, jotka toki olin kaikki ehtinyt jo lukea. Annoin yhden äidille, pari kavereille, muutaman jemmasin joululahjoiksi odottamaan. Yhden päätin arpoa teille. 


Mari Jungstedtin uutuus Kahdet kasvot on jo kolmastoista osa Gotlantiin sijoittuvaa sarjaa, jossa rikoksia ratkovat komisario Anders Knutas sekä hänen kollegansa ja rakastettunsa Karin Jacobsson tiimeineen. Enemmän tästä nimenomaisesta kirjasta voit lukea kansiliepeen tekstistä alla:


Mikäli hyvä syyslomajännäri kiinnostaa, huikkaa kommenttikenttään jotain ensi maanantaihin 16.10.2017 klo 18.00 mennessä ja olet mukana arvonnassa. Tuon jälkeen kerron voittajan ja vien kirjapaketin postiin.

Eikö ole muuten hassua, että koskaan aikaisemmin en ole keksinyt arpoa kirjoja teille blogini lukijoille, vaikka ne niin tärkeässä osassa täällä blogissa ovat. No, nyt on tämäkin erhe korjattu.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Samistelu - mitä ihmettä?

Aloitetaan otsikosta, eli tiedättehän mitä samistelu tarkoittaa? Jokainen lapsiperhe-elämää elänyt tai ainakin vierestä seurannut varmasti termin tuntee, mutta kerrataan vielä. Samistelu on siis sitä, kun perheen sisarukset puetaan samanlaisiin vaatteisiin. Askeleen pidemmälle homman voi viedä, kun mukaan samistelijoiden joukkoon liittyy myös perheen äiti. 


On olemassa vaatevalmistajia, joiden mallistoista löytyy samanlaista päällepuettavaa niin perheen aikuisille kuin lapsillekin. Olet varmasti nähnyt isoja rusettipantoja tai lettikuvioisia legginssejä niin äideillä kuin tyttärillä. Raitapaita puolestaan on klassikko jokaiselle ikään ja tyyliin katsomatta. Samistelun ideana lienee välittää perheen yhteenkuuluvaisuutta. Minä en ymmärrä sitä ollenkaan.



Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota siihen, että naisen halua saada tyttölapsi voidaan joskus perustella samistelulla. "Olisi ihanaa saada tyttö, jonka kanssa tehdä tyttöjen juttuja ja samistella." Tiedättekö puolestaan yhtä ainutta perheenisää, joka kyselisi samanlaisten vaatteiden perään itselleen ja pojilleen? Useimmiten se on perheen äiti, joka tilaa miehelleen ja lapsilleen samanlaiset bändipaidat lahjaksi tai värikoodaa juhliin vihreät vaatteet jokaiselle. Silllä onhan se nyt kiva, kun pukeudutaan yhdessä perheenä.



Koko asia tuli mieleeni viime sunnuntaina, kun olimme lähdössä perhekuvaukseen ja pyysin miestä sekä lapsia laittamaan jalkaan Conversen tennarit. Samanlainen pukeutuminen erityisesti aikuisen ja lapsen kesken on ollut mielestäni etupäässä noloa, mutta nyt tein saman itse. Mietin jo sopivaa paikkaa hautautua ripottelemaan tuhkaa ylleni, mutta mitä sitä ei tekisi hyvien valokuvien eteen. Kuvassa kun yhtenäinen värimaailma on suhteellisen tärkeä juttu.



Minä en ole koskaan kuulunut heihin, jotka ilmentävät pariskuntastatustaan sovittamalla miehen solmion naisen leningin väriin sopivaksi. Vielä enemmän kummastelen miksi ihmeessä haluaisin pukeutua samalla tavalla kuin lapseni. Sitten ajattelin, että ehkäpä tämä on sukupuolikysymys. En nimittäin ole törmännyt samisteleviin äitiin ja poikaan, äitiin ja tyttöihin sitäkin useammin. Ilmiö lienee siis yleisempi äitien ja tyttärien keskuudessa ja omassa mielessäni valitettavasti kytkeytyy myös siihen surulliseen seikkaan, että vauvasta toivotaan tyttöä, jotta päästäisiin tekemään niitä leimallisesti tyttöjen juttuja. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan. 

Vahinkoja sattu meillekin, erityisesti pyytäessäni poikia valitsemaan itse omat vaatteensa. Minä itse kuitenkin vältän sitä tietoisesti viimeiseen saakka ja tuskastelen toisinaan, kun molemmilla on kaapissaan vain sinisen sävyjä ja pikeepaitoja. 



Vaatteet eivät lopulta ole vakava asia elämässä, mutta tehokas keino persoonallisuuden ilmentämiseksi ne kyllä ovat. En ole vielä keksinyt miksi haluaisin näyttää samalta kuin kuusivuotias lapseni tai miksi haluaisin koodata perheenjäseneni ulkoasut omaani. Kyllä me tiedämme olevamme yhtä ilmankin. 

Kuva miehestä ja pojista: Sonia/Lumo Photography.



maanantai 9. lokakuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. 80 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.


Meidän lapsemme ovat kiinnostuneita historiasta. Heillä ei ehkä ole vaihtoehtoja, ovathan he syntyneet perheeseen ja sukuun, jossa viimeisimmissä rapujuhlissa keskusteltiin siitä olivatko isoisovanhemmat punaisia vai valkoisia. Joka tapauksessa olen seurannut kiinnostuksen heräämistä ilolla, kertonut paljon menneistä ajoista ja vienyt poikia museoihin. Näistä lähtökohdista Mauri Kunnaksen uutta kirjaa Koiramäen Suomen historia on ollut innolla lukemassa koko perhe. 

Mutta ei haittaa, vaikka et historiafriikki jo valmiiksi olisikaan. Kunnas nimittäin tarjoilee uutuudessaan Suomen historian käännekohtia helposti lähestyttävässä ja omaksuttavassa muodossa. Mitään ei tarvitse tietää ennakkoon ja jos lapsi nyt sattuu vaikkapa kesäiseltä Turun linnan kierrokselta muistamaan tarinan Jaakko Ilkan pakenemisesta oman esikoisemme tapaan, tuo se vain lisäsyvyyttä lukuhetkeen. Kysymyksiin lukijan kannattaa kuitenkin varautua, niitä varmasti pienillä ja vähän isommillakin kuulijoilla tämän kirjan myötä riittää.


Koiramäen Suomen historia on laaja teos ja se kattaa maamme historian käännekohdat aina uskonpuhdistuksesta ja Kustaa Vaasasta Suomen sotaan ja keisarivallan ensi vuosiin. Kirjan pääpaino on ajassa, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Lukija tutustuu tärkeiden tapahtumien lisäksi historian merkkihenkilöihin, olivat he sitten kuninkaita, kuningattaria tai vaikkapa tieteentekijöitä. Kuvitus on tuttua Kunnasta ja huumoriakin kirjan sivuilta löytyy rutkasti. Meitä nauratti muun muassa kertomus postin kulkemisesta ja postitalonpoika Sipin matkasta viemään kirjettä perille. Toisaalta kirjan myötä tulee lapsilukijallekin selväksi, että sodittu on ja runsaasti. Huumori ja vakavat aiheet ovat sulassa sovussa läsnä ja niitä molempia Kunnas tarjoilee lapsille sopivalla tavalla esitettyinä. 

Kirjaa lukiessa huomaa kuinka valtavasti työtä tällaisen teoksen kirjoittaminen on Kunnakselta vaatinut. Kaikki on kohdallaan suurista linjoista kuvituksen pieniin yksityiskohtiin saakka. Ja katsokaapa Kunnaksen hahmottelemaa Koiramäen sukupuuta. Keskiössä ovat Martta, Elsa ja Kille ja heistä edetään osin 1500-luvulle saakka taaksepäin. Hatunnosto, ei onnistuisi keneltä tahansa. 


Koiramäen Suomen historia on toki hyvää luettavaa kaikenikäisille, mutta parhaiten teos uponnee jo koulunsa aloittaneille. Pienemmillä kuulijoilla keskittymiskyky ei välttämättä riitä pitkälle ja isompien kanssa pääsee paitsi keskustelemaan luetusta, myös sijoittamaan tapahtumia oikeaan kontekstiin. Jonkinlainen aikajanan hahmottaminen kun on avuksi, jotta lukuisat käänteet sijoittuvat oikein pienissä mielissä. Meillä kolmasluokkalainen on kuunnellut minun lukemanani kuin myös lukenut itse kirjaa jo useaan otteeseen. Ekaluokkalaisellakin on paljon kysymyksiä, kun iltasaduksi olemme teosta lukeneet. Myös oivaltamisen hetkiä on ollut hauska seurata vierestä. Tämä kirjassa kuvailtu Kustaa III kun on tosiaan se sama kuningas, jonka perässä juoksitte Suomenlinnan Seikkailukierroksella viime kesänä. 


Ota siis hyvä asento sohvalla, nappaa lapsi kainaloon ja aloita kehyskertomuksesta ja siitä, kuinka Koiramäen lapset eräänä päivänä löysivät vanhan hopeakolikon piirongin uumenista. Lupaan ettet pety.