torstai 7. kesäkuuta 2018

Melkein valmiina ulkomaille


Tätä lomaa on odotettu. Se on minun ainoa kesälomani tänä suvena ja tarkoituksella buukattu hyvin lähelle koulujen loppumista. Päästäisiin heti koulun päättymisen jälkeen pois kotikuvioista. Muuten ihan hyvä, mutta tällä viikolla on kolmen päivän aikana koettu 40 asteen kuume, pari lämmönnousua, flunssaa kaikkine oireineen sekä yksi vatsatauti. Hienosti menee.

Eilen totesin, että näyttäköön kuumemittari mitä tahansa, pakko se on ryhtyä pakkaushommiin. Onneksi molempien poikien lämpö on jo laskenut ja enää on kurkkukipu jäljellä. Minulla tauti jatkuu, mutta ei voi mitään. Mies haki töistä tullessaan matkalaukut varastosta, kävi apteekissa ja minä pesin pari koneellista pyykkiä. Sitten istuin keskelle laukkuja ja aloin heitellä tavaraa sisälle. 


Homma on mennyt melkein putkeen. Esikoisella ei ole sopivia kenkiä ja varrellisissa converseissa ei viitsisi koko aikaa hengailla. Itselleni en ole saanut pakattua vielä yhtään mitään muuta kuin ajatuksen tasolla. Pakkauksen edistyessä ostoslistalle on kirjattu muun muassa jonkinlainen hattu minulle ja flipflopit miehelle. Niin ja ne esikoisen kengät. Noin muuten huomasin kahden ison ruumaan menevän laukun sekä yhden trolleyn käsimatkatavaraksi riittävän mainiosti nelihenkisen perheen 12 vuorokauden matkalle etelään. Minulla toki lähtee uskollinen Neverfull-reissukassini matkaan, erottamaton osa kaikkia rantalomiamme. 


Ostin molemmille pojille yhdet uudet kirjat koneeseen ja matkalla luettavaksi, toiset lainasin mukaan kirjastosta. Lisäksi kaikki ovat sellaisia, että kundit voivat hyvin vaihtaa ja lukea myös veljelle tarkoitetut opukset. Minä itse olen tuijottanut hyllyä hyvän tovin ja muistellut kaiholla aikaa, kun rantalomille pakattiin mukaan kirja per päivä ja lentomatkoille omansa. Nyt ajattelin optimistisesti lähteä matkaan kolmen romaanin kanssa.  


En osaa pukea sanoiksi sitä miten ihanaa on päästä lähtemään, takana on aivan järjettömän pitkä ja raskas kevät. Siinä ei paljon flunssat haittaa, sairastetaan perillä, jos sairastaa pitää. Muuten vaan levätään ja nautitaan. 

Ja lopulta eilisiltana päätin pakkausinspiraation etsimisen sijaan korkata piccolopullon kuohuvaa ja lakata kynnet. Elintärkeitä matkavalmisteluja nekin, ehtii ne mekkoset ja uima-asut heittää laukkuun lähtöpäivänäkin. Eli tänään, viisi tuntia aikaa lähtöön.


Matkan ajaksi myös blogi hiljenee, tavoitteenani on olla mahdollisimman paljon läsnä niille maailman tärkeimmille, joiden kanssa reissuun lähdetään. Palataan taas juhannusviikolla uusin kuulumisin!



tiistai 5. kesäkuuta 2018

Kirja-arvostelussa Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Blomkvist


Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist
175 s. WSOY 2018. 
Kirja saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä. 


Tällä kertaa esittelyssä on erinomaista kesälukemista seikkailutarinoiden ystäville ja mikä parasta, täysin uutena suomennoksena.

Astrid Lindgrenin luoma Kalle Blomkvist, tarkemmin sanottuna Mestarietsivä Blomkvist, on 13-vuotias pikkukaupungin kasvatti ja Sherlock Holmesin innokas ihailija. Sitä paitsi hän viettää juhlavuottaan. On kulunut jo seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Lindgrenin etsiväsankarin seikkailuja alettiin ensimmäisen kerran julkaista suomennettuina. Kustantamossa merkkipäivää juhlitaan uusien suomennosten voimin, kun palkittu kääntäjä Kristiina Rikman on saanut tehtäväkseen ajanmukaistaa dekkareiden kieltä ja ilmaisua. 



Tämän klassisemmaksi ei lasten jännitysromaaneissa päästä ja mikäli pidit Viisikoista, pidät myös Blomkvistista. Kalle toivoo olevansa itsekin jonain päivänä kuuluisa etsivä ja perustaa sitä odotellessaan parhaiden kavereidensa Andersin ja Evan kanssa kerhon nimeltä Valkoiset ruusut. Leikkimielinen sota vastakkaista ryhmittymää, Punaisia ruusuja vastaan kuitenkin saa jäädä, kun Kalle huomaa kaupunkiin saapuneen kovin erikoiselta näyttävän miehen. Kuka tämä on ja millä asialla, siitä on otettava selvää. Ja siitä se seikkailu jännittävine ja vaarallisine käänteineen alkaa.

Romaanin käännös on onnistunut. Kieli toimii eikä tunnu tämän päivän lukijasta vanhentuneelta. Kirjoitusajankohdan paljastavat ilmaisut ja käytöstä pois jääneet sanat on osin karsittu, osin jätetty. Sivuilta välittyy Lindgrenin monista teoksista tuttu henki, kun päivät ovat aurinkoisia ja ihmiset hymyilevät pienen kaupungin kaduilla. 

Kymmenvuotias esilukijani piti kirjasta. Se on hänen mielestään kohtuullisen helppolukuinen seikkailukertomus, jonka teksti on ymmärrettävää. Erityismaininnan saa loppupuolen takaa-ajokohtaus, jossa jopa ammutaan. Silti totesimme molemmat ettei tässä ole jännitystä liikaa, ei niin että oikeasti pitäisi pelätä.


Dekkaritrilogian toinen osa Mestarietsivä Blomkvist vaarassa ilmestyy heinäkuussa. Myös se pitää kuulemma ehdottomasti lukea.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Lapsi sai todistuksen ja äiti itki niin ettei koskaan


Lauantai valkeni kauniina ja helteisenä. Paidat odottivat silitettyinä, rusetti ja skraga oli valittu edellisenä iltana ja ennen lähtöä ehdittiin vielä hakea luokan kukat opettajalle sekä ottaa pari valokuvaa. Oli aika käydä laulamassa Suvivirsi ja hakea kotiin todistukset. Vielä tällöin en osannut aavistaa miten suurten tunteiden päivä eilisestä vielä kehkeytyisi.

Ensin kirkko, sitten todistukset

Esikoista jännitti, kuopus otti rennosti. Lohdutimme esikoista, ei tässä pahemmin jännittämistä enää pitäisi olla. Kevät oli mennyt hienosti ja sanoimme sen molemmille. Lukisi todistuksessa ihan mitä vaan, he olivat tehneet parhaansa ja se riittäisi. 


Pidän perinteistä ja tämä lauantainen kirkkokäynti on yksi sellainen, kun kävelemme oppilaiden kanssa kirkkoon ja sieltä takaisin koululle. Paljon tuttuja ja kaikilla hyvä, odottava mieli. Jakaannuimme, minä lähdin esikoisen luo mukanani luokan muistaminen opettajalle ja mies suuntasi kuopuksen luokkaan. Vähän myöhemmin treffasimme koulun pihalla.  

Hanat auki

Vanhempainyhdistys piti jälleen perinteistä kahviotaan, tällä kertaa ilman minua. Päädyimme siis vain asiakkaiksi, mokkapalat ja pillimehut ovat lasteni mielestä olennainen osa päättäjäispäivää. Lasten herkutellessa kurkkasin todistuskuoriin. Luulin ettei esikoinen paljon enää voisi parantaa, mutta olin väärässä. Lapsi oli huojentunut, hänen työnsä oli huomioitu myös arvostelussa. Muistutin partiosta saadusta kivan ja reilun jätkän palkinnosta sekä jääkaapin ovessa komeilevasta kunniakirjasta kiitokseksi toiminnasta koulun yhteisten asioiden eteen. Meidän isompi ylpeys.

Kuopus toi mukanaan paksumman paperipinkan, oli itsearviointia, kesäkirjettä ja lukudiplomia. Oli jopa lahjakortti hienosta työstä lukudiplomin osin 3-4 -luokkalaisten kirjoilla suorittaneelle. Ongin kaksisivuisen todistuksen muiden joukosta ja purskahdin omaksi yllätykseksenikin itkuun. 

Vasta siinä hetkessä ymmärsin miten suurta taakkaa olin koko vuoden kantanut harteillani. Olin jo ennen koulun alkamista pohtinut miten joulukuun poika selviää koulumaailmassa. Silti tunsin jo tuolloin, että sinne hän kuuluu. Ja koko vuosi, millainen matka se onkaan ollut. Olimme halunneet antaa lapselle aikaa ja tilaa kasvaa. Olin seisonut koulunpihalla aamu toisensa jälkeen ja toiminut tarvittaessa turvaverkkona. Kopannut kiinni ja lähettänyt uudelleen matkaan. Joinakin aamuina itkimme molemmat. Joulun jälkeen itsenäistyminen ja kasvu on tapahtunut suurin harppauksin. Me olemme isänsä kanssa yhä useammin huomanneet astuvamme askeleen syrjään ja tuupanneet hellästi selästä. Mene vain, osaat kyllä. 

Ja lapsihan meni, teki ja pokkasi sellaisen todistuksen että oksat pois. Mutta se kaikki pelko, jännittäminen ja stressi, se oli asunut minussa. Ja nähtyäni lapsen todistuksen, sen virallisen todisteen siitä miten hienosti ihan kaikki on löytänyt paikkansa, se kaikki huoli nousi pintaan. 

Ja minä itkin sen pois. Itkin koulun pihalla halaten lastani ja kertoen miten ylpeitä hänestä olemme. Itkin koko matkan töihin ja vielä autossa parkkipaikalla. Ajattelin, että tämän itkun myötä minä karistan harteiltani sen kaiken henkisen paineen. Sitten menin töihin ja toivoin ettei kukaan huomaisi punaisia silmiäni.



Millainen vuosi on ekaluokkalaisen mielestä ollut?

Minun suurin iloni kuluneena lukuvuonna on ollut lapsen viihtyminen koulussa. Hänestä kolme kivointa asiaa koulussa ovat käsityöt, välitunti ja ruokailu. Tylsintä on ollut kirjoittaminen, koska siinä käsi tulee hikiseksi ja alkaa valua kohti kynänpäätä. Hän muisti hyvin laittaneensa itselleen talvella tavoitteeksi siistit vihot ja esitteli aiemmin viikolla mielissään siitä kertovaa vihreää tarraa vihkon kannessa. On myös ollut ihan kivaa, vaikka joutuu istumaan paikoillaan joskus pitkiäkin aikoja. Erityisen mieluista on se, että luokalta on löytynyt hyviä uusia kavereita. Olen äitinä iloinen siitä, että lapsi on hyvin luontevasti löytänyt paikkansa luokkayhteisössä, pitänyt koulunkäynnistä ja pääsääntöisesti mennyt kouluun hyvillä mielin. 

Entä mitä neuvoja nykyisellä tokaluokkalaisella olisi uudelle tulevalle ekaluokkalaiselle? Niitä hän antaa kolme. Ensimmäinen ja tärkein on, että koulun sääntöjä täytyy totella. Toinen liittyy ruokailuun, eli mikäli joku ruoka ei ole lempparia etkä tykkää siitä, älä sano mitään. Syöt vaan. Kolmanneksi hän kehottaa pysymään rauhallisena. Näillä eväin tulee pärjäämään. 

Niin, nämä kaksi ovat nyt toka- ja nelosluokkalaisia. Tokaluokkalainen jatkaa ensimmäisellä opittujen taitojen ja tietojen vahvistamista, tulee oppimaan paljon uutta ja valitsee aikanaan ensimmäisen vieraan kielensä. Se on muuten kuulemma espanja, kuten isoveljellä. Nelosluokkalainen aloittaa uutena oppiaineena englannin kielen ja jatkaa kolmosella hankittujen opiskelutaitojen vahvistamista. Hän pääsee myös tutustumaan valinnaisaineissa muun muassa draamaan sekä peleihin ja pelillisyyteen. Ennen joulua hän tanssii ylipormestarin itsenäisyysjuhlissa ja saa ensimmäisen pukunsa. Entä minä? Itse lähden kakkos- ja nelosluokkalaisen vanhemmuuteen mieli avoinna uudelle, mutta ilman huolta. He pärjäävät.

Ja tämän kirjoituksen myötä päättyy myös näiden herrashenkilöiden aika täällä blogissa. Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt siihen, että koululaisten on aika saada elää arkeaan ihan rauhassa, poissa blogin kuvista ja yksityiskohtaisista kirjoituksista. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja minulla velvollisuus se heille antaa. Ei ole enää pieniä lapsia, ei enää kirjoituksia uhmaraivareista, välikausivaatteista tai parhaista kurarukkasista. On kaksi isoa kundia ja heillä omat mielipiteensä, tahtonsa ja toiveensa. Ja hyvä niin. Kyllä minä vielä esimerkiksi koulunkäynnistä varmasti kirjoitan, mutta vanhemman näkökulmasta. Sillä kaikelle on aikansa ja nyt on aika tämän blogin osalta sanoa esikoiselle ja kuopukselle heipat. Kaiken ei tarvitse olla julkista, ei varsinkaan kouluikäisten lasten elämän.


Mitä minuun tulee, on kaikenlaisia uusia kuvioita jo viritteillä, mutta ehkäpä tällaisen lapsiperheblogin aika alkaa olla ohitse. Kuulette kyllä pian mihin suuntaan tie vie.



torstai 31. toukokuuta 2018

Voi toukokuu kuinka uuvutat minut

Juttelin eilen työtoverini kanssa tulevasta syksystä. Kerroin, että töiden lisäksi toiveissani on aloittaa aineopintojen suorittaminen ja se saattaa vaatia arkivapailla lentämistä pohjoisempaan Suomeen. Myös arvioita on jo sovittu ensi syksyn uutuuskirjojen osalta. En ollut vielä kertonut vanhempainyhdistystyöstä, kun hänellä oli minulle yksi kysymys. Miten sinä jaksat ja ehdit? 



Tällä viikolla olen suoraan sanoen ajatellut, että en jaksakaan. Uusi työ vaatii paljon, kun opeteltavaa tulee tulvimalla ja jatkuvasti on oltava skarppina. Myös vuorotyöhön totuttelu vie aikaa niin omalta mieleltä ja kropalta kuin perheeltä ja arkirutiinien osalta. Olen lisäksi tullut siihen tulokseen, että toukokuun ja joulukuun täytyy olla kavereita keskenään. Millään muulla tavalla ei voi selittää sitä, että molemmat kuukaudet vetävät koululaisen vanhemman aivan piippuun.

Kysehän on molempien kuukausien viimeisistä viikoista ennen koulujen lomia. On poikkeusaikatauluja, kaikilla perheen koululaisilla toki eri lailla. On tapahtumia, retkiä, muistettavaa ja hoidettavaa. Kouluun on roudattava joka päivä jotain ja samalla tahdilla tulee askarteluja ja käsitöitä kotiin. Kalenteri pullistelee. Kun lapset vihdoin seisovat kevätkirkon jälkeen pihalla todistukset käsissään voi huokaista syvään. Sitä ennen esimerkiksi lasten isä on viettänyt yhden aamupäivän koululla kevätjuhlia ja niiden esiintyjiä ihastellen, juhlat kun tietenkään eivät olleet peräkkäin, vaan tunnin väliajalla. Silloin hän oli kuulemma avannut läppärin ja tehnyt vähän töitä siinä pihalla. Kaikki onnistuu, kun laitetaan onnistumaan.

Ja kuitenkin, minä pidän toukokuusta kaikesta siitepölyaivastelusta ja tehtävälistoista huolimatta. Koko kuukausi on ihanaa odotusta täynnä ja nurkan takana odottelee jo pitkä ihana kesäloma. On myös mukavaa, kun oppilaille järjestetään kaikenlaista ohjelmaa ja tekemistä niiden viimeisten pitkien päivien kuluttamiseksi. Silti kevätlukukausi ei pääty hetkeäkään liian aikaisin. Molemmat lapset ovat aivan puhki, viimeisiin päiviin kerätään viimeisetkin tahdonrippeet, että saadaan tyypit ovesta ulos. Kohta helpottaa.



Ja sama pätee myös muuhun elämään. Koulun päättymisen myötä kaikenlainen tehtävien määrä putoaa minimiin. Ihan pian lähdemme ulkomaille, jota varten ei toki vielä ole tehty mitään tarkempia matkajärjestelyjä. Ehtiihän sitä. Kirjoitin viimeisen tiedotteen vanhempainyhdistyksen osalta toissapäivänä uimahallin kahviossa ja lauantain buffetin jälkeen mekin paketoimme kouluvuoden kasaan. Opinnot on tehty, kirjotuksia ei kesälle tule. Jää vain lomaileva perhe ja minun työni. 

Että kaikesta ajoittaisesta tuskailusta huolimatta elämä on aikamoisen jees juuri nyt.


maanantai 28. toukokuuta 2018

Kirja-arvostelussa Eeva Rohaksen Raivo


Eeva Rohas: Raivo. 270 s. Otava 2018. Kirja saatu
arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu 
Suomen Kuvalehdessä.


Kaikki se mitä rakkaus ei ole

Eeva Rohaksen Raivo on psykologinen kertomus siitä mitä käy, kun alkoholin määrittämien perhesuhteiden on pakko muuttua.

Tuuli on muuttanut pois kotoa tyttärensä Lunan kanssa, vaikka aviomies ja Lunan isä Ilja vakuuttaakin lopettavansa juomisen. Apunaan Tuulilla on ystävä ja kollega Liisa, jonka kanssa tosin kilpaillaan samoista käännöstöistä. Samaan aikaan Ilja tapaa toipuvan alkoholistin Elenan.

Takaumien kautta Rohas näyttää kuinka tilanteeseen on tultu. Tuuli on haaveillut rakkaustarinasta, joka olisi kuin elokuvissa. Romanttisen rakkauden ideaali sai kuitenkin väistyä, vaikka vielä vihkikirkon portailla pelotti. Miten sellaisen ihmisen kanssa voisi olla, jolle ei voinut puhua, Tuuli mietti.

Lopulta rakkaudesta on jäljellä enää raivo. Tuulin avioliitto on umpikujassa ja ammatillinen identiteetti hukassa, mutta hänen raivonsa on pitkään pidäteltyä. Iljan raivoaa avoimesti ja Luna puolestaan haluaa Raivon omakseen. Ja Raivo, se on lisko. Tarkemmin sanottuna Iljan ihmegekko, johon ei saa koskea tai se särkyy.

Romaanin vahvinta antia ovat Lunan osiot. Rohas kuvaa lapsen kokemuksen rikkoutuneesta perheestä hienovaraisesti ja näyttää kuinka tämä jää sivuosaan aikuisten maailmassa. Isän huutaessa tai äidin maatessa lattialla ruoanlaiton unohtaen Lunan on turvallista muuttua itsekin olennoksi, joka rikkoutuu kosketuksesta. Ainakin silloin, kun ei tarvitse olla reipas ja etsiä itse syötävää kaapeista.

Iljan alkoholismin syyksi esitetty rankka lapsuus sen sijaan tuntuu ratkaisuna helpolta. Myös Elenan hahmo on aluksi irrallinen. Romaanin edetessä hänet kuitenkin motivoidaan ja teoksen hurjin jakso näytelläänkin kahden alkoholistin kohtaamisessa, jota Elena seuraavana aamuna muistelee kärpäsenä katossa. Tuloksena on raaka ja surullinen tapahtumakulku, jonka kaunistelematon realismi painottaa Tuulin ratkaisua.  

Lopussa on aika pohtia haudataanko Raivo ja olisiko elämässä sittenkin vielä toivoa.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Lapsiperhe-elämän kliseet



Lapsista ja lapsiperhe-elämästä on jokaisella mielipide. Monesti kaikkein kärkkäimpiä kommentoimaan ovat he, jotka eivät perheen elämään millään tavalla liity. Käsi ylös, jos olet kuullut alla olevista huomioista yhden tai useamman. Lisäpisteen saat, jos olet kuullut kommentin toisen äidin suusta. Minut tähän kirjoitukseen innoitti sivukorvalla kuultu keskustelu, jossa selvästi uupuneen oloinen äiti-ihminen jutteli pikkulapsivaiheesta sen jo ohittaneen tuttavansa kanssa.

Päivääkään en vaihtaisi pois!

Mitä hurskastelua, aivan varmasti vaihtaisit. Ihmisellä on tunnetusti lyhyt muisti ja monissa asioissa se koituu onneksi. Syntyvyys laskisi entisestään, mikäli muistaisimme kristallinkirkkaasti miten pitkiä olivat minuutit koliikkivauvan kanssa valvoessa tai kuinka epäonnistuneeksi voi itsensä uhmaikäisen kanssa vääntäessä tunteakaan. Ei ikävillä asioilla tarvitse raatorehellisesti mässäillä, mutta realismi olisi toivottavaa. Yksi sana: noro. Niinpä. 

Lapselle pitää olla läsnä ilman älylaitteita tai muita huomion häiritsijöitä.

Näytä minulle äiti, joka on aktiivisesti koko päivän läsnä jälkikasvulleen. Mehän olemme vain ihmisiä. Emme me töissäkään ole aktiivisesti läsnä kahdeksaa tuntia, vaan vajoamme ajatuksiimme omissa oloissamme työpöydän äärellä. Äitiyden vaatimukset ovat tänä päivänä niin järjettömät ja rima niin korkealla, että säälittää kaikkien uusien äitien puolesta. Vaatii rautaista itsetuntoa sanoa, että minä kelpaan juuri tällaisena. Äidit myös herkästi paikkaavat huonoa omaatuntoaan esimerkiksi pitkistä hoitopäivistä vaatimalla itseltään täyttä läsnäoloa vapaapäivinä. Ei tarvitsisi, lapsi kun ei mene rikki siitä, että leikkii itsenäisesti vanhempien lukiessa vaikkapa lehteä.

Voi miten kiltti tyttö! 

Voiko lapsi olla luonteeltaan kiltti vai käyttäytyykö hän vain kiltisti, eli toivotulla tavalla tietyssä tilanteessa? Onko kiltin vastakohta tuhma? Joka tapauksessa kiltteys on määritelmä, joka ennemmin liitetään tyttöön kuin poikaan. Vai oletko kuullut usein sanottavan poikaa kiltiksi?




Voi miten villi poika!

Onko stereotypioiden liittäminen pieneen lapseen tarpeellista tai toivottavaa? Tulisitko sanoneeksi puuhun kiivenneen tyttölapsen vanhemmille, että onpas teillä villi tyttö? Kovin herkästi tyttö on kiltti ja poika villi, yhä tänäänkin.

Nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.

Tässä lausahduksessa on totuuden siemen, mutta sen vaatiminen itseltään tai toiselta ei ole reilua. Tietysti lapset kasvavat nopeasti ja ensimmäiset vuodet katoavat hetkessä, kun taaksepäin katsoo. Siinä hetkessä eläessä ei kuitenkaan tunnu siltä, että aika kuluisi tarpeeksi nopeasti. Harva kuitenkaan pystyy nauttimaan univajeesta, uhmaiästä tai potalle opettamisesta ajatellen, että tätä hetkeä ei enää takaisin saa. Eikä tarvitsekaan.

Minä en sitten ainakaan...

Tämä on niitä kuuluisia viimeisiä sanoja. Sinä et ainakaan anna lapsellesi tuttia, nuku perhepedissä tai anna periksi lapsen halutessa karkkia tavallisena tiistaina. Elämä tuo kuitenkin eteen kaikenlaisia vaiheita, joissa pienimmän pahan periaatteen mukaan toimiminen on vain inhimillistä. On myös todella ok muuttaa mielipidettään, oli sitten vannonut vaikka ja mitä ennen vanhemmaksi tuloaan. Se ei ole noloa, vaan kertoo kasvusta vanhemmaksi.

Minun lapseni ei kyllä ikinä...

Lapset ovat mestareita keksimään kaikenlaisia jekkuja ja kepposia. Voi olla että olen itse inhorealistisella linjalla liikkeellä, mutta lähtökohtaisesti ajattelen, että "minun lapseni kyllä varmasti aina". Älä sinä ole vanhempi, jonka kullannuput eivät voisi tehdä mitään väärää. Kaikesta oppii, niin lapsi kuin vanhemmatkin. 




Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isommat murheet. 

Tätä kuulee usein koululaisten ja teinien vanhempien suusta. Minusta pahinta lausahduksessa on toisen tunteiden vähättely. Se ensimmäinen uhmaraivari nimittäin tuntuu aivan yhtä pahalta kuin isomman lintsaaminen koulusta ja päiväkoti-ikäisen aamuitku raastaa sydäntä samalla tavoin kuin teini-ikäisen itsetuntopohdiskelut. Okei, ehkä uhmaraivaria ja myymälävarkautta ei varsinaisesti voi verrata, muttä se ei olekaan pointti.


Armoa kanssaäidit, itsellemme ja toisille.

torstai 24. toukokuuta 2018

Kirja-arvostelussa Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset


Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset. 368 s. 
Otava 2018. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.


Jessica Townsendin Nevermoor-romaanisarjan aloittava teos on ollut maailmalla ilmiö. Nyt ensimmäinen osa on saatavilla myös suomeksi nimellä Morriganin koetukset.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, jonka on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään. Näin tapahtuu kaikille, jotka ovat syntyneet ehtoona, eli ajan viimeisenä päivänä. Viime hetkellä kuvaan astuu kuitenkin Jupiter Pohjoinen, mies joka pelastaa Morriganin ja vie hänet kaupunkiin nimeltä Nevermoor. Jupiter kertoo Morriganille Meineikkaasta Seurasta, järjestöstä jonka kouluun pääsevät vain urheimmat ja neuvokkaimmat monenlaisia koetuksia läpäisemällä. Myös Morriganin on määrä osallistua koetuksiin Jupiterin suojeluksessa. Ainoa vain, että koetuksissa tarvitaan myös erityistä kykyä, jota Morrigan ei millään meinaa itsestään löytää. 

Kaikki koululaisille tarkoitetut uudet hyvät kirjasarjat ovat tervetulleita. Townsendin romaania lukiessaan ei kuitenkaan voi olla tekemättä vertailuja toiseen fantasiamaailman sankariin ja jättimenestykseen. Puhun tietenkin Harry Potterista. Monella tapaa Nevermoor-sarja muistuttaakin Pottereita, päähenkilö vain on vaihdettu tytöksi. Mukana on sata vuotta piileskellyt pahis meinioseppä sekä Morriganin rakkaudeton koti ennen astumista Nevermoorin maagiseen maailmaan. On taikuutta, ensimmäisiä kunnollisia ystävyyssuhteita ja koulu kyvykkäille lapsille. On myös hurja lopputaistelu, jossa Morriganin pitää etsiä vastausta omasta sisimmästään. Mitä tästä kaikesta siis pitäisi ajatella?

Minä päädyin yhtäläisyyksistä huolimatta lukemaan romaania omana kokonaisuutenaan ja koetin karistaa vertailut mielestäni. Ja kas, kirja onkin aika mainio. Seikkailut sekä koulun sisäänpääsykoetukset ovat jännittäviä ja kehystarinakin mielenkiintoinen. Morrigan Korppi on tämän ajan moderni pärjääjä, joka ei anna sukupuolensa tai ulkoa tulevien määritelmien rajoittaa itseään. Hän tarjoaa samaistuttavan kohteen monelle lukijalle. Townsend kirjoittaa hyvin ja tekee Morriganin ulkopuolisuudesta yhdessä hyväksynnän kaipuun kanssa todentuntuista. Mukana on myös huumoria, eli kaiken kaikkiaan kirja osoittautui hyväksi sekoitukseksi ahmimisikäisille.

Mitä mieltä kirjasta oli kymmenvuotias poikalukija? Hän kertoi kirjan olevan jonkin verran jännittävä ja kiinnostava, mutta tosi paljon Harry Potterin kaltainen. Suositukset lähtivät heille, jotka jaksavat lukea monta lukua pelkkää puhumista, sitä on kuulemma paljon. Koetukset ja jännittävät käänteet olisivat saaneet alkaa aiemmin, olen samaa mieltä. Mutta kyllä me seuraavaa osaa odotamme, ei epäilystäkään.

Kirjan suomennos on Jaana Kapari-Jatan myötä tuttuun tapaan laadukasta. Ja nykypäivälle ominaisesti Nevermoorista on jo elokuvakin suunnitteilla.