tiistai 16. lokakuuta 2018

"Kaiken voi saada, mutta ei kerralla" eli työn ja perhe-elämän yhdistämisestä


Tänä syksynä olen ollut onnellisempi, väsyneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Ai miksi? No siksi, että olen jälleen uudessa työssä. Kerrataanpa vähän.

Viime toukokuussa menin töihin kirjastoon ja huomasin pian viihtyväni erinomaisesti. Informaatiotutkimuksen perusopintojen ja tuon työkokemuksen myötä tunsin löytäneeni oman paikkani, olkoonkin että olin tuntenut jo vuosia tekemäni kirjoitustyön yhtä lailla omakseni. Se tässä nykyajan pirstaleisessa ja epäsäännöllisessä työelämässä muuten onkin hyvä puoli. Ei tarvitse parikymppisenä päättää mitä tekee koko loppuelämänsä, vaan aina voi muuttaa suuntaa ja lähteä uudelle uralle. Parhaassa tapauksessa siis.

Ehdin olla lastenosastolla töissä reilut neljä kuukautta, kun asiat muuttuivat. Yksi kollegoistani vaihtoi työpaikkaa, tämä vapautti kirjastopedagogin sijaisuuden ja viikkoa myöhemmin olin allekirjoittanut työsopimuksen keväälle saakka. Olin pyörällä päästäni asioiden nopeasta etenemistahdista. Samaan aikaan olin varma, tämän paikan olin saanut osaamisellani, tiukalla työnteolla ja halulla oppia uutta yhdessä jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen kanssa. 

Työskentelen kirjastopedagogina ja lähden joka päivä hymyillen töihin. Käyn tekemässä kirjavinkkauksia kouluilla ja otan ryhmiä sekä luokkia vastaan alueen kirjastoissa. Tapaan työssäni ryhmiä eskareista kuutosluokkalaisiin ja liikun työpäivän aikana monesti kirjastosta toiseen, koululle ja taas takaisin. Se sopii minulle, pidän vaihtelusta ja erilaisista työympäristöistä. Lisäksi saan kehittää ja kehittyä, jatkuvasti on luettava ja pysyttävä uutuuksien perässä. Yksinkertaisesti rakastan tätä kaikkea ja tunnen tekeväni merkityksellistä työtä lasten parissa.



Olen kuitenkin ollut väsynyt. Loppukesästä alkaen olen tehnyt paljon töitä. Kotona työajan ulkopuolella on pitänyt lukea ja valmistella, se kuuluu tähän hommaan. Ja kun olen ollut kotona uppoutuneena töihin olen kyseenalaistanut kaiken. Onko minulla oikeus tähän? Kun on ne opiskelutkin toisella puolella maata.

Syyllisyyshän se siellä kolkuttelee. Vuosien ajan totuin järjestelemään työni perheen ehdoilla. Olin ensin hakemassa päiväkodista heti välipalalta, sen jälkeen saatoin kouluun ja kolmelta olimme jo tekemässä läksyjä keittiöpöydän äärellä. Minulla oli aikaa lapsilleni vaikka millä mitalla. Näin olimme halunneet ja järjestäneet, minun työni joustivat monta vuotta. Sitten tultiin tähän hetkeen ja ensimmäisiin syksyisiin päivin, kun huomasin seisovani lähikaupan vihannesosastolla vähän ennen viittä yhdessä muiden kiireisten kanssa ja miettiväni ettei tässä ole mitään järkeä. Sanoin miehelle, että juuri tältä minä halusin välttyä, tältä juoksulta ympäri oravanpyörää. Mies lohdutti muistuttaen miten monta vuotta siltä vältyttiin, kiitos järjestelyidemme. 

Kuten otsikossa jo sanon, minun mielestäni ihmisen ei tarvitse saada kaikkea kerralla. On aikoja, jolloin koko perheen hyvinvointi on laitettava etusijalle ja aikoja, kun voi panostaa työntekoon.  Syksyjä, jolloin ekaluokkalainen tarvitsee vanhempaansa enemmän kuin muutaman hassun tunnin illalla. Kaiken voi todellakin saada, mutta kyseenalaistan vahvasti nykypäivän oletuksen siitä, että se kaikki pitää saada samaan aikaan. 



Nyt on kuitenkin minun vuoroni ja minun aikani. Mieheni ura on siinä pisteessä, että hän voi vuorostaan joustaa. Hän hoitaa molemmat pojat kouluun aamuisin, kun minä olen jo lähtenyt. Hän hakee iltapäiväkerhosta  ajoissa, kun lapsesta siltä tuntuu. On hänen vuoronsa olla läsnä pojille, olla se aikuinen, jonka puoleen arjessa kääntyä. Enkä minä enää varsinaista vuorotyötä edes tee, suurimman osan päivistä aamuvuoroja ja yhden viikonlopun kuukaudessa.

Ja tiedättekö, on yllättävän vaikea päästää irti. Luottaa siihen, että kyllä perheen toinen aikuinen pystyy tarkastamaan läksyt ja muistuttamaan lapsia tarvittavien liikuntavermeiden pakkaamisesta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, joka on ollut se minun tapani. Olen ollut hämmästynyt, mistä tällainen piirre on tullut. En ole yhtään sellainen tyyppi, joka kertoisi esimerkiksi matkalle lähtiessään miten muun perheen pitää sillä aikaa elää. Olen nauranut naisille, jotka tekevät perheelle ruokaa pakkaseen ollessaan pari päivää poissa. Tämä vastuun siirtyminen tekee paitsi miehen ja poikien suhteelle myös minulle niin hyvää. 

Mitä tästä kaikesta ajattelevat lapset? Heidän mielestään äidin työ on hienoa ja tärkeää, mutta äiti on liian vähän kotona. Mutta me totumme, päivä kerrallaan. Ja jonkun ajan kuluttua kaikki tämä tuntuu jo aivan tavalliselta. Hyvä niin, sillä en ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa lähden hymyillen töihin. 


Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Heli Hirvelän ottamia. Olimme poikien kanssa syyskuun Kaksplus-lehden sivuilla kertomassa hyvän arjen oivalluksistamme.  


maanantai 17. syyskuuta 2018

Kirja-arvostelussa Juha Itkosen koskettava Ihmettä kaikki


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. 294 s. Otava 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.


"Kukaan meistä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä epävarmuudessa meidän on elettävä, ja koska ajatus on sietämätön, unohdamme sen. Emme kokonaan mutta enimmäkseen - jotta voisimme jatkaa elämäämme, meidän on pakko." Näin alkaa Juha Itkosen uusi romaani Ihmettä kaikki. Ja seuraavassa hetkessä elämän arvaamattomuus todella konkretisoituu paitsi päähenkilölle myös koko hänen perheelleen. Alkaa vuoden kestävä poikkeustila, jonka jälkeen mikään ei ole kuten ennen. 

Ihmettä kaikki kertoo nelihenkisestä perheestä, johon odotetaan pikkusisarusta. Elämä on mallillaan jo sellaisenaan, mutta yhdelle olisi perheessä vielä tilaa. Kun elokuisena yönä lakanalle valuu lapsivettä, ei minäkertoja vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Perhe menettää syntymättömän lapsen raskauden puolivälin tienoilla, mutta yllätykset eivät siihen lopu. Seuraavaksi perheeseen odotetaan kaksosia ja tie vie vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kirjan perhe on Juha Itkosen oma, romaani suoraan siitä mitä heille muutama vuosi takaperin tapahtui. Vaimo Rose ja pojat Joonatan ja Korppu esitellään peitenimillä, ratkaisu joka etäännyttää juuri sen verran, että yksityisestä kokemuksesta kasvaa yleinen, kenties samastuttavakin. Tunteet ovat kuitenkin Juha Itkosen omia, ajatukset poikkeustilassa läpikäytyjä. 

Eikä Itkonen kaihda laittaa itseään alttiiksi tai kaunistele toimintaansa. Vanhemmat joutuvat kohtuuttoman päätöksen eteen syntymättömän lapsensa kohtalosta päättäessään ja tilanne on paitsi epäreilu, myös raaka. Sen eteen ei soisi kenenkään joutuvan. Mutta tämä perhe joutui ja muistellessaan tuota aikaa Itkonen näkee pakokauhuisen, paniikissa olevan miehen. Oli vain yritys selviytyä kuiville, pitää edes jonkinlainen ote elämästä ja arjesta. Sillä arki, sen oli pyörittävä myös silloin, kun huoli vaimosta raastoi tai pikkukeskoset taistelivat elämästään. Sitä tarvitsivat paitsi isommat lapset, myös kertoja itse. 

Romaani on aito ja liikuttaa. Itkonen kuvailee pelkojaan ja vaimonsa reaktioita tilanteeseen yhtä aikaa herkästi ja vahvalla ilmaisulla. Ajan kuluminen tuo kerrontaan tarkkanäköisyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse kaunistella, meni miten meni. Samalla romaanista kasvaa yleisempi kuvaus kriisitilanteen läpikäymisestä ja surusta selviytymisestä. Kritiikiltä ei säästy kirjailija itse eikä yhteiskunta hoitavine lääkäreineen ja hyvä niin. Näistä asioista ja potilaan kohtaamisesta pitääkin puhua.

Sillä lopulta ollaan taas arjessa kiinni. Tulee päivä, jolloin pikku karhu ja pikku tiikeri pääsevät kotiin ja ylpeä isoveli ottaa sairaalan edessä valokuvaa. Pitkä pimeys on kääntynyt valoon ja lopulta kirjan sanoma on vahva. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ihan kaikesta on mahdollista selviytyä. Ei ehkä kuivin jaloin tai kunnialla, mutta väliäkö sillä. Elämässä ei nimittäin paljon tyylipisteitä jaella. 



Romaanista on vastikään otettu toinen painos. Juha Itkonen lahjoittaa koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:in vastasyntyneiden teho-osastolle.


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Äiti lähtee opiskelemaan - Ouluun


Niin, siinä se otsikossa jo tulikin. Uusin lisäys meidän perheemme arkikuvioihin, luonnollinen jatko kaksi vuotta sitten aloittamalleni projektille uran uudelleensuuntaamiseksi. 

Ensin oli aika tarkalleen kaksi vuotta sitten päättäväinen mieli ja suunnitelma siitä, että jotain tarttis tehdä. Ja kun päätän jotain, sen myös toteutan, ei ole tapanani jäädä jahkailemaan ja voivottelemaan epätoivottuun tilanteeseen. Kahden vuoden aikaikkunakin antoi joustoa, kaiken ei tarvitsisi tapahtua samalla sekunnilla ja lapset ehtisivät kasvaa. Jo samana syksynä huomasin urakoivani kirjoitushommia, kaikki lähti käyntiin nopeammin kuin uskalsin toivoa. 

Vuotta myöhemmin aloitin informaatiotutkimuksen opiskelunPerusopinnoista tuli puhdas viitosten rivi ja koko opiskelu tuntui ihanalta omalta harrastukselta, erittäin motivoivalta ja kiinnostavalta. Ja viimeisimpänä olen toukokuusta saakka tehnyt töitä kirjastossa. Aikamoiset kaksi vuotta. Mutta olen minä tehnyt töitäkin, paljon ja usein. Ajoittain koko ajan, joskus vähemmän ja tarkoituksella aikaa perheelle antaen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hukun töihin. Elän kalenterin ja kahden erilaisen to do -listan kanssa, mutta tiedän sitä jatkuvan vain ensi kuuhun saakka. Sitten helpottaa, kun kaikki jo ennen kirjastotyötä sovitut jutut on tehty. Positiivinen ongelma, kun kaikki työ on vaan niin kivaa ja inspiroivaa. 

Että samaan kaaokseen menee tämä yksi Oulukin. Eikä siinä lähtemisessä noin ylipäätään mitään ihmeellistä olisi, ellei koko perhe oltaisi tiukasti juurruttu tänne etelään meren rannalle ja ellei meidän koko elämämme olisi täällä. Välillä on kuitenkin astuttava pois mukavuusalueeltaan ja otettava tarjoutuvista mahdollisuuksista kiinni. 

Lähden siis tekemään informaatiotutkimuksen aineopintoja Oulun yliopistoon, samaan mihin tein perusopinnot. Niistä poiketen aineopintoja ei voi suorittaa etänä tai verkossa, siellä on oltava paikalla tai sovittava muutoin tenttimisistä ja esseistä. Säännöllisesti on käytävä ihan kasvotusten pohjoisemmassa, se on selvää. Mutta jos mahdollisuus pätevöityä kirjastoalalle annetaan näin ihan pelkän hakemuksen ja motivaatiokirjeen myötä, ei tulisi mieleenkään sanoa ei. Päinvastoin, kävin ostamassa itselleni kukkia ja tarjosin töissä karkkeja, on tämä mielettömän hienoa. Aikaa suoritukselle on kaksi vuotta, sen jälkeen aiempi korkeakoulututkintoni yhdistettynä informaatiotutkimuksen perus- ja aineopintoihin tekee minusta pätevän työskentelemään kirjastoalalla. 

Parasta tietysti olisi, että työt jatkuisivat myös nykyisen sopimuksen jälkeen ja saisin opiskella työn ohessa. Silloin on kirjoittamisen aika väistyä taka-alalle, niin mieluista ja rakasta työtä kuin se onkin. Myös perheen kanssa on puhuttu paljon, meillä on hyvin pieni mutta sitäkin tiiviimpi tukiverkko. Apuja tulee ja miehen kanssa synkronoidaan kalentereita. Kyllä tämä klaarataan. 

Olen superonnellinen, naamastakin sen näkee. Joskus menee ihan putkeen. Sitä on hyvä ajatella niinä aamuina, kun taas on kumisaapas hukassa, ulkona tulee vettä ja takana on liian vähän unta. Että kokonaisuudessaan, on tämä vaan hienoa tämä elämä.



maanantai 10. syyskuuta 2018

Koko kesä töissä, miten meni?


Vuosisadan kesä alkaa kääntyä ehtoopuolelleen. Se kesä, jonka vertaista ei kuulemma ole ihan vähään aikaan tulossa. Helle helli, käristyskupoli pysyi sinnikkäästi pienen Suomen päällä ja kaikki muuttuivat kesäihmisiksi. Viimeksi tällaista oli kuulemma vuonna 2010. En ihan heti pysty muistamaan siitä kesästä muuta kuin että olin lopettanut kolmen kuukauden oksentamisen ja raskaana oleminen alkoi olla siedettävää. Mutta sää, siitä ei ole minkäänlaista muistikuvaa.

Että miltä nyt tuntuu, kun tämä harvinainen himohelle on lekotellut päällämme ja me itse hakeutuneet rannoille ja vesistöjen äärelle? Että miltä tuntuu menettää se kaikki olemalla koko kesä tiiviisti töissä?



Mietitäänpä. Pienenä en suostunut astumaan paljain jaloin nurmikolle saatikka hiekkalaatikolle lainkaan. Jalat sellaisesta likaantuu, joten parempi pysytellä terassilla tai asfaltilla. Vähän kasvettuani kesässä parasta oli se, että koko loman saattoi käyttää kirjaston hyllyjen välissä haahuillen ja kantaen kuormakamelina luettavaa kotiin. Lukupaikka varjosta takapihalta ja kirja käteen. Siinä oli resepti toimivaan kesälomaan minun mielestäni.

Minähän en siis ole niitä niin kutsuttuja kesäihmisiä ollenkaan. Vihaan hikoilemista. Olen allerginen itikoille ja saan pienestä pistosta kahden euron kolikon kokoiset tulehtuneet paiseet. Ja ihan yksinkertaisesti viihdyn paremmin sisällä kuin ulkona. Kesässä parasta onkin valo, muutoin voisin elää neuletakki-ilmastossa ympäri vuoden.



Sen sijaan syksyä minä rakastan, niitä uusia alkuja, kaiken käynnistymistä, tekemisen meininkiä. Siinä missä kesä on laiskanpulskea lötköpötkö, käy syksy ruskaretkellä omenoiden puna poskillaan ja aloittaa harrastuksen. Minä en retkeile, mutta uutta aloitan usein ja paljon. Harvoin jatkuvat jouluun, mutta se ei olekaan se pointti.

Tämä kesä on ollut ihana. Olen saanut olla luvan kanssa sisällä kirjastossa, olen tavannut uusia ihmisiä ja oppinut valtavasti. Olen sanalla sanoen nauttinut jokaisesta päivästä ja lähtenyt töihin iloisena. Olen tehnyt, nähnyt, kokenut ja ollut onnellinen. Vapaalla on ollut aikaa olla perheen kanssa, mutta ne ulkoiluaktiviteetit, uimiset ja metsäretket, ne on hoitanut perheemme toinen aikuinen.


Että kiitos kysymästä, oli oikein hyvä kesä.

Kuvat yhteiseltä kesälomaltamme heti kesäkuun alusta Thaimaan Hua Hinistä.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Rapujuhlat kaksin kappalein


Mitä teille kuuluu? Kuten blogin hiljaiselosta on voinut huomata, on pitänyt kiirusta. Syksy on lähtenyt vauhdilla käyntiin, töitä riittää ja poikien koulunkäynti löytänyt omat kakkos- ja nelosluokkalaisen uomansa. Mies merkkailee työmatkoja kalenteriin ja minä toivon sormet ristissä etten juuri tuolloin olisi iltavuoroissa. Ilman flunssia ei myöskään olla selvitty, heti koulun aloituksen jälkeen iski ensimmäinen. Normimeininkiä.

Onneksi olemme ehtineet myös viettää kahdetkin rapujuhlat arjen keskellä. Ensimmäisiä istuttiin niin pitkään ja hartaasti ystäväperheen ruokapöydän äärellä, että seuraavana aamuna kaiken juhlimisen rasittama kuopus veti unta puoleenpäivään. 







Viikko takaperin puolestaan kokoonnuimme työpäiväni jälkeen vanhempieni luokse ja viihdyimme yhdessä siskon ja miehensä kanssa jälleen ruokapöydän äärellä. Myöhemmin tuntui että ollaanko me ehditty nähdä kesän aikana lainkaan, niin paljon oli juteltavaa ja kuulumisia vaihdettavana. 


Tällaiset sesongin juhlat ovat kyllä parhaita!



tiistai 4. syyskuuta 2018

Kirja-arvostelussa kulttiklassikko: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III


Edward St Aubyn:
Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III
Suom. Markku Päkkilä. Romaani, 456 s. Otava, 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu
alkujaan Parnassossa.


Elämä kuin huono trippi

Kulttiklassikoksi noussut Edward St Aubynin omaelämäkerrallinen romaanisarja Patrick Melrosen tarina on rujo kurkistus brittiläisen yläluokan kulisseihin ja perheen vinksahtaneisiin valtasuhteisiin. Nyt suomennettu kokonaisuus sisältää sarjan kolme ensimmäistä osaa ja kantaa nimeä Loistava menneisyys.

Romaani käsittää muutamia päiviä Patrickin Melrosen elämästä. Niiden tapahtumat kuitenkin kasvavat kuvaamaan kokonaisia elämänvaiheita yhdenpäivänromaanin tyyliin. 

Ensimmäisessä osassa tapaamme viisivuotiaan Patrickin, joka yhdessä perheensä kanssa viettää kesää huvilalla Ranskan Lacostessa. Arki sadistisen isän ja alistetun äidin kanssa on ulkoisesti yltäkylläistä, mutta sisältä onttoa. Toisessa kirjassa Patrick on nuori aikuinen, jonka elämä täyttyy isän vihaamisesta ja huumeista. Kolmannessa puolestaan hypätään kymmenisen vuotta eteenpäin seesteisempään vaiheeseen.

Patrickin hahmossa on jotain vilpitöntä. Pienestä laiminlyödystä pojasta kasvaa kyyninen ja välinpitämätön, mutta älykkäästi kanssaihmisiään havainnoiva mies. Lakoninen kerronta ei ota tapahtumiin kantaa, vaan näyttää epämiellyttävät kohtaamiset ja ihmiset nostamatta niistä sen kummempaa meteliä. Tosiasiat esitetään, mutta johtopäätökset jäävät lukijalle.

St Aubyn näyttää brittiläisen yläluokan surullisena ja naurettavana konstruktiona, jossa kuiva sarkasmi venyy ilkeilyksi ja elämä täyttyy itsekorostuksesta, alkoholista ja huumeista. Pääasia on ulkoinen moitteettomuus ja narkkarinakin Patrick on kalvosinnappeja myöten huoliteltu. Hän nimittäin kuuluu samaan yläluokkaiseen ryhmään, halusi tai ei.

On sarjassa huumoriakin, ainakin naurua kyynelten lävitse. Toisessa osassa Patrick matkaa isänsä tuhkien kanssa pitkin New Yorkia. Yhden huonon tripin kuvaus yhdessä värikkään dialogin kanssa puolestaan nostaa kerronnan jo absurdille tasolle. Sama pätee teossarjan kolmannen osan juhliin, joiden osallistujista muodostuu herkullisia karikatyyrejä elämän turhanpäiväisyyden vertauskuvaksi.

St Aubyn on kytkenyt tekstiinsä runsaasti symbolisia viittauksia. Patrick on itse harharetkiltään tietä kotiin etsivä Odysseus ja näkee harhoissaan muun muassa isänmurhan tehneen myyttisen Kronoksen. Patrickin isä puolestaan on halunnut huvilan juuri Lacostesta, jossa kesiään vietti myös Markiisi de Sade. Nämä muodostavat tekstille syvemmän tason ja vahvistavat sen tematiikkaa.

Kahden kirjan perusteella on kuitenkin yllätys, että Patrick jää kolmannessa sivuosaan. Hän pystyy myös viimein puhumaan lapsuudestaan ja pohtii jopa anteeksiantoa, mutta toiminnan motiivi jää epäselväksi. Muutos kahden ensimmäisen osan hänestä antamaan kuvaan on merkittävä ja syyt muutokselle hämärät.

Patrick Melrosen tarinan kaksi viimeistä osaa ilmestyvät teoksessa Toivoa sopii.



keskiviikko 29. elokuuta 2018

Kirja-arvostelussa historiallista jännitystä lapsille: Vanajaveden hirviö


Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö. 
135 s. Karisto: 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Koulussa se oli lempiaineeni ja tänä päivänä luen erityisesti mikrohistoriallisia, arkipäivän ihmisten elämästä kertovia tietokirjoja. Historiainnostuksen olen onnistuneesti periyttänyt ainakin esikoiselleni, joka ei millään malttaisi odottaa oppiaineen alkamista ensi vuoden syksyllä. Tähän maaperään oli siis otollista antaa luettavaksi Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Apassit-sarja. Ja kyllähän se upposi.

Sarjan ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus esitteli meille helsinkiläisten lasten salaseuran Apassit, joka vuonna 1910 alkoi tutkia totuutta muun muassa Stockmannilla laukkaavan aaveratsun takana. Nyt ilmestynyt toinen osa kantaa nimeä Vanajaveden hirviö ja vie meidät reilun sadan vuoden takaiseen Hämeenlinnaan.



Ollaan siis yhä vuodessa 1910. Apassien maine on kiirinyt ja Karlbergin kartanon isäntä kutsuu salaseuran luokseen. Kartanoa isännöivältä everstiltä on varastettu arvokas pääsiäismuna ja Apasseilta toivotaan apua arvoituksen ratkaisemiseksi. Samaan aikaan Vanajavedellä näyttäytyy kummallinen hirviö, joka pelottaa kaupunkilaisia. Kun vielä Kahlekuninkaaksi nimetty vanki karkaa vankilasta, on seikkailu valmis alkamaan.

Vanajaveden hirviö on jotakuinkin täydellinen lukukokemus, olipa lukija sitten aikuinen tai ala-asteikäinen lapsi. Jännittävät käänteet seuraavat toisiaan, mutta huumoriakin löytyy. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja historialliset tosiseikat läsnä jokaisella aukeamalla. Tapani Baggen teksti kuljettaa juonta mutkattomasti eteenpäin ja da Cruzin värikäs kuvitus suorastaan kutsuu tarttumaan kirjaan. Tämä ahmittiin sekä minun että nelosluokkalaisen lukijani toimesta.



Ja vaikka onkin historiallinen jännitysromaani, ei Vanajaveden hirviön historiallisuus ole päälleliimattua ja liiallista. Tapahtumat sijoittuvat luontevasti sadan vuoden takaiseen aikaan. Samanlainen kirja voitaisiin kirjoittaa ilman historiallista kontekstia, joka kuitenkin tuo kaikkeen sen viimeisen silauksen. Olen iloinen, että näin on. 

Suosittelen itse mielelläni lapsille tämänkaltaisia monipuolisia kirjoja, joita lukiessa tulee oppineeksi historiasta tai mistä tahansa muusta kiinnostavasta kuin ohimennen. Apassien jäsenet ovat hyvin erilaisia lapsia ja tulevat toisistaan poikkeavista yhteiskuntaluokista. Kaikki ovat kuitenkin yhtä lailla kavereita keskenään, onpa joukossa pientä ihastumistakin. Ystävyys, toisen hyväksyminen ja yhteistyö ovat arvossaan eikä niitä pieni erimielisyys tai nujakointi silloin tällöin horjuta. Ja vaikka välillä jännittää, voi olla varma siitä, että lopussa asiat selviävät. 



Molemmat Apassien seikkailut ovat mukana niiden kirjojenjoukossa, joita vinkkaan kolmos- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Eikä meidän onneksi tarvitse odottaa pitkään, että saamme lukea lisää salaseuralaisten käänteistä. Ensi keväänä nimittäin ilmestyy jo Apassien kolmas seikkailu Katoava muumio. Sitä odotellessa!

Arvio julkaistu blogissani Kirjakaappi.