Täytin vuosia ja juhlin matkustamalla Ouluun

Täytin viime kuussa 39 vuotta. Ei tuosta numerosta sen enempää, kunhan totean että lähestyvät nelikymppiset yhtä aikaa kauhistuttavat ja tuntuvat yhdentekeviltä. Ei siis vieläkään mitään rentoa ja rauhallista suhtautumista asiaan tässä osoitteessa, pieni kieltäminen sitkeästi päällä. Odotan, että minuun valuu tämän viimeisen kolmosella alkavan ikävuoden aikana jonkinlainen selittämätön rauha. Toinen vaihtoehto on, että ensi vuoden alussa minut löytää yhä useammin peiton alta itkemästä ikääntymistä. Oli miten oli, vuoden päästä juhlitaan paljon ja monta kertaa. 

Tänä vuonna vietin syntymäpäivääni käymällä tenteissä. Olin kalenteria selaillessani huomannut koulujen hiihtoloman olevan oivallinen ajankohta edistää informaatiotutkimuksen opintoja, silloin minulla olisi töissä hiljaisempaa ja ehtisin lennähtää Ouluun ja takaisin. Samalla keksin, että mitäpä jos perhe lähtisi mukaan ja viettäisimme hieman yhteistä talvilomaa pidennetyn viikonlopun muodossa. Muuten minä olin koulujen lomaviikon töissä ja mies poikien kanssa lautailemassa ja laskemassa. 

Lensimme Ouluun hiihtolomaviikon perjantaina aikaisin aamulla. Oli syntymäpäiväni ja vielä tunnin kestäneen lentomatkan ajan kertasin yhtä kirjoista. Lukeminen oli jäänyt hyvin vähäiseksi, työt ovat luonnollisesti ykkösprioriteettini ja muu tapahtuu sen ehdoilla. Iltaisin ja alkuyöstä olin ehtinyt tutustua informaatiolainsäädäntöön ja viestinnän historiaan, joskus myös nipistänyt pari tuntia työpäivästä lukemiselle muiden hommien ollessa tehty. Se sai riittää, samaten ykkönen tentin arvosanana. Kunhan pääsisin läpi.

Menimme suoraan kentältä Radisson Blu -hotelliin aamiaiselle, jossa kundit isänsä kanssa lahjoivat minua hemmotteluhoidolla. Saivat anteeksi jopa sen, että kortissa luki 40-1. Varsinaiset humoristit. Olin tarkoituksella buukannut samalle päivälle kaksi tenttiä sillä ajatuksella, että kun kerran tuonne saakka mennään, niin tehdään kerralla useampia. Ei siis muuta kuin taksilla yliopistolle muiden lähtiessä samalla katsastamaan miltä Tietomaa-niminen ja Heurekaan verrattu paikka vaikuttaa lapsiperheen käyntikohteena. Ja hyvältä kuulemma vaikutti, olivat viihtyneet vallan hyvin.

Minä tein ensimmäisen tenttini aamupäivällä yhdeltätoista ja totesin sen olevan todella helppo. Internetin anonymiteettiä ja tietosuojavaltuutetun työnkuvaa pohtiessani mietin, että kyllä yleissivistyksellä ja jokapäiväisellä sanomalehtien lukemisella pääsee jo pitkälle. Pienen tauon jälkeen oli seuraavan tentin vuoro ja sepä olikin ihan toista luokkaa. Olin ennakkoon ajatellut tuon viestinnän tentin olevan se helppo homma, mutta vielä mitä. Hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä, mutta onneksi myös vaihtoehtoja mihin vastata. Palatessani iltapäivällä hotellille sanoin mielelle, että nyt jos koskaan kannattaa pitää peukkuja ylhäällä, että menee läpi.

Illalla juhlittin. Meillä oli pöytävaraus ravintola Hellaan, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Maa-artisokkakeittoa, ankkaa ja parmesaanirisottoa sekä pannacottaa jälkkäriksi kera kuohuvan, mitä sitä muuta ihminen tarvitsisi tiukan päivän jälkeen. Molemmat pojat söivät lehtipihvit ranskalaisilla, sillä vaikka mitään erityistä lasten listaa ei ollut, kaikkea onnistui tehdä lapsille sopivina annoksina. Erinomainen palvelu ja tosi kiva paikka, voin suositella. Parin tunnin istumisen jälkeen havahduin myös siihen ettei kumpikaan lapsista ollut pyytänyt tai kaivannut sen kummempaa viihdykettä aterialle ruokaa odotellessaan tai itse jo syötyään. Kunhan juttelimme. En tiedä ketä tästä ylistää, ehkä maailmankaikkeutta ja isoja lapsia. Aivan mahtavaa joka tapauksessa!

Lauantai oli meidän yhteinen lomapäivämme ennen sunnuntaiaamun lentoa kotiin. Kävimme Sokos Hotel Edenin kylpylässä uimassa ja tasatuntien aallot olivat luonnollisesti kaikkien suosikit. Sitten myöhäinen lounas, päiväunet perheen aikuisille ja illalla huoneessa iltapalaa, karkkia ja lasten suosikkiohjelma Myyrä telkkarista. Hyvä päivä, hyvä loma.

Ja kun vielä suureksi hämmennyksekseni sain molemmista tenteistä neloset nauroin, että kyllä vanha kirjallisuustieteiden ja sukupuolentutkimuksen opiskelija näköjään kirjoittaa esseet diskurssista ja representaatioista vaikka unissaan. 

Vauvani täytti kahdeksan ja minä en vanhene lainkaan

Marraskuussa se yleensä alkaa. Alan haikeilla lasten kasvua ja hourin muutaman viikon selittämättömien vauvakuumetta kai muistuttavien harhojen vallassa. Mietin miten vauvani voi olla jo niin iso, eikö meillä enää ole pieniä ja pitäisikö sittenkin vielä kerran koettaa. Minä, joka normaalisti olen ollut immuuni vauvakuumeelle aina ja jo kuopuksen odotusaikana täysin varma siitä, että perheemme on koossa. Onneksi kuopuksen syntymäpäivien jälkeen aina helpottaa ja tulen taas tolkkuihini. Ihanaa kun kasvavat ja elämä on koko ajan vain parempaa. Ei tulisi mieleenkään enää keikuttaa tätä venettä, joka neljällä miehistön jäsenellä seilaa mainiosti. Sitä paitsi en suinkaan ollut parhaimmillani poikien ollessa ihan pieniä, vaikka sitkeästi kuvittelenkin yhä olevani 32-vuotias.

Tänä vuonna pääsin haikeilemaan sitä, että joulukuun poika juhli jo kahdeksatta syntymäpäiväänsä. Ihan vastikään hänet tuotiin kotiin ja kypsässä kahden ja puolen viikon iässä lapsi pääsi viettämään ensimmäistä jouluaan. Hän nukkui, söi ja katseli tarkkaavaisena mitä ympärillä tapahtuu. Isoveljensä, kuukautta vajaa kolmevuotias piti huolen siitä, että velikin saa lahjoja kantamalla niitä nukkuvan pikkuveljensä päälle. Muun ajan tuore isoveli käytti raivoten uutta elämäntilannetta vanhemmilleen. Se oli suurten tunteiden joulu monessa mielessä. 

Tänä vuonna kuopus juhli kavereidensa kanssa Sea Lifessa ja seuraavana päivänä kummien, mummien ja ystäväperheen kanssa meillä kotona. Sea Lifen synttäripakettia voin suositella homma toimi älyttömän hyvin. Opas nouti juhlijat aulasta ja vei kierrokselle ympäri akvaariota. Lapset pääsivät ruokkimaan kaloja, sitten herkuteltiin synttärihuoneessa ja lopuksi oli vielä pienen tietovisan aika. Melko hintavahan tuo on, mutta tähän elämäntilanteeseen ja työmäärään pankkikortin ojentaminen kassalla kotijuhlien sijaan oli molemmille vanhemmille helpotus.

Aamu alkoi perinteisesti laululla, lahjoilla ja sankarin toivomilla aamiaisherkuilla. 

Iltapäivällä vieraat puolestaan pääsivät herkuttelemaan kakulla, kun Say It With A Cake -yrityksen Mona teki kuopuksen toiveiden mukaisen kakun. Nämä kakut ovat lähtökohtaisesti jo gluteenittomia ja lisäksi niin hyviä, että kahdenkymmenen hengen kakku tuli syötyä viimeistä murua myöten. 

Nyt kun lapsi on saatu juhlittua kahdeksanvuotiaaksi, on äidinkin mieli rauhoittunut. Näin on hyvä, en muuttaisi mitään. 

Itsenäisyyspäivän tanssit nelosluokkalaisille - tapakasvatusta vai kilpavarustelua?

Helsingin koululaisille neljäs luokka on merkittävä etappi. Sinä syksynä kaikki kaupungin nelosluokkalaiset kutsutaan pormestarin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Tänä vuonna oli meidän esikoisemme vuoro ja sain luvan laittaa nämä muutaman kuvan tänne näytille. Muutama asia minua tässä kaikessa kuitenkin kummastuttaa.

Pormestarin juhlissa tanssitaan. Tätä silmällä pitäen oppilaat harjoittelevat syksyn mittaan usean viikon ajan, kunnes hallussa  on niin kehruuvalssi kuin kikapoo. Tanssien harjoitteluun liittyy olennaisesti myös tapakasvatus, on opeteltu etikettiä ja käytöstapoja, sitä miten tervehditään, niiataan ja kumarretaan. Sitä miten juhlissa käyttäydytään, miten otetaan muut vieraat huomioon ja mitä tuollaisiin juhliin osallistuessa pitää tietää. Tärkeää ihan koko loppuelämän kannalta. 

Juhlien nettisivuilla lukee, että koska kyseessä on päiväjuhla, riittää siisti pukeutuminen. Käytännössä lasten koulun tytöillä oli tylliä ja pitsiä, kiharoita ja kimallusta. Pojat juhlistivat tilaisuutta puvut päällä, rusetit kaulassa ja hiukset vahalla kuntoon laitettuina. Tämä oli myös meille se tapa, jolla juhlaan suhtauduttiin, ykköset ylle siis! Puku hankittiin hyvissä ajoin elokuussa, arvelin loppuvuodesta monen kaupan myyvän ei-oota. Lapsi onnistui olemaan täysin kahden koon välissä, joten Hennesin edullinen tummansininen puku kävi vielä ompelijan kautta. Juhlakengät Zarasta, valkoinen paita Lindexiltä ja rusetti omasta kaapista. Minä ajattelin, että edullisesti saatiin kundi moitteettomaan juhlakuntoon. 

Tämä kaikki on kuitenkin parin kuulemani kommentin ja lukemieni mielipiteiden mukaan liikaa. Tällaisia tapahtumia pidetään joidenkin mielestä oppilaita eriarvoistavina ja tarpeettomina. Näissä näkyy perheiden erilainen tulotaso ja mitä jos lapsi ei halua tanssia lainkaan? Onko silloin oikeus jäädä pois, vaikka sairastua sopivasti?

Olin ja olen yhä hämmästynyt. Hieno tilaisuus, jota minä olen odottanut yhtä lailla lapseni kanssa, onkin monelle jotain ihan muuta. Voin ymmärtää sen, että kaikki meistä eivät nauti isoista tilaisuuksista. Voin ymmärtää myös sen, että tulojen ollessa niukat jokainen ylimääräinen hankinta on liikaa. Sitä sen sijaan en voi ymmärtää, että tämä oma ennakkoluuloisuus ja negatiivinen suhtautuminen vaikuttaa lapsiin. En kerta kaikkiaan jaksa uskoa, että lapset pitävät tärkeimpänä sitä miten kallis mekko on hankittu, kuka on päässyt kampaajalle ja kuka hankkinut kengät kirpputorilta. Ehkä olen naiivi, en tiedä. Mutta miksi kaataa oma epäluulo ja negatiivisuus lapsen niskaan, sitä minä en voi enkä halua ymmärtää.

Marraskuun viimeisenä torstaina oli päivä, jota esikoisen luokassa oli suunniteltu pitkään. Yhden vanhemman hienosta oivalluksesta olimme buukanneet valokuvaajan kuvaamaan lapset aampäivällä juhlatamineissaan. Samalla saatiin ikuistettua koko luokka, jos vaikka koulukuvauksia ei Helsingissä tänä vuonna saada järjestettyä lainkaan. Mieheni oli aamupäivän mukana koululla kuvauksia järjestelemässä ja auttamassa kaikessa. Ennen puoltapäivää koitti lähtö Finlandia-talolle, jossa kättelyn, alkumaljan, pienten syömisten ja Ellinooran keikan jälkeen koitti vihdoin aika esitellä opittuja tansseja. Minä olin ollut syksyn mittaan vähän mukana järjestämässä iltajuhlaa, joka lasteni koulussa kuuluu juhlapäivään olennaisesti. Pienen hengähdystauon jälkeen kokoonnuimmekin perheiden, kummien ja mummien kanssa paikalliseen ravintolaan syömään illallista ja ihastelemaan tanssijoiden esiintymistä. Minä juonsin ja lopuksi vedettiin vielä pieni disco juhlijoille. Lapsia harmitti opettajan sairastuminen juuri juhlan aikaan, mutta järjestimme heille viikkoa myöhemmin pienen herkuttelu- ja muisteluhetken luokkaan videoiden ja valokuvien myötä. 

Perjantaiaamuna vedettiin uudelleen ykköset ylle, kun oli aika tanssia koululle. Ja tiedättekö, minä uskon tämän kokemuksen tuovan lapsille valtavasti hyvää kaikkeen tulevaan. Kokemus tuo varmuutta ja kun oppii ja opettelee lapsesta asti erilaisissa tilanteissa toimimista ja niihin pukeutumista, on vahvoilla myöhemmin. Olkoonkin, että ihan kaikki ei aina mene kuten äiti ajattelee. 

Minä nimittäin muistutin esikoista vielä edellisenä iltana siitä, että pormestaria kätellessä sanotaan päivää tai toivotetaan hyvää itsenäisyyspäivää. Luokka oli lopulta päätynyt kättelemään apulaispormestari Nasima Razmyaria, joka oli toivottanut juhlavieraat tervetulleiksi sanomalla mutkattomasti "terve". "Mä sitten vastasin samoin, että terve" ilmoitti lapsi. Soveltaminen kunniaan!

Rapujuhlat kaksin kappalein

Mitä teille kuuluu? Kuten blogin hiljaiselosta on voinut huomata, on pitänyt kiirusta. Syksy on lähtenyt vauhdilla käyntiin, töitä riittää ja poikien koulunkäynti löytänyt omat kakkos- ja nelosluokkalaisen uomansa. Mies merkkailee työmatkoja kalenteriin ja minä toivon sormet ristissä etten juuri tuolloin olisi iltavuoroissa. Ilman flunssia ei myöskään olla selvitty, heti koulun aloituksen jälkeen iski ensimmäinen. Normimeininkiä.

Onneksi olemme ehtineet myös viettää kahdetkin rapujuhlat arjen keskellä. Ensimmäisiä istuttiin niin pitkään ja hartaasti ystäväperheen ruokapöydän äärellä, että seuraavana aamuna kaiken juhlimisen rasittama kuopus veti unta puoleenpäivään. 

Viikko takaperin puolestaan kokoonnuimme työpäiväni jälkeen vanhempieni luokse ja viihdyimme yhdessä siskon ja miehensä kanssa jälleen ruokapöydän äärellä. Myöhemmin tuntui että ollaanko me ehditty nähdä kesän aikana lainkaan, niin paljon oli juteltavaa ja kuulumisia vaihdettavana. 

Tällaiset sesongin juhlat ovat kyllä parhaita!

Äiti sinä olet super

Joskus kauan sitten luin lehdestä kolumnin äitiyteen ja lapsen kanssa olemiseen liittyen. Kirjoittaja vertasi lapsen kanssa elämistä junamatkaan. Voit lähteä reissuun läheisen pienokaisen, vaikkapa kummilapsen kanssa. Matka menee hyvin, mutta sen jälkeen olo on uupunut. Tahtomattaankin sitä on tsempannut, miettinyt viihdykettä ja sitä onko lapsella varmasti nyt kaikki hyvin. Pitäisikö syödä, onko jano, käydäänkö vessassa. Voit lähteä samanlaiselle junamatkalle myös oman lapsesi kanssa. Voitte istua vaikka koko matkan vierekkäin hiljaa, et tunne tarvetta varmistella ja viihdyttää, et stressaa tai jännitä. Oleminen on erilaista silloin, kun kyseessä on oma ihminen, oma lapsi. 

Tuo kirjoitus osui ja upposi aikanaan, sillä muistan sen yhä. Se kiteyttää oman äitiyteni ja lasteni kanssa olemisen täydellisesti. Omien ihmisten kanssa on rentoa ja mutkatonta yhdessäoloa. Kenenkään ei tarvitse tsempata tai suorittaa, ollaan vaan. Juuri tällaisina. 

Minä en ole vakavissani koskaan miettinyt olenko hyvä äiti. Olen nimittäin kaikista vaiheista ja haastavista tilanteista huolimatta syvällä sisimmässäni tiennyt, että olen erinomainen äiti lapsilleni. En täydellinen, en likimainkaan, mutta ei tarvitsekaan. Minä saan olla heidän kanssaan juuri niin epätäydellinen ihminen kuin olen ja silti kelpaan paremmin kuin hyvin. Meillä on napakka kuri, ylitsevuotavasti rakkautta, suuria tunteita ja selvät säännöt. Meillä on myös täydellistä hyväksyntää, luottamusta ja onnea. Lasten ollessa pieniä ajattelin monesti, että on tämä aika jees kuitenkin, vaikka saattoivat samaan aikaan karjua molemmat. Kokonaiskuva oli tuolloinkin plussalla. Nyt voin sanoa vilpittömästi, että olen jo monen vuoden ajan miettinyt ettei tämä voi paremmaksi muuttua. Ja silti muuttuu. 

Tänä viikonloppuna on äitiyttä juhlittu perusteellisesti. Aloitimme perjantaiaamuna kuopuksen kanssa koululta, jossa pikkutyypit onnittelivat äitejä laulaen, kortein ja ruusuin. Lauantaina kokoonnuimme lapsuudenkotiini, joimme proseccoa ja söimme muun muassa parsaa, kampasimpukoita sekä raparperipiirakkaa. Tänään sain istua valmiiseen aamiaispöytään. Mies ja pojat muistivat kortein ja kukin, hierontalahjakorttia parempaa lahjaa tuskin voi olla. Päivä jatkui kesän ensimmäisillä jätskeillä Espalla, Kansallismuseon Barbie- näyttelyllä ja myöhäisellä sushilounaalla. Sen jälkeen ruokittiin jälkikasvu Burger Kingissä, tasapaino kaikessa. Nyt laitellaan pikkuhiljaa vaatteita ja reppuja valmiiksi huomista varten, pestään pyykkiä ja kurkitaan kalentereista mitä maanantai tuokaan tullessaan. Minulle se tuo ensimmäisen työpäivän uudessa paikassa, jännitys on sellaista kokovartalopaniikin luokkaa.

Myös sinä kanssaäiti, sinä olet super! Hyvää äitienpäivän iltaa!