Kaksplus.fi

tiistai 28. helmikuuta 2017

Pojatkin pukee

Meidän perheessämme pojat paitsi lukevat myös pukevat. Olen ainakin kerran aikaisemmin kirjoittanut poikien pukeutumisesta, siitä mitä asiasta ajattelen ja miten surkeassa jamassa poikien juhlapukeutuminen monesti on. Vastikään vaatteita hautajisiin miettiessäni päädyin taas pohtimaan samaa ajatusta. Miksi tytöillä on lähes poikkeuksetta juhlissa tai parempaa pukeutumista vaativissa tilaisuuksissa mekko ja juhlakengät, mutta pojat juhlivat farkuissa ja tennareissa? Kaikki alla olevat kuvat on otettu poikien isoisoäidin hautajaispäivänä.


Minun filosofiani tässä asiassa lähtee hyvin yksinkertaisesta ajatuksesta. Haluan antaa pojilleni kaiken sen tiedon ja taidon, jota tässä elämässä tullaan ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan. Sama pätee myös pukeutumiseen ja vaatevalintoihin. Meidän vanhempien tehtävänä on opettaa lapsillemme mitä puetaan päälle hautajaisiin, millaisissa vaatteissa mennään koulun kevätjuhliin ja mikä on hyvä vaatetus kaverisynttäreille. Kun perusasiat ovat hallussa, he voivat mennä minne tahansa ilman, että heidän täytyy miettiä tai pahimmassa tapauksessa nolostua siitä että ei mennyt ihan etiketin mukaan. Silloin, kun osaa ja tietää vallitsevan käytännön, sitä voi myös huoletta rikkoa ja muokata esimerkiksi pukeutumiskoodia mieleisekseen ja omannäköisekseen. Olen kuullut myös sanottavan, että pukukoodi kutsuissa on rajoittavaa. Ei ole, se on vapauttavaa. Ei tarvitse arpoa, sen kun pukee koodin mukaisesti. Mikä voisi olla helpompaa.


Vaatteet maksavat ja mitä vanhemmiksi pojat kasvavat, sitä enemmän euroja saa kuluttaa. Alennusmyynnit, kirpputorit ja käytettyjen vaatteiden myyntiryhmät Facebookissa ovat tässä asiassa hyväksi avuksi. Näitä kuvassa näkyviä tummansinisiä villakangastakkeja on käytetty tänä talvena tasan yhden kerran. Esikoisen takki on Mayoralilta, kuopuksen takki puolestaan esikoisen vanha Ralph Lauren. Molemmat on hankittu alennusmyynneistä jo kauan ennen käyttöön ottamista. Oliko näiden hankkiminen järkevää? Käyttökerroilla mitattuina ehkä ei. Mutta mitä sitten, jos takkeja ei kaapissa olisi ollut? Olisin joutunut lähtemään hätäpäissäni ostoksille ja ostanut kalliilla pojille takit, joihin käytetty raha olisi ollut tarpeen myös muualla. Vaihtoehtoisesti he olisivat pukeneet päälleen kirjavat toppatakit. Nyt vältyin tältäkin stressiltä, kun olin varautunut. On minullakin aina kaapissani hautajaisiin sopiva leninki, miksei siis pojillani olisi samalla tavalla sopivia vaatteita.


Ketjuliikkeistä saa käytetyn tai alennustavaran lisäksi edullista päällepantavaa niihin tilanteisiin, kun vaatteille ei käyttöä paljon ole. Poikien hautajaisvaatteet on koottu pääasiassa Zaran, KappAhlin, Hennesin ja Popin vaatekappaleista päästä varpaisiin. Lopuksi tullaan kenkiin, jotka ovat minulle pukeutumisen kulmakivi. Kengät viimeistelevät tyylin niin lapsilla kuin aikuisilla. Olen monta kertaa istunut päiväkodin joulu- ja kevätjuhlissa ja pannut merkille saman asian. Lähes jokaisella tytöllä on mekon kaverina juhlakengät. Kenelläkään pojalla omaani lukuunottamatta ei niitä ole. Kerran olen myös kuullut sattumalta oven takaa kuinka lapseni juhlavaatetusta päivitellään. Ehkä hänet olisi pitänyt laittaa juhlimaan tossuissa ja trikoossa, tavallisessa arjen vaatetuksessa. Tai sitten ei. Tässäkin asiassa jokainen perhe taaplaa tyylillään. 


Esikoinen on jo niin iso, että kuminauhakiinnitteiset solmiot ovat historiaa ja isänsä kanssa solmittiin oikea kravattisolmu paikoilleen. Hän tykkää käyttää pikkutakkia ja kaikki on hyvin niin kauan, kun housut eivät ole turhan kireät. Kuopukselle pitää enemmän perustella, mutta tilanteen tullen myös hän laittaa mukisematta päälleen mitä tarvitaan. Olen heistä erittäin ylpeä, käyttäytyivätkin vielä niin hienosti koko raskaan päivän ajan. Tässä asiassa taputan sumeilematta itseäni ja miestäni olkapäälle. Hyvin ovat oppineet, että veljesnujuamiselle ja kaikenlaiselle säädölle on aikansa ja paikkansa.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kauneushaaste

Törmäsin alla oleviin kysymyksiin Nannin kirjoittamassa Suortuva-blogissa ja nappasin haasteen samantien itselleni. Minusta näitä on mielenkiintoista lukea ja monesti pienet satunnaiset tiedonmuruset tuovat ihmisestä aivan uusia puolia esille. Tässä siis vastaukset kymmeneen kauneusaiheeseen kysymykseen, olkaa hyvät.


1. Varhaisin meikkimuistosi?

Näitä minulla on kaksi kappaletta. Ensimmäinen on se, kun äidin kanssa yhdessä mentiin ostamaan minulle ensimmäinen oma hajuvesi. Ostosretken kohteena oli luonnollisesti Stockmann, jossa tuolloin hajuvesiä myytiin heti Aleksin sisäänkäynnin oikealla puolella. Valintani oli Chloen Narcisse. Muistan yhä selvästi miltä se tuoksuu.

Toinen muisto liittyy ala-asteen viimeisille luokille, kun parhaan ystäväni kanssa aloitimme tutustumisen meikkaamisen saloihin. Kävimme Anttilassa katselemassa erilaisia meikkejä Anytimen ja muiden halpismerkkien valikoimista ja ostoslistalle tuli muun muassa kakkuripsiväri. Varsinaisen meikkaamisen aloitin vasta yläasteella.

2 Mitä meikkejä löytyy käsilaukustasi?

Meikkipussissa kulkee joka päivä mukana sama perusarsenaali. Siellä on puuteri, kaksi huulikiiltoa ja huulirasva. Niillä pärjää.


3. Lempituoksusi?

Olen erittäin uskollinen mitä tulee hajuvesiin ja löydettyäni mieluisan pysyn siinä. En myöskään vaihtele tuoksua päivästä tai tilanteesta toiseen, vaan käytän yhtä kerrallaan. Kaksitoista vuotta sitten häidemme aikaan muistan käyttäneeni Chanelin Chancea. Sen jälkeen olen käyttänyt kahta tuoksua pullollisen vuorotellen. Nämä ovat Guerlainin Champs-Élysées ja Hermésin Kelly Calèche. Nyt on jälkimmäinen menossa.


4. Henkilökohtainen kauneusvinkkisi?

Säännöllinen ihonhoito on kaiken perusta. Meikit pitää puhdistaa joka ilta vaikka kuinka väsyttäisi ja omalle iholle sopivat laadukkaat tuotteet tekevät paljon. Iho-ongelmissa kääntyisin herkästi asiantuntijan puoleen, sillä kaunis ja hehkuva iho tekee kaikesta meikkaamisesta niin paljon helpompaa. Minä itse olen käynyt kosmetologilla kaksitoistavuotiaasta saakka ja tällä hetkellä luotan Dermalogica-hoitolinjaan.


5. Uusin kosmetiikkalöytösi?

Olen säälittävän urautunut mitä ihonhoitoon ja meikkaukseen tulee ja käytän samoja hyväksi havaittuja tuotteita ellei ole pakko ostaa jotain muuta. Siispä sanon Sephoran oman sarjan huulirasvat, joita löytyy niin puikossa kuin sormella levitettävinä versioina. Erityisesti tuo toisessa kuvassa näkyvä rasiamalli on suosikkini.

6. Ikimuistoisin virheostoksesi?

Ensimmäisenä tulee mieleen parikymppisenä kokeilemani vaaleansininen luomiväri. Ei hyvä, etenkään kun muista yhä sen valokuvan, jossa olin luomet kulmaluulle saakka sinisinä.

7. Meikkivoiteella vai ilman?

Nykyään yhä enemmän ilman. Ennen käytin meikkivoidetta päivittäin, mutta Dermalogican primerin löydettyäni käytän lähes pelkästään sitä arkisin. Pieni määrä riittää tasoittamaan ihon sävyä ja virheitä ja tuntuu freesiltä kasvoilla. Meikkivoiteen säästän sitten pidempiin menoihin tai juhliin.


8. Eyeliner vai kajal?

Kajal, sillä en ole koskaan kokeillutkaan eyelineria.

9. Tuote, jota ilman et tulisi toimeen?

Näitä on kaksi. Diorin Nail Glow -kynsilakka on laiskan lakkaajan pelastus. Minua nyppii suunnattomasti se, että värilakka pysyy niin huonosti. Siksi sitä ei tule usein laitettua ja kynnet saavat olla mieluummin nudet. Diorin lakka antaa kauniin kiillon ja huolitellun ulkonäön kynsille. Toinen luottotuote on Chanelin Coco Rouge Shine -huulikiilto. Tuntuu huulirasvalta, mutta antaa kivasti väriä. 


10. Tuote, jota haluaisit kokeilla?

Dermalogican uutuudet, joista aion kysellä seuraavalla käynnillä luottokosmetologini luona. Ainakin uusi kuorinta kiinnostaa.

Haaste lähtee eteenpäin kaikille Kaksplussan bloggaajille. 

torstai 23. helmikuuta 2017

Lapsiperhe pakkaa

Eilen oltiin jälleen kerran pakkauspuuhissa. Matkalaukut oli levitetty olohuoneen lattialle, mukaan otettavat vaatteet odottivat pestyinä ja tarvittavat hankinnat oli tehty. Varastosta oli haettu kuopukselle isompia kesävaatteita ja etsitty esikoiselle sandaalit pieniksi jääneiden tilalle. Eniten mietitytti käsimatkatavaroiden kohtalo. Ottaako mukaan kaksi trolleytä eikä muuta vai menisinkö minä suosiolla vain omalla luottokaverillani Neverfullilla. Se olisi hyvä allaslaukku, joten siihen päädyin. Ihan kohta olemme matkalla kohti Arabiemiraatteja ja odotettu talviloma on alkanut.


Olen huomannut, että pikkulapsiperheen identiteetti istuu matkalle lähtiessä tiukassa. Päädyn aina varautumaan turhalla tavaralla lentokoneeseen, kun mukana on kaikenlaista viihdykettä puuhakirjoista lukemiseen ja pikkuautoista pelikortteihin. Sama pätee lääkearsenaaliin, joka meidän alati sairaiden kohdalla on matkalle lähtiessä ollut pienen apteekin luokkaa. Vaikka vaippoja, ruokia, apteekin maitoja tai muutakaan pienten kanssa olennaista ei ole enää vuosiin tarvittu, olen silti varautunut ihan jokaiseen ruttoon, joka kohdalle saattaa tulla. Ja aivan kuten ne viihdykkeet, suurimman osan lääkkeistä on aina saanut kantaa takaisin kotiin ilman kerrankaan käyttöä. Onneksi näin. Enkä edes aloita vaatteista. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa paita per ruokailu ei olekaan oletusarvoinen kulutusnopeus. Onhan siellä hotellissa sitä paitsi pesula.


Tällä kertaa aion olla fiksumpi. Lentokoneeseen ei oteta mitään muuta kuin luettavaa iPadien lisäksi. Mikäli kuopus haluaa yhden pikkuauton kantaa mukanaan, se sopii. Paikan päällä lapset haluavat vain uida aamusta iltaan ja sitä he saavat mielin määrin tehdä. Myöskään varapaitoja ei tarvita sen seitsemää sorttia, viime kesän risteilyllä vaatetta oli aivan tolkuttoman paljon liikaa. Syytän tästä jo mainitsemaani pikkulapsisyndroomaa, luulen kundien sotkevan enemmän kuin on realistista. Milloin he kasvoivat? Arabiemiraatteihin matkustaminenkaan ei edellytä lapsilta mitään sen kummempaa, siistit vaatteet illallisille ovat ihan perusjuttu. Minä sen sijaan peittelen polvia ja olkapäitä allasalueelta poistuessani, kuten asiaan kuuluu. 


Joskus saa kuulla, että lapsiperheen matkustaminen on hankalaa ja erityisesti lähtö ja koneeseen saakka pääsy varsinainen esterata monine miinoineen. Minä en pysty tähän samaistumaan, sillä tällaisessa olen ehdottomasti parhaimmillani. Olen erinomainen organisoija ja ennakoija, meillä ei kesävaatteita sovitella edellisenä iltana tai mietitä pitikö reseptit kääntää englanniksi varmuuden vuoksi. Kaikki tällainen on hoidettu jo valmiiksi, pakkausvaiheessa oikeasti enää vain pakataan. Enkä minä oikeastaan vauva-aikanakaan kokenut matkustamisen vaativan mitään erityisiä ponnistuksia. Pakattavaa oli enemmän, mutta siinä se. Ehkä yksi syy stressittömyyteen on yhdistelmä vanhempien asennetta ja lasten joustavuutta, kun poikkeusoloissa lasten rytmit ja rutiinit mukautuivat tilanteen mukaan. Emme stressanneet nukkumaanmenoista ja syöminen hoitui monesti lennossa. Tämän toki mahdollisivat lungit reissubeibet. Kunhan oli äiti mukana ja pullossa maitoa, se riitti.


Kuopuksen ollessa vajaa kaksivuotias olimme viikon Kreetalla. Ehdin matkan aikana lukea yhden kirjan ja allasbaarin mansikkamargaritakin kaatui maahan erään pienen ihmisen hypättyä yllättäen syliin. Olisiko nyt kuusi- ja yhdeksänvuotiaiden reissaajien kanssa mahdollisuus lukea vähän enemmän? Toiveissa ainakin on ja mukaan lähtee useampi kirja.  


Pian me makoilemme Persianlahden rannalla palmujen alla. Suunnitelmissa on niin täydellistä rentoutumista, että saatamme poistua hotellialueelta ainoastaan yhtenä päivänä ostoksille. Dubai Mallissa odottelee monta liikettä, ei vähäisimpänä Pottery Barn ja Pottery Barn Kids. Lupasin myös jalomielisesti olla ostamatta mattoa, joka miehen pitäisi sen jälkeen saada kuljetettua kotiin. Viimeksi toin lampunvarjostimen käsimatkatavaroissa, hyvin mahtui.  

Jos joku matka koskaan on tullut tarpeeseen, on tämä sellainen. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kuinka pilata synttäriyllätys

Puhelimeni on ollut jo pitkään rikki. Se toimii miten toimii, soittelee sinne tänne ja näyttö on enemmän aikaa pimeänä tai jumissa kuin kunnossa. Eilen meni lopullisesti hermo. Soitin iltapäivällä miehelle töihin ja pyysin häntä käymään kotimatkalla ostamassa minulle uuden puhelimen. Ei liian kallista, samalla käyttöjärjestelmällä kuin entinen ja värillä ei väliä. Mies vastasi, että selvä homma.

Kotiin tultuaan hän ojensi minulle puhelinpaketin toivottaen samalla hyvää syntymäpäivää jo näin ennakkoon. Soittaessani mies oli seisonut parhaillaan puhelinliikkeessä aikomuksenaan hankkia minulle syntymäpäivälahjaksi uusi puhelin rikkinäisen tilalle. Mutta koska olen nopea, tehokas ja erittäin hyvä pilaamaan yllätyksiä, ehdin edelle. Olen tässä valitettavan taitava, ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun ehdin toimia ennen miestä. Yllätys oli silti täydellinen, en yhtään osannut odottaa miehen lahjovan minua uudella luurilla. Ja kun istuimme olohuoneessa päivän vaihtuessa seuraavaan, tähän varsinaiseen syntymäpäivääni, sain vielä ison kimpun punaisia ruusuja. En odottanut mitään, sillä olin sanonut, että matkalle lähdössä on minulle lahjaa tarpeeksi.



Tänä aamuna pikkupojat toimittivat vielä askartelemansa kortit onnitteluhalausten kera, eli mikä on ollessa. Noin muuten meillä on ollut hyvin tavallinen päivä, kun olemme tehneet viimeisiä hankintoja matkalle, käyneet kirjastossa ja ruokakaupassa ja kaikkea tällaista normiarkeen kuuluvaa. Arkea, mutta hyvää sellaista. Kohta pakataan, huomenna lähdetään.

Joka vuosi löydän itseni syntymäpäiväni aamuna peilin edestä tarkastelemasta ovatko juonteet lisääntyneet edellisestä vuodesta. Tänään havahduin yllättäen siihen, että paria viimeistä syntymäpäivää leimannutta ikäkriiseilyä ja ahdistumista vuosien vierimisestä vääjäämättä kohti neljääkymppiä ei tullutkaan. Hämmentävän kevyt fiilis, olisiko tässä nyt jonkinlainen aselevon paikka mitä vanhenemiseen tulee. Kolmekymmentäseitsemän tuntuu itse asiassa ihan hyvältä juuri nyt. 

Esikoisen onnittelukortissa komeilee luku viisikymmentä. Siitä on tullut meidän oma vitsimme, kun lapsi toivottaa hyvää viidettäkymmenettä syntymäpäivää. Varsinainen humoristi. Mutta minä kuulemma ymmärrän kyllä, joten sen voi kirjoittaa korttiinkin. Näin on.  



tiistai 21. helmikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju. 415 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.


Pasasen pojat ovat täällä taas. Yösyötön ja Tarhapäivän jälkeen perheessä on siirrytty Hammaskeijun aikaan ja Paavokin menee jo kouluun. Tauon jälkeen on taas aika kurkistaa Eve Hietamiehen luoman yksinhuoltajaisän ja poikansa elämään.

Arki sujuu Pasasten huushollissa omalla painollaan. Antti tekee töitä, Paavo skypettää säännöllisesti Espanjassa asuvan äitinsä kanssa ja naapurin Reponen poikkeaa yhä juoksulenkillään lenkkimakkaralle. Ja paremmaksi vain muuttuu, ajattelee Antti, kun Paavo kasvaa ja aloittaa koulun. Suhde Enniin on onnettomuuden jälkeen ollut ystävävaihteella, mutta ehkä siihenkin tulisi uutta eloa. Paljon on kuitenkin edessä sellaista, jota Antti ei vielä aavistakaan. 

Harvoin naurahdan ensimmäisen kerran jo lukiessani romaanin etuliepeen tekstiä, mutta nyt näin kävi. Hietamiehen teksti osuu suoraan koululaisen ja esikoululaisen äidin hermoon. Ja tässä piilee niin Hammaskeijun kuin myös sarjan aiempien osien hienous. Ne kertovat kulloisenkin lukijan omasta elämäntilanteesta, menneestä tai juuri parhaillaan meneillään olevasta. Luin Yösyötön, kun heräsin itse syöttämään vauvaani. Tarhapäivässä elin mukana päiväkotilaisten äitinä. Ja nyt ollaan jo koulussa. Yhdessä Paavon kanssa kasvavat myös lukijan omat lapset ja minä itse olen enemmän tai vähemmän pihalla, aivan kuten Antti. Samaistumisen ja vertaiskokemusten myötä syntyy tuttuus, ajatus siitä, että noin se meilläkin meni. 


Vaikka elämä on vauvavuosista helpottanut, ovat vuodet yksinhuoltajana muokanneet Antista väsyneen ja kovaa vauhtia katkeroituvan. Elämän olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo tasaantua, mutta samanlainen säätö jatkuu, onhan mahdollista saada pää jumiin rattikelkan väliin tai eksyä kahdensadan metrin matkalla koulusta iltapäiväkerhoon. Arki on yhä selviytymistä ja vielä enemmän sellaiseksi se muuttuu, kun Antin kehitysvammainen veli Janne monen sattuman myötä muuttaa Pasasille. Kuten Antti asian ilmaisee: "Pienet lapset, pienet huolet. Isompi lapsi, isompi huoli. Pieni lapsi ja iso lapsi, hermoromahdus".

Ja tätä kautta päästään seikkaan, joka minua lukijana häiritsee. Antin henkilöhahmo esitetään kirjassa korostetun aggressiivisena. Antti puhuttelee mielessään poikaansa ääliöksi tai miettii hakkaavansa jonkun siniseksi, vaikka seuraavassa lauseessa toteaa ettei koskaan tietenkään niin tekisi. Ymmärrän kirjailijan mahdollisesti halunneen korostaa Antin huonoa fiilistä, sitä kuinka vaikeaa Antilla on. Myös termit hintti ja hinttari ovat osa kirjailijan Antin suuhun punomaa kieltä ja sanavarastoa. En tiedä onko asia kirjailijalle ongelmatonta, mutta minulle lukijana se ei sitä ollut. Asiat voi ilmaista monella tavalla ja minä en oikein suoraan sanottuna usko, että vuonna 2017 pääkaupungissamme elävä Antti Pasanen olisi tuon termin käyttäjä.

Muutoin teos on hyvin etenevä ja ehjä kokonaisuus, joka avautuu parhaiten edellisten osien lukemisen pohjalta. Monipuoliset tekstityypit toimivat ja sopivat saumattomasti mukaan, esimerkkinä Paavon liikuttavat laput siitä kenelle ulko-oven saa oikein avata. Yrityksen ja erehdyksen kautta, niin toimivat sekä Paavo että isänsä. Ja niistä yrityksistä lukiessa lukija paitsi nauraa myös itkee. Sillä onhan ekaluokkalaisen vanhemmalle aivan perusteltua pelätä Sipoosta tulevan susilauman tulevan ja syövän pienen koulumatkalaisen. Been there, done that. 




sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Mitä meille kuuluu

Viikko takaperin oli hautajaisten aika. Saatoimme rakkaamme matkaan ja vaikka kyyneliltä en Äidin sydän -kappaleen aikana voinutkaan välttyä, oli tunnelma levollinen ja rauhallinen. Kukat olivat viimeisen päälle, niin oma neilikkakimppuni kuin pienten poikien helmililjaa ja harsokukkaa yhdistäneet kukat. Siunaustilaisuus oli hyvin kaunis ja tutun papin puhe henkilökohtainen meille kaikille.


Siunaustilaisuudessa oli tilaa myös hymylle ja hauskoille muistoille. Ja vaikka suru hautajaispäivän jälkeen tuntuukin iskeneen aivan täysillä päin näköä, on muistotilaisuuden lopuksi luettu Henry Scott Hollandin runo lohduttanut minua paljon: 

Laiva nostaa valkoiset purjeensa aamutuuleen ja suuntaa kulkunsa ulapalle. Seison katselemassa, kunnes se häipyy taivaanrannan taa, ja vierelläni joku sanoo: "Se on mennyt, poissa."
Poissako?
Sehän on hävinnyt vain minun näkyvistäni. Samalla hetkellä, kun joku sanoo "se on mennyt" jotkut muut näkevät sen tulevan. Toiset äänet huutavat iloisina: "Tuolta se tulee!"
Sellaista on kuolema.


Tämän aika oli nyt ja hänellä on kaikki hyvin, niin minä ajattelen. Ja aina, kun katson näitä aarteita, Arabian astioita ja vanhaa englantilaista posliinia, kristallia ja Sorsakosken aterimia tai isoäidin Tuulen Viemää -painoksia vuodelta 1942, minä muistan hänet. Samoin kietoessani aamulla Hermésin huivin kaulaani ja lähtiessäni töihin hän on mukanani. Ja kuten muistotilaisuudessa sanoin, on etuoikeus saada tuntea isoäitinsä myös aikuisena, ei vain isovanhempi-lapsi -asetelman myötä. Minä sain tuntea hänet lähes kolmekymmentäseitsemän vuotta. Mitä isoäiteihin tulee, minulla on käynyt elämässäni iso tuuri.



Kaksi viikkoa siihen meni, että vuosisadan tappajaflunssa on lopulta selätetty. Vaikka antibioottikuuri ilmeisesti veikin poskiontelontulehduksen mennessään, kesi lopulliseen paranemiseen vielä useita päiviä kuurin loppumisen jälkeen. Olen ollut niin väsynyt etten muista milloin, nukkunut kaiken mahdollisen ajan ja käytyäni jo välissä töissä jäänyt uudelleen pariksi päiväksi sairastamaan. Tehokkaasti vei tauti kaiken värin kasvoilta, kuten tämä Stockalla otettu hissiselfie todistaa. Poskipuna olisi hyvä ajatus.


Kun elämässä on jonkinlainen poikkeustila päällä, tuntuvat rutiinit ja arjen tavalliset menot entistäkin tärkeämmilta. Me olemme tehneet paljon nelistään. Laittaneet ruokaa ja leiponeen lasten toiveesta pannukakkua tai sämpylöitä. Käyneet ulkona tai vain istuneet sohvilla piirrettyjä katsellen. Olemme pelanneet paljon lautapelejä ja olleet yhdessä. Ja kohta lähdemme lomalle, jota on lievästi sanottuna odotettu. Ihan kohta on myös syntymäpäiväni. Mitä enemmän ikää tulee, sitä armottomampi huomaan olevani kaikenlaista turhaa säätämistä kohtaan. Kuten ystäväni kanssa juttelimme, emme kumpikaan jaksa elämässämme mitään turhia energiasyöppöjä, olivat ne sitten ihmisiä tai asioita. Minulla on tarpeeksi tekemistä ilmankin, kuulosti karulta tai ei. Ja huomaan tulevani jatkuvasti tarkemmaksi yksityisyydestäni. Blogin tapainen hyvän päivän tuttuus on yksi asia, minun ja perheeni todellinen tunteminen toinen. Minulla on paljon hyviä ystäviä, asia josta olen kiitollinen. 



Mies kysyi mitä toivon syntymäpäivälahjaksi. Sanoin toivovani ainoastaan sitä, että pääsemme kaikki terveinä lomalle. Isomman timantin vihkisormukseen sain häneltä kolmekymppisten kunniaksi lähes seitsemän vuotta sitten. Nelikymppislahjaksi olen jo nyt kertonut toivovani Cartierin Trinity-sormusta. Sitä ennen en tarvitse mitään.


Viime aikoina en ole jaksanut lukea kirjoja. Niinpä olen lueskellut aikakauslehdistä artikkelin sieltä, toisen täältä. 


Olen myös löytänyt Netflixin ja sarjojen katselemisen. Kysyin vinkkejä hyvästä katsottavasta ja olen kahlannut läpi jo monta sarjaa ja dokumenttia. Yleensä seuraan televisiosta muutamaa hassua sarjaa, joten muutos lukijasta katsojaksi on ollut aikamoinen. Nyt huomaan lukemisen jo kiinnostavan jälleen kaiken ruudun tuijottamisen jälkeen. Vielä pitää sitä ennen urakoida The Fall -sarja loppuun. 


Ystävänpäivänä lahjoin miestä uudella Nespresson termosmukilla vanhan kannen rikkouduttua ja pojille ostin uusia kirjoja. K-Supermarketin kukkaosasto pelasti miehen yhteisellä kauppareissulla ja valitsin itselleni valkoisia ruusuja. 


Eilen meillä oli erittäin tervetullut hemmottelupäivä, kun vietimme tulevan kummilapseni äidin, hyvän ystäväni pienimuotoisia baby showereita. Lilluimme ensin altaissa Flamingon Spa-puolella, kävimme savinaamiohoidossa ja jatkoimme vielä rentoutumista. Sen jälkeen ohjelmassa oli syömistä, herkuttelua, juttelua ruokapöydän äärellä ja lahjojen avaamista. Oli ihana päästä taas ostoksille hypistelemään pieniä sinisävyisiä vaatekappaleita. Kolme purkkia Benin ja Jerryn jätskiä viimeisteli illan. Päivän keskipiste oli tyytyväinen ja minä myös. Tuli tarpeeseen. 



Ensi viikko on täällä pääkaupunkiseudulla talvilomaviikko ja koska olemme myös seuraavan viikon matkalla, on meillä lähiaikojen ohjelmassa muun muassa pakkaamista, esikoisen koulutehtävien tekemistä viikon ajalta sekä kyläilyä talviloman kunniaksi. Mies painaa vielä viimeiset päivät täysillä töitä ennen matkaa, minä teen kotoa käsin hommia. Ja kun palaamme kotiin, on jo maaliskuu, valon lisääntymisen ja kevään ensi merkkien kuukausi. Se tuntuu hyvältä.


torstai 16. helmikuuta 2017

#TBT: Kirjat elämässäni

Ihan blogia aloitellessani olen kirjoittanut suhteestani kirjoihin ja lukemiseen näin:

"Kuulun niihin lukutoukkatyttöihin, jotka oppivat aikaisin lukemaan, lainasivat pikkukaupungin lastenosaston ja myöhemmin nuortenosaston lävitse ja siirtyivät varhain aikuisten puolelle. Aloin lukea viisivuotiaana ja kirjoittaa samoihin aikoihin. Nyt esikoisemme täyttää ensi kuussa viisi, kirjoittaa sanelusta ja kyselee miten sitä oikein opitaan lukemaan. Toinen lukutoukka on hyvää vauhtia kasvamassa tähän perheeseen, tosin ei mieskään paljon vähemmälle jää mitä lukemiseen tulee.




En muista päivää ilman lukemista, en matkaa ilman lukuisia teoksia matkalaukussa painamassa, en ylipäätään elämää ilman kirjoja. Ne ovat yhtä oleellinen osa minua kuin mikä tahansa muu hyvään elämään tarvittava asia. Häämatkalla mukanani oli neljätoista opusta ja luin ne kaikki, kirja per päivä. Risteilyllä Välimerellä viisi vuotta takaperin makasin aurinkotuolissa ja alleviivasin Tuulen Viemää -teoksesta sopivia sitaatteja graduuni esikoisen potkiessa vatsassa. Kyläpaikoissa katson kirjahyllyn läpi, ihan vaan siitä ilosta, että näen millaisia teoksia sieltä löytyykään. Ehkäpä voisin lainata muutaman?


Muutaman kerran on ollut pakko luovuttaa. Esikoisen synnyttyä ensimmäiset kuukaudet kuluivat lähinnä naistenlehtiä lukien. Mihinkään yksittäistä artikkelia suurempaan en jaksanut keskittyä, tosin gradun tein tuolloin valmiiksi. Ihmettelen yhä millä aivoilla. Kuopuksen syntymän aikoihin olin innostunut  lukemaan ruotsiksi suomen ja englannin ohella. Synnytyssairaalasta palattuani aloin lukea uutta kirjaa, mutta päästyäni ensimmäisen luvun loppuun totesin, että ehkä vähän myöhemmin uudelleen. Muutaman kuukauden kuluttua pää alkoi taas toimia niin, että ruotsikin upposi tajuntaan ja yhä luen kaikki pohjoismaisten dekkaristien uutuudet alkuperäiskielellä. 


Tavallaan on siis hyvin ymmärrettävää, että kirjoista lopulta jonkinlainen ammatti tuli. Päädyin yliopistolle opiskelemaan kirjallisuutta ja työskentelin usean vuoden kriitikkona sanomalehdessä. Ne työt lopetin jäätyäni kuopuksesta äitiyslomalle ja päätettyäni oikeasti vain olla kotona lasten kanssa ilman mitään ylimääräistä. Esikoisen vauva-aikana nimittäin opiskelin ja tein niitä töitä. Tämän syksyn olen käyttänyt opiskelujen viimeistelyyn, joista tällä hetkellä puuttuu kaksi tenttiä. Toisen aika on ensi viikolla, toisen tammikuussa. Maaliskuun publiikki on siis tähtäimessä ja maisterin paperit vihdoin kädessä kymmenen opiskeluvuoden kunniaksi. Matkan varrelle on mahtunut niin töitä kuin lapsiakin, mutta nyt on käynnissä viimeinen rutistus.



Tällä hetkellä en yhtään tiedä mitä tulevaisuus tullessaan tuo ja mihin suuntaan työasiat lähtevät kulkemaan. Tilanne on huono alalla ja työllistymisessä muutenkin, mutta pakko on uskoa. Ja laittaa taas muutama hakemus menemään."

Kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Esikoinen oppi pian tämän jälkeen lukemaan ja kuopus myöhemmin samaan ikään tullessaan. Kaksi poikaamme ovat kasvaneet ympäristössä, jossa lukeminen on yhtä itsestään selvää kuin syöminen tai hampaiden pesu. Kaipa se tarttuu.

Lasten myötä lomamatkojen "kirja per päivä"-meininki muuttui hetkeksi sellaiseksi, että onnea oli yksi viikon aikana läpi kahlattu opus. Mutta lapset kasvavat ja viikon kuluttua alkavalle reissulle mukaan pakataan taas useampi kirja. 


Tekstin aikaan olin miettiväinen siitä mitä tulevaisuus työasioissa tuo tullessaan. Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon. Olen ollut muissa kuin oman alan töissä ja siirtynyt sen sijaan työskentelemään lehtien ja kirjojen pariin. Lähes saman ajan jatkunut osa-aikaisuus on ollut erittäin hyvä valinta elämäntilanteeseemme, mutta kuten sanottua, lapset kasvavat. Millainen on tilanne parin vuoden kuluttua, sitä en tiedä. Toivoisin saavani työskennellä kuten nyt, aukesihan viime syksynä iso ja mielenkiintoinen ovi jälleen uuteen. Samaan aikaan pyörittelen ajatusta opiskeluista. Saa nähdä, onneksi aina voi vaihtaa alaa ja suuntaa, jos siltä tuntuu.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Surua ja iloa

Kuten tiedetään, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Olen tähän liittyen tullut siihen tulokseen, että henkinen puoli vaikuttaa itselläni vahvasti fyysiseen vointiin. Ei ole yhtä eikä kahta kertaa, kun stressin, huolen tai surun keskellä olen sairastunut. Niin on myös nyt, kun vuosisadan flunssa on huomenna kestänyt jo viikon. Antibiootit on jo otettu apuun, mutta samanlaisen rajun yleiskunnon laskun muistan viime vuodelta tähän aikaan. Kun ei jaksa kättä nostaa ja kävely makuuhuoneesta keittiöön saa hapoille. Kuumetta en ole jaksanut enää muutamaan päivään mitata, sitkeästi pientä lämpöä pitää.


Huomenna on hautajaiset. Lähdemme aamulla aikaisin ja palaamme illalla, onhan maanantaina työ- ja koulupäivä. Olen kehittänyt kriisin sopivasta värssystä, sillä mikään ei tunnu sopivalta ja riittävältä. Muistopuheen aihe sen sijaan hautuu takaraivossa, kolmen tunnin ajomatkalla ehtii senkin huomenna hahmotella. Mietin myös miltä kukat näyttävät, valitsin pienille pojille kimppuihin sinistä helmililjaa ja harsokukkaa, meille miehen kanssa neilikoita kaikissa punaisen sävyissä. Niistä isoäiti piti, niin kukassta kuin punaisestakin. Haluaisin niin paljon ottaa isoäitiä kädestä, ikävä on. 


Huomisen jälkeen yksi etappi hyvästeineen on takana. Olen monta kertaa miettinyt miten erinomaiseen aikaan talvilomamatkamme tuleekaan, kun pääsemme oman perheen kanssa hetkeksi aurinkoon ja pois arjesta. Sen jälkeen on aika jatkaa talon tyhjennyksen ja myynnin parissa. Voitte kuvitella millainen määärä tavaraa on 50-luvun lopulla rakennetussa omakotitalossa, josta ei ole koskaan heitetty mitään pois. Kaiken keskeltä löytyy myös aarteita, kuten Arabian posliineja, Sorsakosken aterimia, kristallia ja ties mitä muuta. Nuo kirjat ilman kansia ovat isoäitini Tuulen Viemää -niteet vuodelta 1942. 


Päivä päivältä mennään kohti kevättä ja valoa. Ajatuksessa on paljon lohdullista. Ei vähiten siksi, että saan kevään myötä uuden pienen kummipojan, jolle saan olla kummitätinä. Mikä ilo ja onni, lisää pieniä ihmisiä porukoihin. Kunniatehtävä, jonka otin empimättä ja kiitollisena vastaan, kun ystäväni minua tulokkaan kummiksi kysyi. Surun talvesta ilon kevättä kohti.  

tiistai 7. helmikuuta 2017

Veljesten suhde

Olen viime aikoina miettinyt paljon meillä asustelevan veljesparin keskinäistä suhdetta. Sitä miten heidän asetelmansa toisiinsa nähden sekä suhteensa on muuttunut eri ikäkausina ja millainen se on nyt. Miten toivoisin heidän toisensa näkevän ja millaisena veljeytensä säilyttävän. 

Sisarussuhteessa on minun mielestäni jotain hyvin lohdullista ja luotettavaa. En ole sitä mieltä, että sisarus on avain onneen ja sisarussuhde automaattisesti jotain hyvää ja kaunista. Ei tietenkään ole. Sisarusriidat esimerkiksi perinnönjaon ollessa ajankohtainen ovat jo käsite, mutta minulle ne ovat jotain hyvin kaukaista ja hivenen absurdia. Miksi sille, jonka olemassaolo elämässä on voimavara ja rikkaus, haluaisi mitään muuta kuin hyvää? Katson asiaa omien kokemusteni läpi ja huomaan ajattelevani, että näillä kahdella on aina toisensa. Toivottavasti olen oikeassa.


Esikoinen oli jo kuopuksen raskausaikana täysillä mukana pikkuveljen odotuksessa. Hän piti valokuvissa kättään vatsallani, jotta myös "Pekka", kuten esikoinen veljeään nimitti, huomioitiin kuvassa. Hänellä oli oma ultrakuva, jota hän kuljetti mukanaan ja ennen veljen syntymää hän halusi käydä ostamassa tulokkaalle pehmolelun. Näin tehtiin. Kun kuopus oli syntynyt ja esikoinen tuli meitä Kätilöopistolle katsomaan, hän huusi ovelta: "Pikkuveli on syntynyt! Voi ihme! Voi ihana!". Ja siitä se heidän keskinäinen suhteensa sitten lähti kehittymään.

Olen myöhemmin miettinyt miten veljessuhteen askelmerkit olivatkin niin oikeassa kohdassa ja mitkä asia vaikuttivat siihen, että heidän keskinäiset välinsä olivat alusta alkaen niin läheiset. Esikoinen täytti kuopuksen synnyttyä kolme vuotta ja oli ehkä tarpeeksi iso odottamaan veljen syntymää. Me miehen kanssa puolestaan teimme kaikkemme, että uudenlainen perhemuoto hyväksyttäisiin myös tuoreen isoveljen taholta eikä hän missään vaiheessa tuntisi itseään syrjäytetyksi vauvan tulon myötä. Hän oli kanssamme sairaalassa joka päivä, mies ajoi kymmeniä kilometrejä suuntaansa hakemaan esikoista luoksemme, viemään häntä taas hoitoon ja takaisin sairaalaan. Esikoinen oli mukana veljensä vaipanvaihdossa ja syötti tätä tuttipullosta, välillä taas makoiltiin sängyllä ja luin hänelle satuja. Kotona esikoisella oli tärkeä tehtävä seistä hoitopöydän vieressä pienellä jakkaralla ja auttaa ojentamaan vaippaa tai harsoa. Otimme esikoisen myös heti kuopuksen synnyttyä pois hoidosta ja olimme kaikki yhdessä kotona kuukauden verran. Kamala ajatuskin, että hän olisi heti jatkanut hoidossa ja me miehen ja vauvan kanssa olisimme pesineet kotona. Ei tullut kuuloonkaan, sen sijaan teimme paljon asioita yhdessä ja yksin esikoisen kanssa. Esikoiseen oli tässä vaiheessa myös muuttanut jonkinlainen riivaaja ja me vanhemmat saimme todella tuntea nahoissamme lapsen kiukun ja hämmennyksen uudesta elämäntilanteesta. Veljeään kohtaan hän oli alusta saakka ainoastaan huomaavainen ja hellä. Se antoi uskoa siihen, että tästäkin selvitään. Niin kuin selvittiinkin. Isyysloman loppumisen jälkeen ja rutiinien palattua elämään palasi myös se aurinkoinen ja ihana pallero, kun alun sopeutuminen oli tapahtunut.


Ensimmäiset puoli vuotta veljessuhteessa elettiin rauhallista aikaa. Sen jälkeen kuopus lähti liikkeelle, suuntasi ensimmäisenä veljensä perässä lastenhuoneeseen ja esikoiselle iski kriisi. Hänen lelunsa ja hänen tavaransa, ei muuten käy! Muutama kuukausi siinä meni, kun opeteltiin yhdessäolon sääntöjä, mutta sen jälkeen rauhanomainen rinnakkainelo on jatkunut enemmän tai vähemmän rauhallisena, päivästä riippuen.

Yksi tärkeä seikka veljesten suhteelle on lasten luonne. Esikoinen on luonteeltaan ennen muuta hellä, empaattinen ja huolehtivainen. Pikkuveli on parasta mitä hän tietää ja hän myös näyttää sen. Monta vuotta sitten esikoinen totesi, että hänen tavoitteensa elämässä on ettei pikkuveli olisi koskaan surullinen. Se on turhan suuri taakka yhden pienen ihmisen harteille, mutta kertoo paljon lapsesta. Ja pikkuveli ihannoi isompaansa yli kaiken, luottaa veljeensä ja tämän tukeen ja apuun kaikissa tilanteissa. He ovat toistensa parhaita ystäviä ja ylpeitä kaikesta mitä toinen tekee, osaa tai oppii.


Ei veljeselo täällä sentään pelkkää hattaraa ole. Kundit riitelevät, kinastelevat, taistelevat tai painivat joka päivä, monta kertaa päivässä. Pienempi ärsyttää isompaa ja isompi pienempäänsä. Milloin kinastellaan siitä saiko toinen kolme viipaletta juustoa ja toinen vai kaksi, milloin siitä kumpi viimeksi valitsi mitä luetaan iltasaduksi. Täysin normaalia, mutta välillä vanhemman pinnaa kiristävää. Mutta yritän ajatella, että tässä niitä tärkeitä ihmissuhdetaitoja opetellaan turvallisesti. Ja aamuisin, silloin he halaavat ja toivottavat toiselleen hauskaa päivää.


Mitä isommaksi pojat kasvavat, sitä tasa-arvoisempi heidän keskinäinen suhteensa on. Vaikka esikoinen toki aina säilyy kolme vuotta vanhempana, pienenee ikäero silmissä. On aivan eri asia olla kaksi ja viisi kuin vaikkapa ensi syksynä molemmat jo koululaisia. Eikä minulla muuta toivomusta tässä maailmassa ole kuin että pojat säilyisivät toisilleen yhtä läheisinä ja rakkaina kuin nytkin ovat. Pupunkorvilla tai ilman.




















perjantai 3. helmikuuta 2017

Aikuisten kaverikirja

Reilun viikon hiljaisuuden jälkeen aloitetaan tällaisella kaverihaasteella. Kaksplussan blogiverkostossa kirjoittava Oona vastasi blogissaan From Oona to You  itseään koskeviin kysymyksiin vanhan kunnon kaverikirjan hengessä ja haastoi muutkin vastaamaan. Seuraavaksi siis muutamia erilaisia faktoja allekirjoittaneesta.


Nimeni on Pauliina,

jotkut tosin kutsuvat minua lempinimelläni. Tai oikeastaan lähes kaikki sukulaiset, ystävät ja tietenkin perhe kutsuvat minua lempinimelläni, joka lanseerattiin joskus ala-asteella. Ainoastaan mies sanoo Pauliinaksi.

Olen syntynyt vuonna 1980, eli olen siis vajaan kuukauden kuluttua 37-vuotias.

Lapsuuskotini langallinen numero pysyy muistissani varmasti silloinkin, kun mitään muuta siellä ei enää olekaan. Samoin ala-asteen kavereiden kotinumerot. 

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona opettaja tai lentoemäntä. Tai no, kolmevuotiaana aloitin ammattihaaveet ambulanssikuskin tehtävästä.

Mutta isona minusta tulikin kirjoittamisen ja kirjallisuuden sekatyöläinen, joka haluaisi itse asiassa opiskella taas vähän lisää.

Täydellinen puoliso tarkoittaa jokaiselle vähän eri asioita. Itse uskon siihen, että riittävän hyvä on tarpeeksi. Kukaan ei ole, ei voi olla, eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen.

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen aloittaisin saksan kielen opiskelun muistin virkistykseksi.

Harrastan nyt pyykinpesua. Tai siltä se juuri nyt tuntuu.

Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä hiljaisuutta, sillä olen jo nukahtanut.

Noloin tv-ohjelma, josta pidän on MTV:n Teen Mom. Koukussa jo ties kuinka monetta tuotantokautta.

Bravuurini keittiössä ovat melko harvalukuiset, mutta olen hyvä leipomaan. 

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun Aragorn sanoo hobiteille, että "you bow to no one".

Lapsuuteni lempilelu oli vanha nalle. Nimensä se sai mielikuvitusrikkaasti siitä, että oli myös sitä uudempi uusi nalle.

Lempilelu nykyään voisi varmaan olla puhelin, mutta ei kuitenkaan. Eli vastaan tylsästi ettei sellaista taida olla. 

Salainen paheeni on jokaisen hajakarvan metsästys täydellisten kulmakarvojen aikaansaamiseksi. Välineinä pinsetit, peili ja hyvä valaistus.

Eikun se ihan oikea salainen paheeni. No sipsit. Liian hyviä.

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut. Kun on avoin sydän ja avara mieli, pääsee pitkälle.