Kaksplus.fi

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Tarina sektioon päättyneestä synnytyspelosta

Helsingin Sanomat uutisoi viime lauantaina kuinka yhä useamman sektion takana on äidin synnytyspelosta johtuva toive. Artikkelissa kysytään saako nainen valita sektion alatiesynnytyksen sijaan ja haastatellaan kahta suunnitellun pelkosektion kokenutta äitiä. Yhä useampi nainen kuulemma valitsee sektion. Minä olin yksi heistä.



Artikkeli oli tuttua juttua ja sai vanhat muistot nousemaan mieleeni. Koska mikään tieto aiheesta ei ole liikaa ja pelosta pitäisi puhua mahdollisimman avoimesti, päätin kertoa oman tarinani. Tässä siis sukellukseni noihin aikoihin, kun pelosta tuli hallitseva osa elämää ja odotusta. Kannattaa varautua, tämä kirjoitus on pitkä.

Minulla ei ollut periaatteessa mitään syytä pelätä. Takana ei ollut traumaattista ensimmäistä synnytystä, ei tiedossa olevia rakenteellisia ongelmia, ei yhtikäs mitään. Olin silti aina tiennyt, siitä asti kuin ymmärsin miten lapset oikeasti tulevat maailmaan, että minä en pysty synnyttämään.

Kun yritimme saada esikoisen odotusta alulle, synnytyspelko väistyi taka-alalle. Oli tärkeämpää tulla raskaaksi ja kun se onnistui alkoi kolmen kuukauden oksennusputki. En muistanut pelätä, kun keskityin pitämään edes jotain sisällä. Sitten alkoi toinen kolmannes ja muutama viikko sujui ihanassa euforiassa, voin mainiosti. Eräänä päivänä se sitten iski, varoittamatta ja kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minähän olen menossa kohti synnyttämistä. Ja sitten minä romahdin.



Minä en ole jossittelija tai sitkuttelija. Luonteelleni ominaisesti ajattelin, että tämähän pitää nyt ratkaista, tästä on selvittävä ja jotain on keksittävä. Ihan ensimmäiseksi lainasin kasan kirjoja. Luin ne ja totesin, että ei auta. En koskaan tule selviämään alatiesynnytyksestä sekoamatta, kun en pysty edes ajattelemaan asiaa. Pelko oli kasvanut fobian mittoihin. Oli keksittävä muuta. Samaan aikaan hävetti, enkö minä tällaista asiaa pysty kohtaamaan. Toki tiesin, että pelkopolikäynneillä ja sitkeällä perustelulla sekä peräänantamattomuudella sektion voi saada. Pelotti kuitenkin jättää asiaa sinne asti etenkin, kun pelkopolista kuulee etupäässä negatiivista käännyttämisestä ja asiattomasta kohtelusta.

Tässä vaiheessa oli vielä erikoismaksuluokka olemassa ja minun pelastukseni löytyi sieltä. Googlailtuani raivokkaasti löysin tiedon siitä, että maksuluokka lakkautettaisiin kuukautta esikoisen lasketun ajan jälkeen, mutta siihen saakka esimerkiksi sektiota varten voi hakeutua lääkärin yksityiseksi potilaaksi. Menimme miehen kanssa eräänä kauniina syyskesän päivänä Kätilöopiston silloisen ylilääkärin yksityisvastaanotolle, jossa vuodatin kaiken. Itkin ja selitin, vapisin ja sanoin että en pysy kasassa, pelkään niin paljon. Hän sanoi lohduttavat sanat, ketään ei pakoteta synnyttämään alakautta. Sanoin kuitenkin, että haluaisin käydä pelkopoliprosessin lävitse ihan sen vuoksi, että mahdollisesti olen joskus toista kertaa raskaana. Sitten ei enää erityismaksuluokan takaporttia ole ja olen täysin julkisen puolen varassa. Sovimme, että mikäli jotain tulee pelkopoliprosessissa eteen, tämä lääkäri leikkaa erikoismaksuluokan kautta ja voin olla sataprosenttisen varma siitä, että en joudu synnyttämään alakautta. Sain vielä tulosteen mukaani Naistenklinikalle, jossa tämä ylilääkäri on allekirjoittanut minulle sektiopäätöksen. Tätä näyttämällä asia olisi kuulemma selvä.



Sen jälkeen askel oli kevyt koko syksyn. Syksyllä kävimme kerran pelkopolilla sairaanhoitajan juttusilla, jossa hyperventiloin synnytyshuoneessa. Jäimme odottamaan lääkärikäyntiä ja asian päättämistä. Mitä lähemmäs joulua tultiin, sitä pelokkaammaksi olo kuitenkin kävi. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tulevaa pelkopolikäyntiä, joka meni ihmeellisen myöhään, raskausviikolle 37. Joulun välipäivinä me sitten menimme miehen kanssa käynnille. Minulta kysyttiin yksi kysymys, eli mikä siinä sektiossa pelottaa? Hallinnan menetyksen pelko, sanoin, sillä sitä se oli. Pelkoa siitä, että aktiivisen toimimisen sijaan muutun passiiviseksi ja kuvainnollisesti pakenen tilanteesta, joka ei enää ole käsissäni. Kivun pelko tuli hyvänä kakkosena, se että en kestäisi kipua.

Eikä siinä sitten muuta tapahtunut. Leikkausaika sovittiin rv. 39+3 ja kyseisenä maanantaina poikamme syntyi maailmaan. Ei se sektio ihan ongelmitta sujunut, mutta kaikki asiat olivat tiedossani, olin lukenut ja opiskellut asiasta kaiken mahdollisen. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. 



Toisen odotuksen alkaessa olin huomattavasti rauhallisempi alusta alkaen. Pyysin heti alkuraskauden ultrassa lääkäriltämme lähetteen pelkopolille ja vähän myöhemmin varasin ajan samalle lääkärille, jolla olimme käyneet keskustelemassa esikoisen odotuksessa. Tätä aikaa odotellessa vietin jälleen kolme kuukautta antaen ylen kaiken syömäni ja juomani, ajanjakso jolloin pelkoa ei yksikertaisesti jaksanut ajatella. Lääkäri oli hieman ihmeissään siitä että olin taas kyselemässä samoja asioita, kirjoitti jälleen sektiopäätöksen paperille ja käski pitää paperin mukana aina, kun olin Kätilöopistolla käymässä. Pelkopolin kanssa sovittiin yhdessä, että jätetään suosiolla sairaanhoitajan käynti väliin, se olisi kaikkien ajan tuhlaamista. Niinpä menimme suoraan lääkärin puheille, kun oli aika päättää leikkausaika. Istuessani odotustilassa en edes ymmärtänyt miten paljon minua jännitti ennen kuin kyyneleet alkoivat valua ilman muuta syytä kuin jostain esille putkahtanut jännitys ja pelko. Oli jännä nähdä miten kroppa toimi alitajuisesti.



Tapasimme mukavan nuoren lääkärin, joka tiedusteli pelkoni syytä ja varmisti, että en ottanut hänen kyselyään kyseenalaistamisena, hän vain halusi tietää ja oppia lisää aiheesta, jotta voisi kohdata muita pelkopotilaita paremmin. Minä kerroin ja sen jälkeen kysyttiin minä päivänä haluaisin lapseni syntyvän. Siinä kaikki.



Olin ja olen yhä sataprosenttisen tyytyväinen valintaani saattaa lapsemme maailmaan sektioilla. Se oli aivan epäilyksettä minulle paras tapa ja sitä myöten se oli myös lapsilleni turvallisinta. Ja kun toiveissamme ei koskaan ole ollut suurperhettä, ei tieto siitä, että sektiot ovat heikentäneet kohtuni seinämät niin ettei se kestä enää yhtään raskautta, tuntunut miltään. Molemmat pelkopoliprosessit ovat olleet asiallisia ja synnyttäjää sekä hänen mielipidettään kunnioittavia. En kokenut mitään epäasiallista eikä tuntemuksiani kyseenalaistettu missään vaiheessa. Yksi neuvo, kun googlailet kuitenkin. Suodata yhdeksänkymmentä prosenttia.



Ensimmäiset kuvat ovat esikoisesta, jälkimmäiset kuopuksesta vauvana. Tässä viimeisessä kuvassa me istumme joulupäivänä vajaa kolmeviikkoisen kuopuksen kanssa, hän on jäntevä pieni tarkkailija ja minä olen toipunut todella nopeasti, tunsin olevani aika lailla ennallani jo tuolloin. Tämä tosin on ihan tyypistä kiinni, mutta itselläni toipuminen leikkauksista on aina ollut nopeaa ja ne muutamat hassut raskauksissa kerätyt kilotkin viidessä päivässä poissa. Ja vaikka fyysisesti toipuminen oli vikkelää, oli henkinen helpotus vielä niin paljon paljon suurempaa. Olin selvinnyt, olin käynyt pelkoa päin en kerran, vaan kahdesti, ja nyt meidän perheemme oli valmis. Muistan sen aina, kun tätä kuvaa katson. Että minä tein sen. 



tiistai 29. marraskuuta 2016

Arvonta: voita Nuppu Print Companyn tuotteita

Joulukuu on ihan kohta täällä ja minulle vuoden odotetuimman juhlan odotus pyörähtänyt virallisesti käyntiin ensimmäisen adventin myötä. Sen kunniaksi laitetaan myös täällä pieni arvonta pystyyn. 

Mikäli ihastuit minun laillani Nuppu Print Companyn kukkaiskuoseihin ja tykkään kaikesta kauniista ja paperisesta, ole kuulolla. Sovimme jo aiemmin syksyllä Nuppu Printin Sadun kanssa, että laitetaan vihkoja arvottavaksi ja tuodaan kauniiden tuotteiden myötä iloa muillekin. Mikäli yritys ei vielä ole tuttu, voit lukea aiemman kirjoitukseni täältä


Nyt on siis lupaamani arvonnan aika. Voit osallistua Nuppu Print Companyn kauniin vihkopaketin arvontaan jättämällä kommenttisi tähän postaukseen. Palkinto sisältää yhden ison vihon ja kaksi pientä, arvottavat tuotteet näet yllä olevassa kuvassa. Kaikki vihkot ovat blankoja ilman viivoja, joten niin muistiinpanot kuin piirustelut sopivat sivuille hyvin. 


Osallistumisaikaa on reilu viikko, eli 7.12. klo 23.59 saakka. Arvon voittajan heti seuraavana päivänä ja laitan paketin postiin mahdollisimman pian. Postimaksut menevät minun pikkiini.

Arvontaonnea kaikille!

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kaupunkipäivä ystävän kanssa

Joulunodotus alkoi minulla jo ennen tätä ensimmäistä adventtia, kun vietimme ystäväni kanssa ihanan kaupunkipäivän tämän viikon alkupuolella. Olen viime viikot tehnyt töitä enemmän kuin olisin oikeasti jaksanut ja mies vielä vähän (tai aika paljonkin) enemmän. Olemme vuorotelleet, toinen hoitaa iltatoimet ja iltasadun, toinen tekee sillä aikaa töitä. Seuraavana päivänä toisinpäin. Mies tekee sujuvasti aamuyölle hommia, minun on pakko saada nukkua tai kukaan ei kestä univajeista luonnettani seuraavana päivänä. Vapaapäivä oli siis todella tarpeen ja keksin pyytää kauempana asuvaa ystävääni viettämään kanssani aikaa jouluun valmistautuvassa Helsingissä.

Aloitimme Olon lounaalla ja mikä elämys se onkaan! Herkkuja yksi toisensa perään ja siinä samalla ensimmäiset lasilliset samppanjaa ja kysymykset, että mitä sulle kuuluu. Tiedättehän ne ystävyyssuhteet, joissa voitte olla monta kuukautta tapaamatta ja jatkaa luontevasti siitä, mihin viimeksi jäätiin. Ne ovat onni. Meitä yhdistää myös kuopuksiemme sama syntymäpäivä ja aika samanlaisia tyyppejä ovat nuo pikkukundit muutenkin. Vertaistukea tuli taas jaettua molemmin puolin.





Vatsat pullollaan suuntasimme askeleet kulmaputiikkiin, kuten sitä tuttavallisesti tulee nimitettyä. Katselin vähän huiveja sillä silmällä, mutta niiden laatu mietityttää. Olen sellainen huoleton tyyppi asusteideni kanssa ja pelkään kalliin ostoksen olevan heti täynnä langanvetoja sormuksista tai korvakoruista. Noin muuten tuo vedenvihreä versio tekstillä on vallan herkullinen!



Lisää putiikkeja, ostoksia, piipahdus Taidelainaamossa ja leluja katsomaan luonnollisesti myös. Sitten oli aika juoda vähän lisää samppanjaa Kämpin terassilla, vakkaripaikkamme sekin. Näiden tuntien jälkeen tunsin olevani kuin uusi ihminen, niin paljon hyvän ystävän kanssa juttelu ja yhteinen aika lievittää stressiä. Arjen luksusta, sitä parasta laatua. Tulin kotiin, viimeistelin kesken olevan työn ja päätin, että loppuvuoden ajalle en ota uusia töitä entisten päälle. Nyt on aika ajatella myös muita, sellaissta juoksua on tämä syksy ollut. Aika olla lasten kanssa enemmän kuin se äkkiä pelattu lautapeli ennen kuin taas syvennyn lukemaan tai kirjoittamaan. Olla oikeasti läsnä, ei vain fyysisesti paikalla.


Tästä rentoilupäivästä lähti minun joulunodotukseni siis käyntiin. Tänään ajattelimme laittaa myös jouluvalot parvekkeelle ja hakea joulukalenterin varastosta valmiiksi ensimmäistä joulukuun aamua odottamaan. Riisipuuroa syötiin lounaaksi, kun aamuinen puuronkeitto vähän venyi, ja illalla ajattelimme mennä syömään paikalliseen ravintolaan. Yllätin myös miehen, kun varasin meille pöydän Katajanokan Kasinon, hääjuhlapaikkamme joululounaalle ja lähetin miehelle kutsun sekä pyynnön laittaa tapahtuma kalenteriin. Päästään yhdessä viimeistelemänä tämä nyt alkanut joulunodotus sitten joulunaluspäivinä. 

perjantai 25. marraskuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä


Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. 412 s. Otava 2016. Kritiikki julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä.

Tankkien kesä on rauhan asialla




On kesä 1968. Euroopassa kuohuu ja miehittäjät ylittävät Tšekkoslovakian rajan. Näihin muutamaan elokuiseen päivään ajoittuu Sirpa Kähkösen romaani Tankkien kesä.

Teoksen alussa arkkitehti Juho Tiihonen palaa Kuopioon osallistuakseen hautajaisiin ja tavatakseen kasvatti-isäänsä Keloa. Myös muut henkilöhahmot ovat ennestään tuttuja. Kätilö Mari on isojen asioiden edessä, kun Lassi ja Anna Tuomi taas pitävät huolta pienestä Hillasta. Vanhojakin muistellaan. Mihin ovat päätyneet tanssijatar Mizzi ja tyttärensä Charlotta, tuttavallisemmin Saaralotaksi kutsuttu?

Kähkösen romaanissa edistystä ei voi estää, mutta moottoritien pyyhkäistessä puutarhamökin alleen häviää samalla koko aiempi elämänmuoto. Uusia taloja nousee ja vanhoja puretaan. Samaan aikaan menneen sodan muisto on vielä tuoreena mielessä. Kun sanomalehden lisäpainokset julistavat Euroopan tapahtumia, nousee mennyt jälleen iholle.

Muutoksen ohella tärkeää onkin muistaminen. Nuorta polvea edustava Stella Mertanen tallentaa kaupungin katoavaa elämänmenoa ääninauhoille. Hän haluaa säilyttää todellisuuden, joka modernisaation myötä on katoamassa. Kuten Stella jo tietää ja Juhokin vähän myöhemmin ymmärtää, vanhaa kannattaa tallentaa, kun vielä voi.

Tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana olevan Kähkösen romaani on Kuopio-sarjan seitsemäs ja itsenäinen teos, mutta parhaiten se avautuu edellisten osien lukemisen pohjalta. Henkilöitä on paljon ja risteävät ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Kähkösen kieli puolestaan on kaunista ja runsasta. Se tuo esiin yksityiset tunteet, toiveet ja halut.

Tässä romaanissa yksittäisistä elämänkohtaloista kasvaa humaani kertomus, jossa pienelläkin on mahdollisuus jättää jälkensä ympäristöönsä. Näin tekevät Juha ja Stella perustamalla museon, jotta tulevat polvet muistaisivat paitsi kaupungin, myös sen asukkaiden historian.


Romaanin sanoma on selvä ja ajaton. Teoksessa se puetaan sanoiksi Tšekkoslovakian tilanteesta kysyttäessä. ”Rauha olisi nyt tärkein.”





torstai 24. marraskuuta 2016

#TBT: Vauvan ja taaperon tärkeät tavarat

Kolme vuotta ensimmäisen vauvavuoden jälkeen meillä elettiin jälleen vauvan ehdoilla. Paitsi että ei. Tahdin määräsi kolmevuotias esikoinen ja kuopus on alusta saakka keikkunut käsivarrella mukana menossa. Tietyt hankinnat kuitenkin helpottivat elämää myös tuolloin, seuraavassa niistä:

"Kun esikoisen vauva-ajan tärkeimmät tarvikkeet on käyty edellisessä postauksessa läpi, on aika siirtyä taaperon ja vauvan yhdistelmään. Muutos yksilapsisesta perheestä kaksilapsiseksi on iso eikä kaksi todellakaan mene siinä missä yksi. Silti muutos oli paljon ennakoimaani pienempi ja tähän vaikutti oleellisesti oma kypsymiseni äidiksi. Kun nyt muistelen aikaa kahden pienen palleroisen kanssa tulee hyvä ja onnellinen olo. Tietysti se oli välillä rankkaa ja tietysti kaikki ei aina mennyt ihan putkeen. Mutta kun on kaksi lasta, kaksi kättä ja kaksi polvea joilla istua, pärjää yllättävän pitkälle. Ja ikäeroahan pojilla on hyvin tarkkaan kolme vuotta, yhtään vähempään en olisi ollut valmis. Tämä osoittautui kaikin puolin mainioksi, kun esikoinen oli pois vaipoista, tutista ja niin edelleen.

Ykköshankinta ja paras sellainen: tuplarattaat. Meidän ei pitänyt ensin hankkia moisia lainkaan. Kun hyvin pian kävi ilmi esikoisen mieluummin makoilevan pientareella seisomalaudalla nököttämisen sijaan, oli tehtävä täyskäännös. Viimeinen niitti oli superluminen talvi ja kun kerran koetin työntää vaunuja ja seisomalautaa auraamattomilla jalkakäytävillä, oli päätös helppo. Kävelin läheiseen lastentarvikeliikkeeseen ja ostin Phil&Ted'sin Explorer-tuplarattaat. Enkä todellakaan katunut, niin paljon iloa ja helppoutta ne toivat tullessaan. 




Vaunut on suunniteltu niin, että ensin taapero istuu edessä ratasosassa vauvan nukkuessa alapuolellaan. Sen jälkeen tarkoitus olisi siirtää pienempi tuonne maanrajaan, mutta meillä mentiin käytännössä aina toisinpäin. Esikoinen kun tuli kyytiin ja hyppäsi taas pois, joten kuopuksen oli helpointa olla edessä, josta hän näki hyvin ympärilleen. Pari vuotta tuplia käytettiin ennen kuin ne myytiin eteenpäin kaveriperheelle. 





Esikoisen Teutonia Lambdat olivat ensimmäisen yhteisen vuoden kovassa käytössä muuttuen vuorotellen taaperon rattaista kuopuksen vaunuiksi. Tämä onnistui pehmeän kantokopan avulla mainiosti, vaikka muuten en pahemmin noiden pehmeiden koppien fani olekaan. Se oli kuitenkin ehdoton järkiratkaisu etenkin, kun vaunuvarasto sijaitsi alapihan puolella ja sieltä piti saada aina kolmien portaiden kautta kotiin yksi kappale vauvoja, yksi taaperoita, oma käsilaukku ja usein vielä kauppakassi. Kun kantokassia ei enää kuopuksen ollessa vajaa puolivuotias tarvittu, laitettiin se myyntiin ja pidettiin rattaat. 



Sama sitteri kuin esikoisella oli jälleen arvossaan. Erityisen korvaamaton se oli silloin, kun kuopus piti saada turvaan esikoisen leikkien keskeltä. Sitteristä vauvan oli hyvä katsella isomman touhuja ja esimerkiksi suihkukäynnit sujuivat ottamalla kuopus sitteriin mukaan esikoisen touhutessa samalla jotain olohuoneessa. Kovin pitkäikäinen ilo sitteristä ei kuopuksen kohdalla ollut, sillä lapsi oppi tulemaan siitä pois seitsemänkuisena. Ja tuli myös.



Kun sitteristä siirryttiin syöttötuoliin, oli ensimmäinen ostos valjaat. Tämä nyt ei periaatteessa kuulu suoraan otsikon alle, mutta tulipahan eteen kuvia selatessani. Kuopus olisi ollut hetkessä lattialla, jos häntä ei olisi kiinnitetty valjailla syöttötuoliin. Sen verran kova oli meno jo vauvavuotena, pikkutyyppihän lähti liikkeelle puolivuotispäivänään eikä sen jälkeen pahemmin pysähtynyt. 


Esikoinen nukkui kuopuksen syntyessä meidän makuuhuoneessamme omassa sängyssään. Ajattelimme, että olisi ihanaa nukuttaa kuopusta sängyn toisella puolella kehdossa ja näin mahtuisimme kaikki mukavasti nukkumaan samassa huoneessa. Ostimme ihanan Mamas & Papasin korikehdon keinuvilla jaloilla ja esikoinen halusi vielä hankkia veljelleen ensimmäisen oman lelun, helisevän kirahvin. Ihan hyvä muuten, mutta kuopus viihtyi kehdossaan vain muutamia satunnaisia hetkiä nukkuen muuten ainoastaan meidän vieressämme. 


Myös huopamania jatkui edelleen.



Hoitopöytä oli myös jatkuvasti kovassa käytössä. Tästä kuvasta puuttuu itse asiassa se oleellisin, eli pieni jakkara pöydän vierestä. Sillä seisoen isoveli ylettyi auttamaan veljensä hoidossa ja hänen vastuualueenaan oli erityisesti puhtaan vaipan ojentaminen alatason korista. Otimme esikoisen alusta saakka mukaan vauvanhoitoon ihan niin paljon kuin hän itse halusi. Ja halusihan hän, juottaa vauvalle maitoa tai silittää uneen. Enkä yhtään ihmettele, olihan hän mitä omistunein tuleva isoveli jo odotusaikana kuljetellen omaa ultrakuvaansa veljestä mukanaan ja muistuttamalla minua laittamalla käteni valokuvissa vatsan päälle. Ei sopinut unohtaa veikkaa, joka siellä majaili!


Entisessä kodissamme oli tyypillinen vanhan talon kylpyhuone, pieni sellainen. Todella pieni. Siellä oli jo esikoisen iso kylpyamme ja kuopukselle hankimme Flexi-Bathin taittuvan ammeen. Erinomainen pienten tilojen väline ja mahdollisti veljesten kylpemisen yhdessä hieman tätä kuvaa myöhemmin.


Elämää helpottavia pieniä asioita oli siis paljon. Kuopuksen ensimmäisten puolen vuoden aikana mies vielä matkusti säännöllisesti ja olin yksin poikien kanssa parista yöstä puoleentoista viikkoon kerrallaan. Siinä oppi pärjäämään, kehittämään rutiinit kahdelle lapselle ja elämään arkea, joka ei ollut pelkkää selviämistä. Toki kahden lapsen kanssa yksin oleminen erosi radikaalisti kaikista niistä päivistä, jotka olin kahdestaan esikoisen kanssa, mies kun aloitti reissuhommansa esikoisen ollessa pari kuukautta vanha. Silti en näin jälkeenpäin koe tuota aikaa mitenkään erikoisen rankaksi. Me olimme paljon liikkeellä, kuljimme autolla tai bussilla ja kävimme kylässä ja kaupungilla. Hoidimme asioita, jotka hoitaa piti. Toki on niitä tylsiäkin muistoja, kuten oksennustauti, joka alkoi miehen lähdöstä seuraavana päivänä. Tai se kerta, kun jotain niksahti selässäni enkä pystynyt kääntämään päätäni lainkaan ja edessä oli viikko kolmisin. Silti ne ovat vähemmistöä ja kuopuksen vauva-aika oli ihanaa aikaa elämässämme.

Kuopuksen synnyttyä esikoinen jatkoi päiväkodissa muutamana päivänä viikossa, aina kuusi tuntia kerrallaan. Tuolloin me olimme kuopuksen kanssa usein vain kotona. Olin päättänyt järjestelystä peläten kuopuksen olevan yhtä unihäiriöinen kuin isoveljensä ja toivoin saavani edes joskus nukkua päivisin vauvan kanssa, esikoinen kun jätti samaan aikaan päiväunet pois. Huomasin hyvin miten erilaista on olla kahden lapsen kuin vauvan kanssa ja nuo muutamat tunnit vain kuopuksen kera olivat ihan omaa aikaa etenkin, kun kuopus olikin maailman iisein vauva. Ja iltaisin me kävimme suosiolla nukkumaan vierekkäin niin, että minä nukuin poikien keskellä ja he molemmilla puolillani. 

Muistan yhä sen illan, kun slitin yhtä aikaa molempien poikien hiuksia siinä sängyssä selälläni maatessani ja hiljalleen he nukahtivat. Oli ollut rankka päivä, todennäköisesti esikoisen osalta jotain jäätävä uhmaa yhdistettynä useisiin pakollisiin menoihin. Mutta siinä maatessani ajattelin, että eipä minulle ole mitään tärkeämpää tässä elämässä, ei mitään missä mieluummin olisin. Ja että ne kaksi kättä, ne ovat lopulta ainoat mitä kahden lapsen äiti tarvitsee. 

Ja ne kaksi polvea käsien ohella, kuten tässä miehen ja poikien juhliessa vappua kolme vuotta sitten."


tiistai 22. marraskuuta 2016

Vierailu Fazerilla

Me pääsimme poikien kanssa vähän aikaa sitten käymään Fazerilla. Menimme tutustumiskierrokselle mukaan vähän takaoven kautta, kun yhdistys, johon poikien isoäiti kuuluu, oli vierailun varannut. Muistan yhä miten itse ala-asteella kävimme Fazerin tehtaalla tutustumassa ja kuinka sen jälkeen ostettiin valvojana mukana olleen isäni kanssa valtavat määrät karkkia tehtaan myymälästä. Samana iltana minulta murtui kaksi sormea ja sitä parannellessa ne karkit tuli syötyä ennätysajassa.


Nykyään tehtaalle ei enää pääse, mutta vasta avattu Fazer Vierailukeskus toimii sen sijaan tutustumispaikkana ja vetää valtavat määrät kävijöitä. Kierros kestää kohtalaisen lyhyen ajan ja lapsetkin jaksavat sen hienosti. Sen aikana käydään kasvihuoneessa, tutustutaan ikonisen Sinisen kunniaksi tehtyyn taideteokseen, Mignon-munapupuun ja moneen muuhun asiaan. Minusta mielenkiintoisimpia olivat vanhat esineet ja tavarat, lapset rakastivat lopun maistiaispaikkaa. Mikä taivas, kun sai syödä suklaata ja lakuja niin paljon kuin halusi. Tai niin paljon kuin äiti antoi.




Lopuksi vielä tuliaispussit mukaan, kahvit ja pullat Vierailukeskuksen kahvilassa ja parit karkit mukaan kaupasta. Näistä ainoastaan tuo Dumle-paketti on itse ostettu, kaikki muu saatiin kiitoksena vierailusta. 


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Miten äiti sairastaa?

Viimeisen viikon ajan olen ollut kateellinen kaikille lapsettomille. Ajatus siitä, että vetäisin peiton päälleni sohvalla tai sängyssä, varaisin nenäliinapaketin viereeni ja katsoisin Netflixistä sarjoja ilman aikarajoja on kuin kaunista utopiaa. Niin, täällä sairastetaan, kun ensimmäinen kunnon syysflunssa on iskenyt meikäläiseen. Tehdäänpä pieni katsaus taaksepäin.

Reilu viikko sitten perjantaina lähdimme siskoni kanssa hoitamaan isoäitimme muuttoa. Jo menomatkalla kurkussa tuntui vähän kummalta, mutta ignoorasin asian. Pari vuorokautta rehkittyämme vanhan ja uuden asunnon kimpussa, ravattuamme sen seitsemässä(toista) paikassa edestakaisin ja hoidettuamme pitkän listan asioita, oli aika todeta, että kipeänä ollaan. Vedin viikonlopun särkylääkkeiden ja erilaisten itsehoitolääkkeiden avustuksella ja päätin etten edes mittaa kuumetta. Nyt ei ollut sopiva aika sairastaa. Hyvä niin, sillä kaikki tarvittava saatiin viikonlopun aikana tehtyä. Tosin lauantaina, kun iltayhdeksältä tulimme asunnolle ja istuimme vastatusten tekemään töitä, saatoin miettiä mikä järki tässä kaikessa on.


Myös isänpäivä jäi tänä vuonna vähän jalkoihin, vaikka olinkin piilottanut lahjan jo etukäteen odottamaan sunnuntaiaamuna heräilevää miestä. Onneksi koulussa ja eskarissa paikattiin ja pojat olivat tehneet isälleen hienot muistamiset. Minä tulin kotiin myöhään iltapäivällä mukanani pitsat ja juhliminen hoidettiin tänä vuonna hyvin pienimuotoisesti. Sitten painuin nukkumaan.



Päädyin lopulta olemaan koko viikon poissa töistä. Alkuviikosta ajattelin, että tämä on tosiaan vain flunssa ja muutaman päivän lepäilyllä olen varmasti kunnossa. Ainoa vain, että eihän se onnistunut. Juuri tälle viikolle sattui paitsi työasioiden määräaikoja, myös miehen työmatka. Kalenteri pullisteli ja ratkaisuna tähän päätin taas olla mittaamatta lämpöä etten tuntisi itseäni enempää kipeäksi. Keskiviikkona olo oli sen verran ok, että kävimme poikien kanssa myös yhdessä kokouksessa ja noutamassa esikoiselle ostamani sukset. Ääni oli maassa ja olo vähän heikko, mutta ei muuta. Tämä kostautui heti seuraavana päivänä, kun olo oli kammottava, ääni täysin poissa ja lääkärikeikka selviö. Oltiin jo jälkitaudin puolella ja tulehdusta siellä sun täällä. Miehen tullessa kotiin perjantaina olen ensimmäistä kertaa tämän taudin aikana vain nukkunut, myös eilen lauantaina. Välillä pelasin kuopuksen kanssa lautapeliä, mutta muuten olen ollut pitkälläni lukemassa tai tosiaan unessa. Antibiootitkin varmasti väsyttävät. Glögikauden korkkasin jo vähän aikaa sitten, nyt on pitänyt juoda vain kylmää ettei kurkku turpoa enempää.


Minä haluaisin tietää miten muut sen tekevät. Sairastamisen siis, miten on mahdollista parantua, kun ei koskaan voi levätä niin paljon kuin ehkä tarvitsisi. Harrastuskuskaukset on hoidettava, kaupassa käytävä ja lasta vietävä päiväkotiin ja takaisin. Vaikka kuinka menisi eineksillä siitä aidan matalammasta päästä ja jättäisi kaiken ylimääräisen kotona tekemättä, on jokaisessa sairaspäivässä kuitenkin menoa sinne sun tänne. Huono tuurihan tämä on, että tauti iski juuri siihen härdelliviikkoon ja oli vielä miehen työmatkakin samassa yhteydessä. Ilman flunssaa tämä olisi ollut vaan taas yksi ihan tavallinen viikko. Ja toisaalta, onhan tämä aivan valtavasti helpompaa kuin vaikka vauvan ja taaperon kanssa sairastaminen. Selvä kultareunus tässä pilvessä siis!

Tänään olo oli selvästi parempi. Tuntui että lämmönnousu oli poissa ja sen kunniaksi siivosin kaikki kaapit ylimääräisestä roinasta ja pesin neljä koneellista pyykkiä. Tein myös pari työjuttua pois alta ensi viikkoa varten niin ettei seuraava dl pääse keskiviikkona yllättämään. Sitten huippasi ja mittasin lämmön. On se sitkeä pirulainen tämä tauti, kun koko ajan pitää 37,5 mittarissa. Ei selkeää kuumetta, mutta ei ihan tervekään. Ajattelin kyllä mennä töihin, ei tästä näin mitään tule. Ääni on toki yhä hyvin karhea basso, mutta palautuu varmaan sekin ajan kanssa.

Esikoinen liimasi otsaani "energiasyöppö"-tarran. Minä käännän katseeni tämän flunssan puoleen, jos energiasyöppöjä tästä taloudesta etsitään. Ja hei, ainakin vielä molemmat pojat ovat terveitä!


lauantai 19. marraskuuta 2016

Mitä kirjahylly kertoo ihmisestä

Joskus männävuosina Facebookissa kiersi "shelfie"-haaste, eli kehotus kääntää kamera oman itsen sijaan kirjahyllyyn. Hauska juttu, mutta muistaakseni ei kovinkaan suosittu. Minä olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut aiheesta ja kyläpaikassa silmäillyt hyllyjen sisältöä mielenkiinnolla. Sillä kirjahylly ja sen sisältö tai vaihtoehtoisesti hyllyttömyys kertoo ihmisestä paljon.

Otetaan nyt vaikkapa tapa järjestää kirjat. Yksi käyttää värikoodausta ja minä taas en voi käsittää sellaista tapaa, sillä miten silloin voi löytää ikinä etsimänsä. Helposti, sanoo visuaalisesti kehittyneellä muistilla siunattu, joka tietää miltä mikäkin kirja näyttää. Toinen aakkostaa kirjailijan mukaan, joku kolmas taas jaottelee ensisijaisesti genren perusteella. Jokainen tapa yhtä toimiva hyllyn omistajalle.


Minä myönnän pitäväni värijärjestettyä hyllyä enemmän sisustuksellisena elementtinä kuin minään muuna. Eikä siinä mitään, toki kirjahyllystä saa sisustuselementin luoda, onhan se iso kokonaisuus sijaitsi sitten olohuoneessa, työhuoneessa tai vaikkapa aulassa kuten meillä kesäpaikalla. Minulle aakkosjärjestys on avain siihen, että löydän kirjojemme joukosta ikinä etsimäni. Ja koska tilaa on aina hieman liian vähän, näyttää meidänkin kerran kauniissa järjestyksessä ollut hyllymme tällä hetkellä enemmänkin tältä:


Ennen lapsia meillä oli kirjasto ja työhuone erikseen, makuuhuoneen ja olohuoneen ohella. Nyt meillä on työpöytä käytävällä ja kirjahylly olohuoneessa ja vaikka olisi ihanaa saada viideskin huone, en halua käyttää elämääni maksaen vain asuntolainaa saadakseni kirjoilleni oman huoneen. Unelmieni kirjastohuoneessa olisi Boknäsin hyllyjä joka seinustalla, työpöytä ikkunan alla ja keskellä iso sohva tai laiskanlinna lukemista varten. Näiden aika on taas sitten, kun lapset kasvavat. Siihen saakka mennään näin, töitä keittiönpöydän äärellä tai siinä käytävän työpöydällä tehden ja kirjat olohuonetta koristamassa. 


En kuollaksenikaan muista mistä lehdestä minä tämän sitaatin löysin, mutta se on valtavan osuva. Minulla on paljon kirjoja, jotka haluan omistaa. Paljon sellaisia teoksia, joita luen kerta toisensa jälkeen uudelleen ja joiden fyysinen olomuoto tuottaa minulle valtavasti iloa (menipä konmariksi). Ja silti, eivät kirjat mitään taikakaluja tai museoesineisiin rinnastettavia ole. Minulla ei ole mitään tarvetta omistaa kaikkea lukemaani ja laitan kirjoja ahkerasti kiertoon lähipiirille. Minä saan niin paljon luettavaa, että ei tästä muuten tulisi yhtään mitään säilytysmielessä. Lisäksi ahkera kirjaston käyttäminen on avain siihen, että mahdumme vielä ovesta sisälle. Heitän myös kirjoja surutta pois kierrätykseen, jos kukaan ei niitä halua. 


Mitä minun hyllyni siis kertoo minusta? Ainakin sen, että pidän järjestyksestä, mutta tilanpuutteen vuoksi en pysty sitä ylläpitämään. Ja sen, että kirjat ovat tässä talossa muutakin kuin harratus, ne tuovat elannon sen harrastuksen lisäksi. Ja ehkä vielä senkin, että sisältö ratkaisee, näytti kokonaisuus miten sekavalta ja kirjavalta tahansa.

P.S. Aiheeseen liittyen, kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat ovat taas selvillä ja voittaja julkistetaan ensi viikon perjantaina. Arvaatteko te kirjajuttujani seuraanneet kenelle minä palkinnon antaisin?

torstai 17. marraskuuta 2016

#TBT: Vauva-ajan tärkeimmät tavarat

Pari vuotta takaperin kirjoitin vauva-ajan ykkösistä, eli niistä tavaroista, tarvikkeista ja hankinnoista, joita ilman emme olisi pärjänneet. Tässä torstainen katsaus menneeseen, eli luottokamoihin esikoisen vauvavuonna:

"Minulta kysyttiin jo jokin aika takaperin postausta niistä vauvatarvikkeista, jotka meille ovat olleet käyttökelpoisia, hyviä ja tärkeitä. Mikä ihana nostalgiatrippi tämän kirjoittaminen olikaan, kun kävin läpi valokuvia ja mietin mitä olemme käyttäneet paljon, mitä emme lainkaan. Voi miten pieniä pojat ovatkaan joskus olleet!

Päätin jakaa tämän aiheen kahteen kirjoitukseen. Ensimmäisessä tulevat esitellyiksi ne tarvikkeet, joita ilman emme olisi pärjänneet esikoisen ollessa vauva. Toiseen postaukseen keräsin sellaisia tarvikkeita, joista oli iloa erityisesti kaksilapsisessa perheessä, taaperon ja vauvan kanssa toimiessa. Mutta nyt ensin niihin uusien vanhempien ykköshankintoihin, kun esikoinen tuli taloon.

Ihan ensimmäiseksi hankittiin pinnasänky, sillä minulla oli päähänpinttymänä saada Niemen tehtaiden vanha retropinnis esikoiselle. Huuto.netistä sellainen löytyi ja mies sekä isäni maalasivat sängyn valkoiseksi ja pallot sinisen sekä vihreän sävyillä. Mitenkään erityisen käytännöllinen tuo matalalaitainen sänky ei ollut, sillä esikoinen oli alle puolitoistavuotias kiivetessään sängystä pois. Mutta kaunis se oli. Ja on yhä, tuollahan se kellarissa majailee. En raaski myydä pois.


Vaunut olivat tietysti tärkeä hankinta. Meille oli selvää, että niiden tulee olla kaupunkikäyttöön sopivat kääntyvillä etupyörillä ja muutenkin näppärällä ohjautuvuudella. Pienet, kapeat, keveät ja helpot luovia ahtaissakin väleissä. Niin meille tilattiin Saksasta Quinny Speedi -vaunut omenanvihreinä. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa vaunusaagalle.




En osannut ostopäätöstä tehdessäni ajatella lainkaan sitä, että kyseisten vaunujen muuttuessa rattaiksi ei ratasosaa saanut meidän mallissamme käännettyä työntäjään päin. Kun jäntevä ja kaikesta ympäröivästä kiinnostunut esikoisemme siinä viiden kuukauden kypsässä iässä oli jatkuvan huutamisen vuoksi vapautettava selinmakuulta kevyesti istuvaan asentoon, ei tuntunut mukavalta ettei vauvaa nähnyt. Niinpä myimme Speedit ja ostimme tilalle saman merkin Freestylet. Ne olivat hyvät niin kauan, että toinen takarengas alkoi jatkuvasti puhjeta.


Seuraavat rattaat olivat minun suosikkini kaikista, Teutonia Lambdat. Ne olivat ihanat, ketterät menopelit ja tällä oli todella meille merkitystä. Olemme esikoisen vauva-ajasta asti liikkuneet paljon kaupungilla, kyläilleet ystävillä ja luuhanneet lounailla. Toimivat vaunut ja myöhemmin rattaat olivat elinehto, ne saattoi kärrätä bussiin ja päästä siten ihmisten ilmoille. Näillä rattailla mentiin koko esikoisen ratasajan loppuun saakka, ne muuntuivat vaunuksi kuopukselle ja myöhemmin jälleen rattaiksi. 


Myös matkarattaat olivat supertärkeät. Inglesina Zippyt valikoituivat meille ihan sen vuoksi, että ne mahtuivat pienen automme takakonttiin. Ja hyvä valinta olivat, sillä ne ovat yhä jäljellä ainoina rattaina kuopukselle. Niillä on kuljettu niin ulkomaat kuin kotimaan reissut silloin, kun on haluttu mukaan vain kevyet rattaat. Tärkeintä oli selkänojan taittuminen makuuasentoon ja turvakaari edessä, että ipana pysyy kyydissä. Tässä kuvassa esikoinen on ensimmäisellä matkallaan Wienissä kahdeksan kuukauden ikäisenä.


Turvakaukalo oli myös tärkeä hankinta päivittäin autoilevalle perheelle ja me päädyimme vertailujen jälkeen Maxi Cosin malliin. Siihen oli helppo laittaa vauva vöihin ja itse kaukalo helppo asentaa autoon. Isofixillä se olisi toki ollut vieläkin iisimpää. Ja haba kasvoi, kun siinä kaukaloiän loppuvaiheessa raahasi sekä lapsen että kaukalon painoa esimerkiksi alapihan autopaikoilta hissittömän talon kerroksia kotiin.



Babybjörnin sitteri pelasti monta hetkeä. Vauva viihtyi siinä katsellen ympärilleen ja sai omalla painollaan sitterin keinumaan kevyesti. Ensimmäiset syömiset sujuivat myös siinä, kun syöttötuolissa ei vielä saanut istuttaa. Myöhemmin siihen sai vikkelän menijän hetkeksi aloilleen, kun piti vaikka käydä pesemässä hiukset. Kylpyhuoneen ovelta saattoi ipanainen katsella suihkuttelevaa äitiään tutkien samalla viereen isketyn lelukorin sisältöä. Tämä on mielestäni sittereistä ehdottomasti paras.



Esikoinen ruokaili maitonsa pullon kautta, nimenomaan Aventin pullon. Meiltä löytyikin oikea arsenaali erikokoisia pulloja ja tutteja. Todella hyviä ja kestäviä eikä esikoisen vauva-aikana vielä uutisoitu pullomuovien mahdollisesta myrkyllisyydestä ja preferoitu lasipulloja. 




Ikean ruokailualusta, joka oikeasti on toimistopöydälle tarkoitettu suoja, on vauvaruokailijan käytössä toimivaksi todettu. Pöytä säilyi huomattavasti parempana, kun vain alusta meni sotkuun. Olen kuullut lapsista, jotka kippailevat juomiaan ja heittelevät ruokiaan ympäriinsä, mutta meidän siisteysneurootikothan eivät koskaan ole pahemmin moista harrastaneet. Voin kertoa, että sekin ottaa välillä päähän, kun lapsen käsiä pitää kesken ruokailun pyyhkiä lukemattomia kertoja puhtaaksi. Jos sormessa on jugurttia, ei syömistä vaan voi jatkaa. 






Syöttötuolien ykkönen on ainakin minulle Stokken Tripp Trapp. Sen tukevuus on omaa luokkaansa ja käyttävätpä monet tuolia vielä koululaisella työtuolina. Me laitoimme omamme jo jokin aikaa sitten eteenpäin, mutta suosittelen lämpimästi. Ensin babysetin kanssa, myöhemmin ihan vaan tuolina.


Hoitopöytä. Ihan perusmalli Ikeasta, maksoi muistaakseni parikymppiä, ja hyvin pelitti. Niin hyvin, että molempien poikien rasvaukset, vaipanvaihdot sun muut on hoidettu sen päällä parivuotiaaksi asti. Siihen oli helppo keskittää atoopikon jokailtainen rasvausoperaatio ja siinä säilyivät niin vaipat kuin harsotkin. Välillä myös lapsi.


Superpuklailijan perheessä oli myös harsoja joka puolella taloa. Ja pesukone, joka ne harsot vähän väliä pesi yhdessä ahkerasti likaantuneiden vaatteiden kanssa! Harso käden ulottuvilla ja jo pelitti!


Esikoisella oli valtava imuntarve, mutta sopivan tutin löytäminen oli hankalaa. Lopulta natsasi ja herra kelpuutti yhdet tietyt luonnonkumiset tutit, joita sai tuolloin hankittua vain Stockalta. Yllätys yllätys. Myöhemmin parivuotiaana myös muut merkit kelpasivat ja lapsi oli todellinen tuttiaddikti. Tutti oli suussa ihan aina, kunnes puhe alkoi kaksivuotiaana tulla ja tutista oli päästävä puheentuottamisen helpottamiseksi eroon. Emme saaneet mitään selvää siitä mitä lapsi tutti, tai tutit suussaan sokelsi, joten eräänä päivänä ne menivät mystisesti rikki. Viikon lapsi itki tuttiensa perään, vaikka saikin vielä pitää yötuttinsa. Siitä vierottuminen oli puoli vuotta myöhemmin helpompaa. Itsehän söin tuttia nelivuotiaaksi, joten siihen verrattuna tämä 2-2,5-vuotiaana vieroittaminen oli loistava homma. 


Yksi ihanimpia vauvahankintoja ovat erilaiset huovat ja viltit. Meiltä niitä löytyi lukuisia. Yksi sänkyyn, yksi sohvalle, yksi autoon, yksi rattaisiin ja sitä rataa. Ne kauneimmat ovat visusti säästössä pojille.






Mieluisimpia vaatteita meillä ovat olleet ihan vauvana ensin puolipotkarit ja kietaisubodyt. Tähän päälle laitoin lapselle usein neuletakin tai neulepaidan ja kyläillessä puolipotkarit vaihtuivat pehmeisiin farkkuihin. Neuleaddikti olen yhä ja pojilla on joka päivä päiväkodissa neulepaita trikoopaidan sekä collegehousujen kaverina. Ulkovaatteista taas Reimatec ja Ticket ovat olleet ykkösluokkaa ja kestäneet jo kahden lapsen käytön. Merkkivaatteitakin löytyy, tämäkin vihreä Burberryn tikkitakki on pakattu tiukasti muistojen laatikkoon."






Mikä ihana pallero esikoinen olikaan! Seuraavaksi sitten taapero+vauva -yhdistelmän pariin tulevana torstaina.