Kaksplus.fi

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Tarina sektioon päättyneestä synnytyspelosta

Helsingin Sanomat uutisoi viime lauantaina kuinka yhä useamman sektion takana on äidin synnytyspelosta johtuva toive. Artikkelissa kysytään saako nainen valita sektion alatiesynnytyksen sijaan ja haastatellaan kahta suunnitellun pelkosektion kokenutta äitiä. Yhä useampi nainen kuulemma valitsee sektion. Minä olin yksi heistä.



Artikkeli oli tuttua juttua ja sai vanhat muistot nousemaan mieleeni. Koska mikään tieto aiheesta ei ole liikaa ja pelosta pitäisi puhua mahdollisimman avoimesti, päätin kertoa oman tarinani. Tässä siis sukellukseni noihin aikoihin, kun pelosta tuli hallitseva osa elämää ja odotusta. Kannattaa varautua, tämä kirjoitus on pitkä.

Minulla ei ollut periaatteessa mitään syytä pelätä. Takana ei ollut traumaattista ensimmäistä synnytystä, ei tiedossa olevia rakenteellisia ongelmia, ei yhtikäs mitään. Olin silti aina tiennyt, siitä asti kuin ymmärsin miten lapset oikeasti tulevat maailmaan, että minä en pysty synnyttämään.

Kun yritimme saada esikoisen odotusta alulle, synnytyspelko väistyi taka-alalle. Oli tärkeämpää tulla raskaaksi ja kun se onnistui alkoi kolmen kuukauden oksennusputki. En muistanut pelätä, kun keskityin pitämään edes jotain sisällä. Sitten alkoi toinen kolmannes ja muutama viikko sujui ihanassa euforiassa, voin mainiosti. Eräänä päivänä se sitten iski, varoittamatta ja kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minähän olen menossa kohti synnyttämistä. Ja sitten minä romahdin.



Minä en ole jossittelija tai sitkuttelija. Luonteelleni ominaisesti ajattelin, että tämähän pitää nyt ratkaista, tästä on selvittävä ja jotain on keksittävä. Ihan ensimmäiseksi lainasin kasan kirjoja. Luin ne ja totesin, että ei auta. En koskaan tule selviämään alatiesynnytyksestä sekoamatta, kun en pysty edes ajattelemaan asiaa. Pelko oli kasvanut fobian mittoihin. Oli keksittävä muuta. Samaan aikaan hävetti, enkö minä tällaista asiaa pysty kohtaamaan. Toki tiesin, että pelkopolikäynneillä ja sitkeällä perustelulla sekä peräänantamattomuudella sektion voi saada. Pelotti kuitenkin jättää asiaa sinne asti etenkin, kun pelkopolista kuulee etupäässä negatiivista käännyttämisestä ja asiattomasta kohtelusta.

Tässä vaiheessa oli vielä erikoismaksuluokka olemassa ja minun pelastukseni löytyi sieltä. Googlailtuani raivokkaasti löysin tiedon siitä, että maksuluokka lakkautettaisiin kuukautta esikoisen lasketun ajan jälkeen, mutta siihen saakka esimerkiksi sektiota varten voi hakeutua lääkärin yksityiseksi potilaaksi. Menimme miehen kanssa eräänä kauniina syyskesän päivänä Kätilöopiston silloisen ylilääkärin yksityisvastaanotolle, jossa vuodatin kaiken. Itkin ja selitin, vapisin ja sanoin että en pysy kasassa, pelkään niin paljon. Hän sanoi lohduttavat sanat, ketään ei pakoteta synnyttämään alakautta. Sanoin kuitenkin, että haluaisin käydä pelkopoliprosessin lävitse ihan sen vuoksi, että mahdollisesti olen joskus toista kertaa raskaana. Sitten ei enää erityismaksuluokan takaporttia ole ja olen täysin julkisen puolen varassa. Sovimme, että mikäli jotain tulee pelkopoliprosessissa eteen, tämä lääkäri leikkaa erikoismaksuluokan kautta ja voin olla sataprosenttisen varma siitä, että en joudu synnyttämään alakautta. Sain vielä tulosteen mukaani Naistenklinikalle, jossa tämä ylilääkäri on allekirjoittanut minulle sektiopäätöksen. Tätä näyttämällä asia olisi kuulemma selvä.



Sen jälkeen askel oli kevyt koko syksyn. Syksyllä kävimme kerran pelkopolilla sairaanhoitajan juttusilla, jossa hyperventiloin synnytyshuoneessa. Jäimme odottamaan lääkärikäyntiä ja asian päättämistä. Mitä lähemmäs joulua tultiin, sitä pelokkaammaksi olo kuitenkin kävi. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tulevaa pelkopolikäyntiä, joka meni ihmeellisen myöhään, raskausviikolle 37. Joulun välipäivinä me sitten menimme miehen kanssa käynnille. Minulta kysyttiin yksi kysymys, eli mikä siinä sektiossa pelottaa? Hallinnan menetyksen pelko, sanoin, sillä sitä se oli. Pelkoa siitä, että aktiivisen toimimisen sijaan muutun passiiviseksi ja kuvainnollisesti pakenen tilanteesta, joka ei enää ole käsissäni. Kivun pelko tuli hyvänä kakkosena, se että en kestäisi kipua.

Eikä siinä sitten muuta tapahtunut. Leikkausaika sovittiin rv. 39+3 ja kyseisenä maanantaina poikamme syntyi maailmaan. Ei se sektio ihan ongelmitta sujunut, mutta kaikki asiat olivat tiedossani, olin lukenut ja opiskellut asiasta kaiken mahdollisen. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. 



Toisen odotuksen alkaessa olin huomattavasti rauhallisempi alusta alkaen. Pyysin heti alkuraskauden ultrassa lääkäriltämme lähetteen pelkopolille ja vähän myöhemmin varasin ajan samalle lääkärille, jolla olimme käyneet keskustelemassa esikoisen odotuksessa. Tätä aikaa odotellessa vietin jälleen kolme kuukautta antaen ylen kaiken syömäni ja juomani, ajanjakso jolloin pelkoa ei yksikertaisesti jaksanut ajatella. Lääkäri oli hieman ihmeissään siitä että olin taas kyselemässä samoja asioita, kirjoitti jälleen sektiopäätöksen paperille ja käski pitää paperin mukana aina, kun olin Kätilöopistolla käymässä. Pelkopolin kanssa sovittiin yhdessä, että jätetään suosiolla sairaanhoitajan käynti väliin, se olisi kaikkien ajan tuhlaamista. Niinpä menimme suoraan lääkärin puheille, kun oli aika päättää leikkausaika. Istuessani odotustilassa en edes ymmärtänyt miten paljon minua jännitti ennen kuin kyyneleet alkoivat valua ilman muuta syytä kuin jostain esille putkahtanut jännitys ja pelko. Oli jännä nähdä miten kroppa toimi alitajuisesti.



Tapasimme mukavan nuoren lääkärin, joka tiedusteli pelkoni syytä ja varmisti, että en ottanut hänen kyselyään kyseenalaistamisena, hän vain halusi tietää ja oppia lisää aiheesta, jotta voisi kohdata muita pelkopotilaita paremmin. Minä kerroin ja sen jälkeen kysyttiin minä päivänä haluaisin lapseni syntyvän. Siinä kaikki.



Olin ja olen yhä sataprosenttisen tyytyväinen valintaani saattaa lapsemme maailmaan sektioilla. Se oli aivan epäilyksettä minulle paras tapa ja sitä myöten se oli myös lapsilleni turvallisinta. Ja kun toiveissamme ei koskaan ole ollut suurperhettä, ei tieto siitä, että sektiot ovat heikentäneet kohtuni seinämät niin ettei se kestä enää yhtään raskautta, tuntunut miltään. Molemmat pelkopoliprosessit ovat olleet asiallisia ja synnyttäjää sekä hänen mielipidettään kunnioittavia. En kokenut mitään epäasiallista eikä tuntemuksiani kyseenalaistettu missään vaiheessa. Yksi neuvo, kun googlailet kuitenkin. Suodata yhdeksänkymmentä prosenttia.



Ensimmäiset kuvat ovat esikoisesta, jälkimmäiset kuopuksesta vauvana. Tässä viimeisessä kuvassa me istumme joulupäivänä vajaa kolmeviikkoisen kuopuksen kanssa, hän on jäntevä pieni tarkkailija ja minä olen toipunut todella nopeasti, tunsin olevani aika lailla ennallani jo tuolloin. Tämä tosin on ihan tyypistä kiinni, mutta itselläni toipuminen leikkauksista on aina ollut nopeaa ja ne muutamat hassut raskauksissa kerätyt kilotkin viidessä päivässä poissa. Ja vaikka fyysisesti toipuminen oli vikkelää, oli henkinen helpotus vielä niin paljon paljon suurempaa. Olin selvinnyt, olin käynyt pelkoa päin en kerran, vaan kahdesti, ja nyt meidän perheemme oli valmis. Muistan sen aina, kun tätä kuvaa katson. Että minä tein sen. 



15 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus. Minulla on takana epäonnistunut alatiesynnytys ja epäonnistunut sektio... nyt on määrätty sektio, koska istukka kohdunsuulla. Olen periaatteessa helpottunut, että päätös tehtiin minun puolesta. En olisi halunnut valita kahden pahan välillä. Toivon, että tästä kokemuksesta tulee parempi. Tai ei ainakaan tehdä samoja virheitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurja kuulla, että takana on kaksi epäonnistunutta ja huonot muistot jättänyttä kokemusta. Toivon että kolmas kerta jättää hyvän fiiliksen!

      Poista
  2. Olen kirjoitellut paljon blogiini epäonnistuneista synnytyksistäni ja hätäsektioista. Nyt keväällä edessä on ensimmäinen suunniteltu sektio. En ole menossa leikkaukseen mieli yhtään sen kevyempänä. Toki pienoisesti lohduttaa, että tällä kertaa ei tarvitse ensin synnyttää 33h ja sitten päätyä leikkauspöydälle. Kentien reissu on nyt helpompi fyysisesti. Usein ajatellaan, että sektiossa pääsee helpommalla ja muitakin omituisia asenteita on valloillaan ja se on ainakin minun mieltäni pahoittanut. Pelkopolit on tuttuja paikkoja..ei siellä äidit turhaan käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkopolien olemassaolo on erinomainen asia ja suurin osa saa sieltä avun, mikä on hienoa. Sektiossa ei todellakaan pääse helpommalla, sillä se on suuri leikkaus. Silti suunniteltu sektio, johon on pystynyt valmistautumaan on aivan erilainen kuin hätäsektio. Tietää mitä tuleman pitää ja on myös henkisesti valmis tilanteeseen. Paljon tsemppiä sinne!

      Poista
  3. Oli mukava lukea kirjoituksesti aiheesta :)
    Itselläni takana tuore kiireellinen sektio ja muutenkin vaiherikas synnytys. Toivon että mahdollisessa seuraavassa raskaudessa vältyn pelolta kaikesta huolimatta. Itse en saanut pelkopolilta juuri mitään, mutta synnytyksestä muuten puhuminen on auttanut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon että mahdollisessa tulevassa raskaudessa pelot eivät hallitse, hyvä että puhuminen on auttanut!

      Poista
  4. Minä painiskelin samaisen pelon kanssa ja päädyin kuitenkin omasta valinnastani alatiesynnytykseen. Minuun vaikutti kaikista eniten se, miten paljon enemmän sektiolapset kärsivät allergioista ja sairastavat. Itse allergisina ja atoopikkona tekisin lähes mitä vaan, jotta lapseni niiltä välttyisivät. Olipa synnytystavalla vaikutusta tai ei, meidän muksut ovat harvinaisen terveitä. Kolmen lapsen jälkeen olen tyytyväinen valintaani, vaikka ennen jokaista synnytystäni olen pelännyt, itse synnytyksessä pelko on hävinnyt ja luonto hoitanut hommansa. Alatiesynnytysfania minusta ei saa siltikään, on ehkä kamalinta touhua mitä tiedän. Mahdollisen neljännen synnytykseni haluaisin alateitse, mutta nukutettuna.;);)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että lapset ovat välttyneet allergioilta ja ajattelet synnytyksiä tyytyväisin mielin. Paras mahdollinen lopputulos pelosta huolimatta. :)

      Poista
  5. Mielenkiintoista luettavaa! Itse olen synnyttänyt kuolleen lapsen rv 39, kiireellisessä sektiossa 36+4 ja kaksi alateitse käynnistettynä. En ole halunnut yhdenkään raskauden kestävän 39+viikoille. Lääkäreille on saanut aina kovasti perustella mutta lopulta olen saanut ballonki käynnistyksen. En ole osannut pelätä synnytyksiä, enemmän olen pelännyt raskausaikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin ymmärrettävää kokemuksesi jälkeen, että pelko on kohdistunut raskausaikaan. Ja hyvä kuulla, että käynnistyksen saa, kun pysyy sitkeänä.

      Poista
  6. Näissäkin, kuten kaikessa, yksilöitä ollaan joka nainen.
    Itse olen synnyttänyt viisi lasta alateitse ja näistä kolme on tapahtunut ilman kivunlievitystä, joka ei ollut oma valintani. Täytyy sanoa, että synnyttäminen on kamalin kipukokemus, mitä olen ikinä kokenut. Siitä huolimatta pelko ei ole jäänyt päällimmäiseksi tunteeksi. Synnytykseni ovat olleet onneksi nopeita.
    Mietin kirjoitustasi lukiessani, että miksi näin omalla kohdallani. Ehkä silläkin on vaikutuksensa, että isäni opetti aina lapsena menemään kohti pelkoa ja kannusti voittamaan sen. Samalla periaatteella olen hypännyt laskuvarjollakin :) Siinä lajissa hyppypäätös tehdään ennen kuin noustaan koneeseen, koneesta tullaan vain hyppäämällä :)
    Opiskeluihini liittyen pääsin viime talvena seuraamaan neljä alatiesynnytystä ja yhden sektion. Itkin salissa kuin putous. Syntymä on niin ihmeellinen hetki.
    Sektion nähtyäni en itse sitä vapaaehtoisesti kuitenkaan valitsisi. Se on iso leikkaus, jossa on myös riskinsä. Itse koen paljon suurempaa hallinnan puutteen tunnetta leikkaustilannetta kohtaan (harjoittelujakso myös päiväkirurgialla vaikuttaa) kuin synnyttäjänä. Alatiesynnytys on kuitenkin aktiivinen tapahtuma :) verrattuna leikkauspotilaan rooliin. Mutta niin se vaan on, samaan pakettiin ei tarvitse kaikkien pelkoineenkaan mennä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, yksilöllistä jokaisen kohdalla. Minä ymmärrän hyvin tuon pelkoa päin menemisen ja pelon voittamisen ajatuksen. itselläni se ei valitettavasti tässä tapauksessa toiminut. Sektio on todella iso leikkaus, se on totta, ja kaikkeen pitää varautua. Minulla ei meinannut kohtu lähteä supistumaan millään ensimmäisessä sektiossa ja ääneen sanottiin jo ajatus kohdunpoistosta. Minä olin siihenkin valmistautunut ja valmis ottamaan vastaan mitä tulee. Onneksen siihen ei kuitenkaan tarvinnut mennä, vaikka aikaa leikkaussalissa meni. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisimme halunneet suurperheen.

      Poista
  7. Saanko kysyä ihan toisenlaista asiaa? Mitä kirjoja suosittelisit ekaluokkalaiselle tytölle? Maailmantappi-kirjat ovat kuulemma "tosi hyviä", joten jotain sen tyylistä jos löytäisin hänelle. Hän on juuri nyt innostunut lukemisesta, joten yritän kannustaa lukemaan mahdollisimman paljon :) Kiitos jo etukäteen, jos osaat antaa vinkkiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse kysyin juuri pari päivää sitten Facebookissa uusia vinkkejä tokaluokkalaisen pojan lukemisiksi, tyttöjen osalta en osaa niin hirveästi vinkkejä antaa. Ella ja kaverit -sarja tulee ensimmäisenä mieleen tai Reuhurinne, Tuula Kallioniemen Karoliina-sarja tai Lin Hallbergin Sinttu-sarja (jos tykkää hevosista). Maailmantappi-kirjojen tekijältä Kari Levolalta voisi etsiä muitakin kirjoja, jos miellyttäisivät. Suosittelen myös käyntiä kirjastossa, josta ainakin meillä osaavat tosi hyvin suositella luettavaa.

      Poista
  8. Jos olet kiinnostunut saamaan lainaa sitten ystävällisesti kirjoittaa meille lainan vaatimus. Ota yhteyttä, lisätietoja: g.loredana480@gmail.com

    Vilpittömästi sinun,
    Rouva Grace Loredana

    VastaaPoista