Kaksplus.fi

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Valmiina vappuun!

Tänään menimme koko perhe päiväunille ja herätessämme oli tullut talvi. Pääkaupunkiseudun sää vaikuttaakin olevan sitä mieltä, että takatalvi olisi tähän kevään juhlaan mainio veto. Mikään ei kuitenkaan saa omaa fiilistäni laskemaan, sillä vappu on juhlista paras heti joulun jälkeen. Harmi vaan, että vähän on jouduttu jännittämään päästäänkö huomenna hippaamaan vai ei. 


Meillä on kotona yksi flunssainen korvatulehduspotilas. Viikon puolivälissä kuopukselle nousi yllättäen keskellä yötä kova kuume ja seuraavan samanlaisen yön jälkeen kiikutin lapsen lääkäriin. Nyt onneksi näyttää jo hyvältä ja lapsi on ollut tämän päivän täysin kuumeeton. 


On tässä sairastamisessa yksi positiivinenkin puoli, jonka tajusin hakiessani käynnin jälkeen korvauksia LähiTapiolan nettipalvelusta. Tämä oli ensimmäinen lääkärireissu tänä vuonna ja tästä ilahtuneena maksoin kerran vuodessa menevän omavastuun mielelläni. En tiedä milloin olisimme olleet näin terveitä, mitä lapsiin tulee. Esikoinenkaan ei ole tänä vuonna vielä ehtinyt käydä kuin allergia- ja astmalääkkeitä täydentämässä, muuten flunssat ovat menneet ohi oikeasti flunssina ilman jälkitauteja. 



Mitä vappuun tulee, meillä juhlitaan niin vapunaattona kuin vapunpäivänäkin. Huomenna saamme vieraiksemme ystäväperheitä lapsineen. Tiedossa on hyvää seuraa, yhdessäoloa, herkuttelua ja kuohuvaa. Olin ajatellut pienimuotoista skumppapiknikiä tuohon meidän pihallemme, että lapset pääsisivät leikkimään. Ei siltä näytä, kun tuota rännän määrää katsoo. Mutta sitten viihdytään sisällä, ei siinä mitään. Tärkeimmät on hoidettu, eli serpentiinit ja ilmapallot odottavat huomista kodin koristelua. Kauppaan pitää vielä raahautua, mutta mies hoiti siivouksen jo tänään. 

Maanantaina menemme vappulounaalle perheeni kanssa, siitä tulee myös tosi mukavaa. Tässä lotossa minulla on käynyt tuuri, meillä on nimittäin ihan paras sakki koossa, kun ollaan kaikki yhdessä vanhempieni ja siskoni perheen keralla. 


Isäni piipahti tuomassa kundeille tuliaisia ulkomailta. Onnea ovat isovanhemmat, jotka ostavat Pokemon-paitoja, tätä mieltä ovat pojat. Äiti kun aina pukee vaan kaikkeen tylsään, esimerkiksi raitoihin. Ja saako laittaa heti ensi viikolla kouluun ja eskariin? No saa. Ainahan siihen voi vetää neuleen päälle. Vitsi vitsi.


Ehkä. 

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Jo Nesbø: Jano

Jo Nesbø: Jano. 534 s. Johnny Kniga 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Johnny Knigalta. Arvio julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä.

Jos et ole lukenut vielä edeltäviä kirjoja tai haluat pysyä täysin tietämättömänä Harry Holen uusista käänteistä, suosittelen jättämään lukemisen tähän.



Janoinen jahti

Kun Jo Nesbø neljä vuotta sitten jätti päähenkilönsä Harry Holen miettimään, kuinka kaiken pitäisi loppua juuri siihen, oli moni lukija varma asiastaan. Poliisi olisi sarjan viimeinen kirja. Olimme väärässä.

Nesbøn uutuus kantaa nimeä Jano. Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut kolme vuotta ja Harry on onnellinen. Monessa liemessä keitetty antisankari on jättänyt poliisityön taakseen, mutta menneisyys tulee uniin. Kun entiset kollegat tarvitsevat apua Tinder-sovelluksen kautta uhrinsa valitsevan ja näiden verta juovan sarjamurhaajan löytämiseksi, on Harry vaikean valinnan edessä. Murhaaja kutsuu leikkiin ja Harry ottaa kutsun vastaan.

Nesbøn romaani kytkeytyy ajankohtaiseen ilmiöön pohtiessaan nettideittailun turvallisuutta. Tämän lisäksi kirjan teemat kietoutuvat näytelmäkirjallisuuden klassikkoon, Shakespearen Othelloon. Rakkaus, viha, kunnianhimo ja mustasukkaisuus ovat kaikki edustettuina ja siinä missä murhaajan jano kohdistuu uhreihinsa, janoaa joku toinen rakkautta ja kolmas tunnustusta. Myös Harryllä on jano eikä se entisen rappioalkoholistin kohdalla ole hyvä merkki.

Juonen kehittelyssä Nesbø on mestari saaden lukijan toivomaan, ettei kirja päättyisi koskaan. Kun kaikki ennalta tutut henkilöhahmot vielä ovat mukana, on romaani ennen muuta kädenojennus kaikille niille, jotka ovat toivoneet Harry Hole -kirjoille jatkoa. Tämän vuoksi romaani toimii osana sarjaa mainiosti.

Jano ei kuitenkaan tarjoa varsinaisesti mitään uutta. Se on yllätyksetön kuin lohturuoka, josta tiedät mitä saat tai jota olet syönyt jo monta kertaa aiemminkin. Ei teos huono ole, mutta parempaakin on kirjailijalta saatu lukea.

Sillä lopulta mikään ei Nesbøn luomassa maailmassa muutu. Paha ei aina saa palkkaansa ja hyvä ei aina voita. Harry Holen luodinkestävyys on tosin tähän saakka ollut omaa luokkaansa, mutta entä jatkossa?

En usko sarjan olevan vielä lopussa. Mihin tähtipoliisi tai kirjailija raidoistaan pääsisi.







keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Syksyn kirjauutuudet osa I

Taas on se aika vuodesta, kun kustantamot alkavat julkaista tulevan syksyn uutuusluetteloitaan. Kävin ne jo ihan omasta mielenkiinnosta lävitse ja poimin teille kiinnostavia kirjavinkkejä ensi syksyn valikoimasta. Tästä kirjoituksesta löydät Otavan ja WSOY:n uutuuskirjat, toisessa postauksessa puolestaan Gummeruksen ja Tammen vinkit. Lastenkirjauutuudet esittelen ihan omana kokonaisuutenaan myöhemmin.

Otava:

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Westön uutuus on kirjailijalle tyypillinen sukupolvikuvaus 1960-luvulta nykypäivään. 


Rikinkeltainen taivas

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Viisikymppinen kirjailija Anita huomaa kyllästyneensä niin työhönsä kuin kaikkeen sen ulkopuolella. Mitä elämällä vielä on annettavana?


Valomerkki

Pauliina Lindholm: Komendantti. Ollaan Viaporissa vuonna 1748. Augustin Ehrensvärd rakentaa linnoitussaarta ja haaveilee naisen naurusta.


Komendantti

Heidi Köngäs: Sandra. Sandra ja Janne elävät torpassaan sisällissodan kevättä. Sata vuotta myöhemmin Sandran tyttärentytär haluaa lopettaa sukunsa vaikenemisen kulttuurin.

Asko Jaakonaho: Valon juhla. Romaani kuvaa Katri Valan ja Olavi Paavolaisen suhdetta ja elämää sotakeväänä 1942.

Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat. Karl Axel Björkin tutkimukset jatkuvat tällä kertaa oopperan kulisseissa.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin. Nainen junassa -menestysdekkarin kirjoittajan uutuudessa teini-ikäisen tytön ja keski-ikäisen naisen ruumiit löytyvät pikkukaupungin läpi virtaavasta joesta. 


Tummiin vesiin

S.K. Tremayne: Tulilapsi. Jääkaksosten kirjoittajan uudessa dekkarissa onnellinen perhe-elämä muuttuu painajaiseksi. 

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Esikoisromaanistaan Joutavuuksien jumala Booker-palkinnon voittanut Roy sijoittaa tapahtumat itsenäisyyttä halajavaan Kashmiriin ja tarkastelee Intian talouskasvun vaikutuksia sekä kastijakoa. 

WSOY:

Toinen tuntematon. Keitä olivat Tuntemattoman sotilaan naishahmot? Yli kaksikymmentä suomalaista nykykirjailijaa miettii millaisia tarinoita kirjan naishahmoihin ja niiden taakse voisi kätkeytyä.


Toinen tuntematon

David Lagercranz: Mies, joka etsi varjoaan. Stieg Larssonin työtä jatkavan Lagercranzin  toinen dekkari, jossa Lisbeth Salanderin ja Mikael Blomkvistin tarina jatkuu.


Kaikki saatavilla olevat kuvat www.adlibris.com.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kukkuu vaan ei nuku

Onko teillä joskus vaikeuksia nukahtaa tai heräättekö valvomaan keskellä yötä miettien hoidettavia asioita tai mahdollisia murheita? Tiedän miltä se tuntuu.


Olen nyt ollut kolme viikkoa nukkumatta muutamaa tuntia enempää öisin. Nämäkin hassut tunnit nukun pätkissä, yleensä sammutan valon ennen kahtatoista ja havahdun viimeistään kahdelta valvomaan. Uudelleen saan unta siinä neljän-viiden kieppeillä ja nämä viimeiset tunnit ennen kellon soimista ovat enemmän torkkumista kuin kunnollista palauttavaa lepoa. Lienee selvää, että viiden tunnin unilla ei oikein pärjää.

Viikonloppuna käväisin lääkärissä. Olen ollut viime viikon lopulta saakka kipeänä ja virusflunssaahan tämä vain on. Siinä vastaanotolla päädyin jotenkin tilittämään myös tätä unettomuuttani ja sitä kuinka koko homma on alkanut tuossa kuukausi takaperin, mutta kuinka viimeiset viikot ovat olleet hyvin vaikeita unen kannalta. 


Olen aina ollut huono nukkumaan, ihan vauvasta saakka. Lapsena inhosin nukkumista, sillä tuon hukkaan heitetyn ajan aikana saattoi maailmassa tapahtua vaikka mitä kivaa ja mielenkiintoista, josta jäisin nukkuessani paitsi. Koululaisena valvoin silloin tällöin aamuyön puolelle ennen kuin sain unta ja esikoisen vauvavuosi rikkoi unet lopullisesti. Onneksi olen ollut aina hyvä nukkumaan päiväunia, ne ovat pelastaneet paljon.

Nyt kuitenkin unirytmi on sekaisin ja pahasti. Sen hetken kun nukun, näen unia esimerkiksi kuopuksen koulunaloituksesta ja aamuisin herään aivan uupuneena ja valmiiksi väsyneenä. Syy tähän on sinällään hyvin ilmeinen. Kaikki alkoi, kun konkreettiset toimet isoäidin menehtymisen jälkeen oli tehty, hautajaiset vietetty, perunkirjoitus takana ja talo myynnissä. Ei ollut enää mitään tehtävää, ei mitään mihin surua hukuttaa. Lienee aika tavallinen tarina ja samaa sanoi lääkärikin. Yleensä reagoin stressaaviin tai surullisiin tilanteisiin menettämällä joko uneni tai ruokahaluni, en nuku tai kaikki ruoka ja ajatuskin syömisestä saa voimaan pahoin. Nyt kroppa ja mieli valitsi ensimmäisen.


Sain lääkäriltä kahden viikon sairausloman unirytmin saattamiseksi kuntoon sekä unilääkkeet tätä asiaa avittamaan. Nukahtamislääkkeistä ei tällä kertaa ole apua, sillä minä nukahdan kyllä. Tarvitaan siis jotain, joka auttaa pitämään unen läpi aamuyön tuntien. En tietenkään ole vielä ottanut lääkkeitä, koska ajattelin pärjätä itse. Myöskään sairauslomalle en missään nimessä aikonut jäädä. Lopulta oli kuitenkin tunnustettava, että ehkä molempia apukeinoja tarvitaan. Olen nimittäin todella väsynyt. En yhtään masentunut tai ahdistunut, ainoastaan uuvuksissa ja sen vuoksi mieli vähän maassa ja pinna kireällä. Niinpä otin aamulla puhelimen kauniiseen käteen ja soitin töihin, että palataan parin viikon päästä asiaan.

Illalla otan vihdoin sen unilääkkeen ja mies hoitaa poikien mahdolliset palautukset omiin sänkyihinsä. Sillä ei tämä perhekään pyöri ilman toisen aikuisen läsnäoloa, nyt olen lähinnä velvollisuudet ja pakolliset hommat hoitava kävelevä zombie, joka käy välillä itkemässä makuuhuoneessa. 

Miten mustaa kaikki on ilman unta ja miten valoisaa hyvin nukutun yön jälkeen. Minä, jos joku tiedän. 






perjantai 21. huhtikuuta 2017

Nostalgiaa ja vanhoja valokuvia

Vanhaa taloa tyhjennettäessä törmää roskan lisäksi aarteisiin. Minulle näitä aarteita olivat valokuvat, kirjeet ja kortit, joita isoäiti oli säästänyt vuosikymmenten takaa. Kävimme eräänä iltana kaikki läpi, säästimme osan ja laitoimme loput pois. Vanhoista valokuvista jätimme ne, joista isäni osasi sanoa keitä kuvissa esiintyy. Lähes kaikki on nyt vanhempieni kotona, mutta muutaman muiston toin mukanani.


Itse askarreltuja kortteja riitti. Me muistimme isoäitiä ja ukkia aina, kun siihen aihetta oli, ja kaikki nämä muistamiset olivat visusti tallessa. Olin myös ahkerassa kirjeenvaihdossa mummin kanssa siinä kymmenen ikävuoden tienoilla. 


Pauliina on näemmä piirtänyt ukin ja mummin kuvan ollessaan muutaman vuoden ikäinen, vai missä vaiheessa noita pääjalkaisia nyt piirrettiinkään. Ja kunnon lapseensa hurahtaneen vanhemman tapaan on äitini lähettänyt piirrokset selityksineen isovanhemmilleni. Aivan samanlaisia poikien kynästä lähteneitä olen minä lähettänyt omille vanhemmilleeni.


Keskellä ylpeä isoäiti kesällä -80 ja vasemmalla kastepäiväni ja kummitätini. Häntäkään ei enää ole. Isovanhempien kanssa oltiin myös Espanjassa, kun olin viisivuotias. Siltä matkalta on valtavasti hyviä muistoja. Mutta katsokaapa tuota ylhäällä oikealla olevaa eleganssia, kun ollaan siskon kanssa lähdössä häihin, on röyhelömekot ja olkihatut ja kaikki. Muistan hyvin, kuinka kieltäydyin lähtemästä paikalliselta Sokokselta ellen saa omia pitsihansikkaita. Ja sain. Ehkä voin tämän muiston myötä lopettaa ihmettelemisen siitä keneltä kuopus on päättäväisyytensä perinyt.


Olen lähettänyt esikoisen syntymästä saakka paljon kuvia isoäidille lapsenlapsenlapsistaan. Näissä kuvissa kuopus on ihan pieni ja oikeanpuoleisessa juuri sellainen kuin hän aina oli. Pelkkää suloisuutta, naurua ja hyvää mieltä ellei ollut nälkä tai väsy. Vasemmalla hän viettää toista jouluaan juuri yksi vuotta täyttäneenä ja alussa olevan korvatulehduskierteen kourissa. 


Ja esikoinen sitten, voi että mikä hymypallero hän oli vauvana! Vasemmalla ipana on sellaiset neljä tai viisi kuukautta vanha ja olemme lähdössä kaupungille. Oikeassa kuvassa puolestaan on uudenvuodenaatto ja lapsi kahta viikkoa vaille vuoden. Ihan lempikuviani nämäkin. 


Parhaat viimeiseksi, tässä ollaan kuopuksen ristiäisissä. Esikoinen kuivasi veljensä pään maailman huolellisimmin, mutta potretteja ottaessa riivaaja iski ja herrashenkilö esiintyy jokaisessa kuvassa jaloissamme maaten. Muistan ajatelleeni, että jääpähän jotain kerrottavaa jälkipolville ja annoin olla. Naurattaa aina, kun näen tuon kuvan. Isoveljeys voi ottaa välillä vähän tiukalle.


Parhaita muistoja, ihan parhaita. 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Voiko kummilapsia olla liikaa?

Reilu viikko takaperin tapasimme uusimman vahvistuksen kummilapsikavalkadiimme. Lahjat oli hankittu valmiiksi jo hyvissä ajoin, esikoinen valitsi vauvalle vaatteita Baby Gapin valikoimasta ja minä shoppailin Pottery Barn Kidsiltä kauniin viltin. Vielä mukaan Sephoran huulirasvaa äidille ja kaunis kortti. Matkalla kurvattiin hakemaan kaupasta pullaa ja suklaata kahvipöytään, eli melkoisten kantamusten kanssa saavuimme paikalle.


Hän on hurmaava. Aivan järjettömän ihana vauvanpallero, joka nukkui läpi kahvittelun sylissä ja oli vaan niin suloinen siinä uinuessaan. Esikoinen toivoi vauvaa meille pian kylään, mutta kuopuksella oli mielenkiinto leikeissä ja vauva saisi tulla kylään mikäli isoveljet tulisivat myös. Ja miksi vauvan nimi ei ole Tero, jaksaa kuopus kysyä. Sopisi kuulemma niin hyvin. Ja miksi äiti ja isä nauravat, mitä vikaa on Terossa!



Meillä on miehen kanssa nyt yhteensä kahdeksan kummilasta. Näistä kolme on minun omiani, kaksi miehen ja kolme yhteisiä. Vaikka samapa tuo, yhteisinä me heitä ajattelemme. Olen kuullut monesti ihmettelyä siitä miten voi olla näin monta kummilasta. Yksi on ollut sitä mieltä, että kummin on oltava kiinteästi perheen arjessa ja käytävä ahkerasti kylässä tai muuten ei ole mikään oikea kummi. Toinen puolestaan pitää kummeja lähinnä lahja-automaatteina. Totuus lienee jossain siinä välillä, ihmisestä riippuen. 

Minä en ajattele, että meillä olisi jotenkin hirveän monta kummilasta. En myöskään ajattele, että minun pitäisi tupata itseni kummin ominaisuudessa joka viikko kylään. Olen enemmänkin se aikuinen ystävä, luotettava ja toivottavasti luotettu tyyppi, jonka kanssa pitää yhteyttä ja tehdä asioita. Aikuinen, johon lapsella on erityinen side. Jokaisella meistä on oma arkemme kiireineen ja en odota omienkaan lasteni kummeilta sen kummempaa osallistumista arkeemme. He ovat olemassa, me olemme heidät lastemme ystäviksi valinneet ja halunneet. Se riittää. Omassa perheessäni on ollut tapana valita kolme kummia ja kolme heitä on myös pojillamme. Esikoisen kummeja ovat siskoni sekä ystäväpariskuntamme, kuopuksen puolestaan vanhin lapsuudenystäväni sekä kaksi tuoreempaa ystävää. Hyvät valinnat, en muuttaisi mitään. 


Meidän vanhin kummipoikamme on jo armeijassa, toinen täysi-ikäinen ja kolmaskin pääsee tulevana kesänä ripille. Mikä siis sen mukavampaa kuin saada uusia vahvistuksia vauvaosastolle, uusia pieniä ihmisiä joiden kasvua seurata ja joita hemmotella. Sillä siinä minä olen aika hyvä. Kummityttön rippilahjasuunnitelmat ovat olleet selvillä jo hyvän aikaa. 

Minulle kummius on luottamuksen osoitus ja tehtävistä tärkeimpiä. Ei tulisi mieleenkään sanoa ei, jos sellainen onni kohdalle osuu. Siinä oma vastaukseni otsikon kysymykseen. Näkeehän se jo naamasta. 




maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen Helsingissä

Päätin jo hyvissä ajoin, että tämän vuoden pääsiäinen ei meidän perheemme osalta sisällä suuria ponnistuksia. Ei pakata laukkuja reissua varten, ei tehdä pientä pintaremonttia kotiin tai olla muutenkaan tehokkaita. Olen itse nukkunut tolkuttoman huonosti jo jonkin aikaa ja yleisfiilis on sen vuoksi nuutunut. Näin asetin pääsiäiselle vain yhden tavoitteen. Se oli Downton Abbeyn viimeisen kauden katsominen viinin kera. 


Uniasiat eivät valitettavasti parantuneet, mutta brittiepookki on katsottu loppuun ja me olemme syöneet hyvin joka päivä. Perjantaina tehtiin meksikolaista ja lauantaina pari pellillistä kotitekoista pitsaa. Mies ja kuopus leipoivat meille suklaamuffinsseja ja meillä on itse asiassa vielä omenapiirakan ainekset odottamassa tekoaan. Mies kokkasi äsken superhyvää pastaa, jossa oli appelsiinia, viinirypäleitä, vuohenjuustoa ja herneenversoja.  



Lauantaina lähdimme Korkeasaareen katsomaan millainen pääsiäissaari paikasta on pyhien kunniaksi kehkeytynyt. Matkalla kävimme ostamassa meille miehen kanssa uudet silmälasit, tästä lisää myöhemmin. Sillalla matkalla saareen otettiin perhekuva, joka onnistui nappiin kuten yleensäkin. Voisi luulla, että käytämme eläintarhaa tapana kiduttaa lapsiparkoja.



Oli aivan järjettömän kylmä ja tuulinen päivä, palelimme villakerrastoista huolimatta. Eläimiä näkyi kuitenkin kivasti ja karhutkin olivat jo hereillä. 





Pääsiäisen kunniaksi pääsi askartelemaan, ottamaan kasvomaalauksen, tutkimaan kevään merkkejä ja istutuspuuhiin. Esikoinen kantoi kotiin kesäkurpitsan, kuopus auringonkukan aloitelman. Nyt katsotaan josko sieltä siemenistä jotain alkaisi ajan myötä versoa.




Sunnuntai alkoi kärsimättömän pikkutyypin herättäessä meidät seitsemältä etsimispuuhiin. Pääsiäispupun piilottamia suklaamunia etsittiin tällä kertaa sanaristikon avulla, mies on jo monena vuonna tehnyt pojille erilaiset arvoitukset pääsiäissunnuntain aamua odottamaan. 


Puolenpäivän jälkeen lähdimme vanhempieni luo syömään. Nyt onnistuttiin kuvissakin vähän edellistä paremmin! Hiusten pituus on muuten tosi hyvä juuri nyt, ei liian lyhyt eikä liian pitkä. Oletteko samaa mieltä?



Lapsuudenkodissa oli täysi pääsiäinen. Me toimme nuo vaaleanpunaiset kukat ja pääsimme herkuttelemaan muun muassa parsarisotolla ja ambrosiakakulla, jälkimmäinen on perinne jo lapsuudesta ja mahdollisesti paras kakku ikinä. Eikä poikien suklaamunasaaliskaan pieni ollut. 




Tänään on ollut kotipäivä. Pari koneellista pyykkiä on pesty, koti imuroitu alkavaan viikkoon ja reputkin jo pakattu huomisaamua varten. Meillä ei poikien askartelujen lisäksi ollut mitään muita pääsiäiskoristeita, joten niitä ei ole tarvinnut kerätä pois. Tuntuu hullulta, että ollaan parin viikon päässä vapusta ja ulkona on koleaa ja kylmää. Tennarikelejä odotellessa taidan houkutella esikoisen vielä leipomispuuhiin ja lopetella pääsiäisen siihen jo mainitsemaani omenapiirakkaan. Vaniljajätskin kanssa tietysti. 

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Eskarivuosi lähestyy loppuaan

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Elokuusta 2009 lähtien olen keskimäärin kahdesti päivässä käynyt päiväkodilla. Kahdeksan vuotta, aika järjettömän monta hoitopäivää, lukemattomia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa, monta aamuista eroamista ja yhtä monta iltapäivällä tapahtuvaa jälleennäkemistä. Aika tarkkaan kaksi kuukautta ja se on siinä. 


Viimeinen virallinen keskustelu, eskarilaisen leops-suunnitelman päivitys käytiin joku aika sitten. Voi meidän tulevaa koululaista, miten iso ja reipas tyyppi hänestä onkaan kasvanut. Siitä lapsesta, joka päiväkotiin tullessaan ei vielä osannut puhua ja opittuaan ei varmuuden vuoksi useaan kuukauteen sanonut mitään hoitopäivien aikana. Hänestä, joka sopeutui ryhmän arkeen mainiosti, mutta karjui kuitenkin aamuisin äidilleen, ihan että tietäisin mitä mieltä hän on tästä erossa olemisesta. Karjuminen ei koskaan ollut sellaista hätääntynyttä itkua, vaan lapsen temperamentin tuntien enemmänkin luokkaa "tästä saat, kun kerran aion taas jättää mut tänne ja lähteä senkin kurja kelmi". Kun ovi sulkeutui, kohautti karjuja olkiaan ja lähti leikkimään, luonnollisesti. Ja kun tulin iltapäivällä hakemaan, totesi hän aina "mun Ätä". 

Syksyllä koulun aloittaa lapsi, jolla on aloitukseen erittäin hyvät valmiudet tiedollisella ja taidollisella puolella. Hän on myös motorisesti taitava ja liikunnallisesti lahjakas. Hän osaa odottaa vuoroaan, kuuntelee ja keskittyy pitkäjänteisesti. Hän on selvästi kasvanut asioiden loppuunsaattamisessa ja hän on kaikkien kaveri, tulee toimeen ja pystyy leikkimään porukassa kuin porukassa. Hän on aivan ihastuttava, fiksu ja lahjakas tyyppi. 


Hän on kuitenkin myös joulukuussa syntynyt ja vuoden verran joitakin kavereitaan nuorempi. Syntymäkuukausi, jonka merkitys vuosi vuodelta vähenee, on vielä tässä vaiheessa huomioon otettava seikka. Ja kuopuksella se näkyy tunnepuolella. Jo hänen luonteensa ja temperamenttinsa sanelevat sen, että surut ovat valtavan suuria ja ilot järisyttävän isoja. Hän on kasvanut paljon esiopetusvuoden aikana, mutta on hyvin herkkä. Hän pahoittaa mielensä helposti ja on hyvin itsekriittinen mitä omaan tekemiseen tulee. Tunteet ovat pinnassa mikäli i-kirjain ei harjoitellessa mene oikealla tavalla. Hän on myös pienikokoinen fyysisesti.

Juttelimme kuopuksen eskariopettajan kanssa myös iltapäivistä ja yhteisestä leikistä. Olen aina tullut hakemaan lasta suoraan töistä ja ollut päiväkodilla kolmelta, jolloin muut ovat tehneet lähtöä ulkoleikkeihin. Kuopus ei siis ole näihin päässyt mukaan ja sen lisäksi aamupäivisin leikkiaikaa ei aina ole tehtävien ja muun ohjelman vuoksi. Niinpä näille viimeisille kuukausille tehtiin sellainen muutos, että haen lapsen kotiin vasta tuntia tavallista myöhemmin. Hän ehtii leikkiä kavereidensa kanssa kunnolla ja samalla tulee treenatuksi myös sitä uloslähtöä ja ulkovaatteiden pukemista, kodin kokemuksella potentiaalista kompastuskiveä. Suoraan sanottuna olen hyvin hämmästynyt, jos lapsi tulevana syksynä ehtii yhtenäkään päivänä kouluun niin, ettei pue viimeisiä vaatekappaleita matkalla tai lähde puolipukeisena. Joka tapauksessa muutos on ollut lapselle hyväksi ja haen vähän ennen neljää iloisen pojan kotiin. Itse olen vähän orpo piru -moodissa, kun mietin mitä tekisin siinä ennen hakemista. Ihanko kävisin vaikka itsekseni kaupassa. 


Olen iloinen siitä, että vaikka mitään ongelmia ei ole odotettavissa, laitettiin kouluun menemään tieto lapsen herkkyydestä. Jospa se auttaisi opettajaa kohtaamaan lapsen ja tunnistamaan tämän piirteen aiheuttamat mahdolliset haasteet. Kun joku kiukuttaa, ei koulussa voi saada raivaria kuten kotona. Sillä kotona tämä kaikki näkyy. Esikoulussa lapsi on kuin ihmisen mieli ja me kotona saamme sitten kohdata sen, että tuleva koulun aloitus on jatkuvasti lapsen mielen päällä. Häntä jännittää kovasti, oikeastaan aivan valtavasti. Hän pohtii osaako hän, pystyykö, autetaanko häntä läksyissä, mitä jos hän ei pärjääkään. Ja minä vakuutan, että hän osaa, pystyy ja pärjää. Hän tulee oppimaan koululaiseksi aivan samoin kuin kaikki muutkin ovat oppineet. Ja samaan aikaan tunnustan itselleni, että jännitän kuopuksen koulun alkamista paljon enemmän kuin esikoisen vastaavaa aikanaan, vaikka ulospäin olenkin se turvallinen ja vakaa vanhempi.


Kun esikoinen aloitti koulun minua jännitti, mutta samalla tiesin hänen kyllä pärjäävän. Esikoinen nimittäin on sellainen tulta päin menevä tyyppi. Hän sanoo ääneen, että kylläpäs jännittää ja menee sen jälkeen jännittävää tilannetta kohti. Jos jostain asiasta pitää puhua opettajalle tai jotain selvittää, laitetaan esikoinen asialle. Ja tämä sama lapsi, reipas ja omatoiminen koululainen, oli pienenä se arka meidän lapsistamme. Kuopus puolestaan oli pienenä rämäpäinen menijä, joka ei ujostellut mitään eikä ketään. Nyt hänestä on kasvanut hyvin herkkä lapsi, joka tarvitsee meitä vanhempiaan ja meidän antamaa tukea paljon. Kuopus osaa, tietää ja taitaa, mutta tarvitsee meidät ja toivottavasti myös herkkävaistoisen ja joustavan opettajan tukemaan häntä ja hänen kasvuaan. 

Olen miettinyt, että noinkohan saan tulevana elokuuna nukuttua lainkaan ja uskallan taas hengittää ehkä siinä ennen joulua olettaen, että asiat ovat menneet hyvin. Ei minulla ole mitään syytä ajatella etteikö kuopus oppisi koululaiseksi aivan kuten muutkin ovat oppineet. Silti ajattelen, että mitä enemmän mahdollisia haasteita tunnistaa, sen helpompi ne on ottaa kaikessa huomioon. Ja onneksi on esikoinen, joka välituntisin haluaa vähän katsoa pienempänsä perään. Se tuo turvaa, kun 900 lapsen seassa pitäisi tuon pikkukaverin ulkoilla.

Aion ensi elokuussa olla kotona lähes sinne kuun loppuun saakka tukemaan kuopuksen koulun aloitusta ja olemaan paikalla silloin, kun hän sitä tarvitsee. Hän kysyy asiasta ohimennen, varmistaa ettei tarvitse mennä yksin ja olenhan häntä hakemassa joka päivä. Ja kun minä menen töihin, ovat isovanhemmat ilmoittaneet olevansa tarvittaessa valmiudessa, vaikka joka päivä. Nyt mennään kuopuksen koulun aloituksen ehdoilla niin pitkään, kun lapsi sitä tarvitsee. Sen tärkeämpää asiaa ei tälle vuodelle meidän perheessämme ole. 







keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus. 42 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.


Mikäli kielellä leikittelu, loruttelu ja kaikenlainen kieli-ilottelu kiinnostaa, nyt kannattaa olla tarkkana. Laura Ruohosen kirjoittama ja Erika Kallasmaan kuvittama Tippukivitapaus on nimittäin tämän kevään lastenkirjallisuuden huippua.

Allakka Pullakan ja Yökyöpeleiden jalanjäljissä kulkeva runoseikkailu esittelee meille monta erilaista hahmoa. Alussa lennetään Tukaanin mukana Agaattilinnaan, tavataan Ali-Olio sekä Maaninen Manu. Villein pilkkijäin balladi kertoo Murhamäen Miinasta, Raadelman Riinasta ja Teräväisen Tiinasta ja tuo elävästi mieleen vanhan kansanrunouden balladimuodossaan. Hauskojen ja oivaltavien hahmojen lisäksi sivutaan montaa sellaista tilannetta, jotka osuvat suoraan vanhemmuuden kipupisteisiin. Maleksiva Aleksi ja Nirson lounas, kuulostaako tutulta? Esikoisen suosikki on Kameleontti, joka unohtaa harjata hampaansa. Itse tykästyin puolestaan on Kutterikuski Kustiin, jonka runoa lukiessa alkaa vaistomaisesti tapailla valssin tahtilajia.



Tippukivitapaus antaa illuusion siitä, että kielellä, sanoilla ja merkityksillä leikittely on helppoa ja yksinkertaista. Näin ei kuitenkaan ole, mistä syystä arvostan Laura Ruohosen tekstiä huimasti. Erika Kallasmaan kuvitus puolestaan on piste i:n päälle kokonaisuuden luomisessa. Kunnianhimoista ja oivaltavaa, loppusoinnuista haikuun. Tällaista lastenrunouden tulisi olla.


Tippukivitapaukseen perustuvaa musiikkinäytelmää esitetään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensi syksynä.