Kaksplus.fi

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Nostalgiaa ja vanhoja valokuvia

Vanhaa taloa tyhjennettäessä törmää roskan lisäksi aarteisiin. Minulle näitä aarteita olivat valokuvat, kirjeet ja kortit, joita isoäiti oli säästänyt vuosikymmenten takaa. Kävimme eräänä iltana kaikki läpi, säästimme osan ja laitoimme loput pois. Vanhoista valokuvista jätimme ne, joista isäni osasi sanoa keitä kuvissa esiintyy. Lähes kaikki on nyt vanhempieni kotona, mutta muutaman muiston toin mukanani.


Itse askarreltuja kortteja riitti. Me muistimme isoäitiä ja ukkia aina, kun siihen aihetta oli, ja kaikki nämä muistamiset olivat visusti tallessa. Olin myös ahkerassa kirjeenvaihdossa mummin kanssa siinä kymmenen ikävuoden tienoilla. 


Pauliina on näemmä piirtänyt ukin ja mummin kuvan ollessaan muutaman vuoden ikäinen, vai missä vaiheessa noita pääjalkaisia nyt piirrettiinkään. Ja kunnon lapseensa hurahtaneen vanhemman tapaan on äitini lähettänyt piirrokset selityksineen isovanhemmilleni. Aivan samanlaisia poikien kynästä lähteneitä olen minä lähettänyt omille vanhemmilleeni.


Keskellä ylpeä isoäiti kesällä -80 ja vasemmalla kastepäiväni ja kummitätini. Häntäkään ei enää ole. Isovanhempien kanssa oltiin myös Espanjassa, kun olin viisivuotias. Siltä matkalta on valtavasti hyviä muistoja. Mutta katsokaapa tuota ylhäällä oikealla olevaa eleganssia, kun ollaan siskon kanssa lähdössä häihin, on röyhelömekot ja olkihatut ja kaikki. Muistan hyvin, kuinka kieltäydyin lähtemästä paikalliselta Sokokselta ellen saa omia pitsihansikkaita. Ja sain. Ehkä voin tämän muiston myötä lopettaa ihmettelemisen siitä keneltä kuopus on päättäväisyytensä perinyt.


Olen lähettänyt esikoisen syntymästä saakka paljon kuvia isoäidille lapsenlapsenlapsistaan. Näissä kuvissa kuopus on ihan pieni ja oikeanpuoleisessa juuri sellainen kuin hän aina oli. Pelkkää suloisuutta, naurua ja hyvää mieltä ellei ollut nälkä tai väsy. Vasemmalla hän viettää toista jouluaan juuri yksi vuotta täyttäneenä ja alussa olevan korvatulehduskierteen kourissa. 


Ja esikoinen sitten, voi että mikä hymypallero hän oli vauvana! Vasemmalla ipana on sellaiset neljä tai viisi kuukautta vanha ja olemme lähdössä kaupungille. Oikeassa kuvassa puolestaan on uudenvuodenaatto ja lapsi kahta viikkoa vaille vuoden. Ihan lempikuviani nämäkin. 


Parhaat viimeiseksi, tässä ollaan kuopuksen ristiäisissä. Esikoinen kuivasi veljensä pään maailman huolellisimmin, mutta potretteja ottaessa riivaaja iski ja herrashenkilö esiintyy jokaisessa kuvassa jaloissamme maaten. Muistan ajatelleeni, että jääpähän jotain kerrottavaa jälkipolville ja annoin olla. Naurattaa aina, kun näen tuon kuvan. Isoveljeys voi ottaa välillä vähän tiukalle.


Parhaita muistoja, ihan parhaita. 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Voiko kummilapsia olla liikaa?

Reilu viikko takaperin tapasimme uusimman vahvistuksen kummilapsikavalkadiimme. Lahjat oli hankittu valmiiksi jo hyvissä ajoin, esikoinen valitsi vauvalle vaatteita Baby Gapin valikoimasta ja minä shoppailin Pottery Barn Kidsiltä kauniin viltin. Vielä mukaan Sephoran huulirasvaa äidille ja kaunis kortti. Matkalla kurvattiin hakemaan kaupasta pullaa ja suklaata kahvipöytään, eli melkoisten kantamusten kanssa saavuimme paikalle.


Hän on hurmaava. Aivan järjettömän ihana vauvanpallero, joka nukkui läpi kahvittelun sylissä ja oli vaan niin suloinen siinä uinuessaan. Esikoinen toivoi vauvaa meille pian kylään, mutta kuopuksella oli mielenkiinto leikeissä ja vauva saisi tulla kylään mikäli isoveljet tulisivat myös. Ja miksi vauvan nimi ei ole Tero, jaksaa kuopus kysyä. Sopisi kuulemma niin hyvin. Ja miksi äiti ja isä nauravat, mitä vikaa on Terossa!



Meillä on miehen kanssa nyt yhteensä kahdeksan kummilasta. Näistä kolme on minun omiani, kaksi miehen ja kolme yhteisiä. Vaikka samapa tuo, yhteisinä me heitä ajattelemme. Olen kuullut monesti ihmettelyä siitä miten voi olla näin monta kummilasta. Yksi on ollut sitä mieltä, että kummin on oltava kiinteästi perheen arjessa ja käytävä ahkerasti kylässä tai muuten ei ole mikään oikea kummi. Toinen puolestaan pitää kummeja lähinnä lahja-automaatteina. Totuus lienee jossain siinä välillä, ihmisestä riippuen. 

Minä en ajattele, että meillä olisi jotenkin hirveän monta kummilasta. En myöskään ajattele, että minun pitäisi tupata itseni kummin ominaisuudessa joka viikko kylään. Olen enemmänkin se aikuinen ystävä, luotettava ja toivottavasti luotettu tyyppi, jonka kanssa pitää yhteyttä ja tehdä asioita. Aikuinen, johon lapsella on erityinen side. Jokaisella meistä on oma arkemme kiireineen ja en odota omienkaan lasteni kummeilta sen kummempaa osallistumista arkeemme. He ovat olemassa, me olemme heidät lastemme ystäviksi valinneet ja halunneet. Se riittää. Omassa perheessäni on ollut tapana valita kolme kummia ja kolme heitä on myös pojillamme. Esikoisen kummeja ovat siskoni sekä ystäväpariskuntamme, kuopuksen puolestaan vanhin lapsuudenystäväni sekä kaksi tuoreempaa ystävää. Hyvät valinnat, en muuttaisi mitään. 


Meidän vanhin kummipoikamme on jo armeijassa, toinen täysi-ikäinen ja kolmaskin pääsee tulevana kesänä ripille. Mikä siis sen mukavampaa kuin saada uusia vahvistuksia vauvaosastolle, uusia pieniä ihmisiä joiden kasvua seurata ja joita hemmotella. Sillä siinä minä olen aika hyvä. Kummityttön rippilahjasuunnitelmat ovat olleet selvillä jo hyvän aikaa. 

Minulle kummius on luottamuksen osoitus ja tehtävistä tärkeimpiä. Ei tulisi mieleenkään sanoa ei, jos sellainen onni kohdalle osuu. Siinä oma vastaukseni otsikon kysymykseen. Näkeehän se jo naamasta. 




maanantai 17. huhtikuuta 2017

Pääsiäinen Helsingissä

Päätin jo hyvissä ajoin, että tämän vuoden pääsiäinen ei meidän perheemme osalta sisällä suuria ponnistuksia. Ei pakata laukkuja reissua varten, ei tehdä pientä pintaremonttia kotiin tai olla muutenkaan tehokkaita. Olen itse nukkunut tolkuttoman huonosti jo jonkin aikaa ja yleisfiilis on sen vuoksi nuutunut. Näin asetin pääsiäiselle vain yhden tavoitteen. Se oli Downton Abbeyn viimeisen kauden katsominen viinin kera. 


Uniasiat eivät valitettavasti parantuneet, mutta brittiepookki on katsottu loppuun ja me olemme syöneet hyvin joka päivä. Perjantaina tehtiin meksikolaista ja lauantaina pari pellillistä kotitekoista pitsaa. Mies ja kuopus leipoivat meille suklaamuffinsseja ja meillä on itse asiassa vielä omenapiirakan ainekset odottamassa tekoaan. Mies kokkasi äsken superhyvää pastaa, jossa oli appelsiinia, viinirypäleitä, vuohenjuustoa ja herneenversoja.  



Lauantaina lähdimme Korkeasaareen katsomaan millainen pääsiäissaari paikasta on pyhien kunniaksi kehkeytynyt. Matkalla kävimme ostamassa meille miehen kanssa uudet silmälasit, tästä lisää myöhemmin. Sillalla matkalla saareen otettiin perhekuva, joka onnistui nappiin kuten yleensäkin. Voisi luulla, että käytämme eläintarhaa tapana kiduttaa lapsiparkoja.



Oli aivan järjettömän kylmä ja tuulinen päivä, palelimme villakerrastoista huolimatta. Eläimiä näkyi kuitenkin kivasti ja karhutkin olivat jo hereillä. 





Pääsiäisen kunniaksi pääsi askartelemaan, ottamaan kasvomaalauksen, tutkimaan kevään merkkejä ja istutuspuuhiin. Esikoinen kantoi kotiin kesäkurpitsan, kuopus auringonkukan aloitelman. Nyt katsotaan josko sieltä siemenistä jotain alkaisi ajan myötä versoa.




Sunnuntai alkoi kärsimättömän pikkutyypin herättäessä meidät seitsemältä etsimispuuhiin. Pääsiäispupun piilottamia suklaamunia etsittiin tällä kertaa sanaristikon avulla, mies on jo monena vuonna tehnyt pojille erilaiset arvoitukset pääsiäissunnuntain aamua odottamaan. 


Puolenpäivän jälkeen lähdimme vanhempieni luo syömään. Nyt onnistuttiin kuvissakin vähän edellistä paremmin! Hiusten pituus on muuten tosi hyvä juuri nyt, ei liian lyhyt eikä liian pitkä. Oletteko samaa mieltä?



Lapsuudenkodissa oli täysi pääsiäinen. Me toimme nuo vaaleanpunaiset kukat ja pääsimme herkuttelemaan muun muassa parsarisotolla ja ambrosiakakulla, jälkimmäinen on perinne jo lapsuudesta ja mahdollisesti paras kakku ikinä. Eikä poikien suklaamunasaaliskaan pieni ollut. 




Tänään on ollut kotipäivä. Pari koneellista pyykkiä on pesty, koti imuroitu alkavaan viikkoon ja reputkin jo pakattu huomisaamua varten. Meillä ei poikien askartelujen lisäksi ollut mitään muita pääsiäiskoristeita, joten niitä ei ole tarvinnut kerätä pois. Tuntuu hullulta, että ollaan parin viikon päässä vapusta ja ulkona on koleaa ja kylmää. Tennarikelejä odotellessa taidan houkutella esikoisen vielä leipomispuuhiin ja lopetella pääsiäisen siihen jo mainitsemaani omenapiirakkaan. Vaniljajätskin kanssa tietysti. 

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Eskarivuosi lähestyy loppuaan

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Elokuusta 2009 lähtien olen keskimäärin kahdesti päivässä käynyt päiväkodilla. Kahdeksan vuotta, aika järjettömän monta hoitopäivää, lukemattomia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa, monta aamuista eroamista ja yhtä monta iltapäivällä tapahtuvaa jälleennäkemistä. Aika tarkkaan kaksi kuukautta ja se on siinä. 


Viimeinen virallinen keskustelu, eskarilaisen leops-suunnitelman päivitys käytiin joku aika sitten. Voi meidän tulevaa koululaista, miten iso ja reipas tyyppi hänestä onkaan kasvanut. Siitä lapsesta, joka päiväkotiin tullessaan ei vielä osannut puhua ja opittuaan ei varmuuden vuoksi useaan kuukauteen sanonut mitään hoitopäivien aikana. Hänestä, joka sopeutui ryhmän arkeen mainiosti, mutta karjui kuitenkin aamuisin äidilleen, ihan että tietäisin mitä mieltä hän on tästä erossa olemisesta. Karjuminen ei koskaan ollut sellaista hätääntynyttä itkua, vaan lapsen temperamentin tuntien enemmänkin luokkaa "tästä saat, kun kerran aion taas jättää mut tänne ja lähteä senkin kurja kelmi". Kun ovi sulkeutui, kohautti karjuja olkiaan ja lähti leikkimään, luonnollisesti. Ja kun tulin iltapäivällä hakemaan, totesi hän aina "mun Ätä". 

Syksyllä koulun aloittaa lapsi, jolla on aloitukseen erittäin hyvät valmiudet tiedollisella ja taidollisella puolella. Hän on myös motorisesti taitava ja liikunnallisesti lahjakas. Hän osaa odottaa vuoroaan, kuuntelee ja keskittyy pitkäjänteisesti. Hän on selvästi kasvanut asioiden loppuunsaattamisessa ja hän on kaikkien kaveri, tulee toimeen ja pystyy leikkimään porukassa kuin porukassa. Hän on aivan ihastuttava, fiksu ja lahjakas tyyppi. 


Hän on kuitenkin myös joulukuussa syntynyt ja vuoden verran joitakin kavereitaan nuorempi. Syntymäkuukausi, jonka merkitys vuosi vuodelta vähenee, on vielä tässä vaiheessa huomioon otettava seikka. Ja kuopuksella se näkyy tunnepuolella. Jo hänen luonteensa ja temperamenttinsa sanelevat sen, että surut ovat valtavan suuria ja ilot järisyttävän isoja. Hän on kasvanut paljon esiopetusvuoden aikana, mutta on hyvin herkkä. Hän pahoittaa mielensä helposti ja on hyvin itsekriittinen mitä omaan tekemiseen tulee. Tunteet ovat pinnassa mikäli i-kirjain ei harjoitellessa mene oikealla tavalla. Hän on myös pienikokoinen fyysisesti.

Juttelimme kuopuksen eskariopettajan kanssa myös iltapäivistä ja yhteisestä leikistä. Olen aina tullut hakemaan lasta suoraan töistä ja ollut päiväkodilla kolmelta, jolloin muut ovat tehneet lähtöä ulkoleikkeihin. Kuopus ei siis ole näihin päässyt mukaan ja sen lisäksi aamupäivisin leikkiaikaa ei aina ole tehtävien ja muun ohjelman vuoksi. Niinpä näille viimeisille kuukausille tehtiin sellainen muutos, että haen lapsen kotiin vasta tuntia tavallista myöhemmin. Hän ehtii leikkiä kavereidensa kanssa kunnolla ja samalla tulee treenatuksi myös sitä uloslähtöä ja ulkovaatteiden pukemista, kodin kokemuksella potentiaalista kompastuskiveä. Suoraan sanottuna olen hyvin hämmästynyt, jos lapsi tulevana syksynä ehtii yhtenäkään päivänä kouluun niin, ettei pue viimeisiä vaatekappaleita matkalla tai lähde puolipukeisena. Joka tapauksessa muutos on ollut lapselle hyväksi ja haen vähän ennen neljää iloisen pojan kotiin. Itse olen vähän orpo piru -moodissa, kun mietin mitä tekisin siinä ennen hakemista. Ihanko kävisin vaikka itsekseni kaupassa. 


Olen iloinen siitä, että vaikka mitään ongelmia ei ole odotettavissa, laitettiin kouluun menemään tieto lapsen herkkyydestä. Jospa se auttaisi opettajaa kohtaamaan lapsen ja tunnistamaan tämän piirteen aiheuttamat mahdolliset haasteet. Kun joku kiukuttaa, ei koulussa voi saada raivaria kuten kotona. Sillä kotona tämä kaikki näkyy. Esikoulussa lapsi on kuin ihmisen mieli ja me kotona saamme sitten kohdata sen, että tuleva koulun aloitus on jatkuvasti lapsen mielen päällä. Häntä jännittää kovasti, oikeastaan aivan valtavasti. Hän pohtii osaako hän, pystyykö, autetaanko häntä läksyissä, mitä jos hän ei pärjääkään. Ja minä vakuutan, että hän osaa, pystyy ja pärjää. Hän tulee oppimaan koululaiseksi aivan samoin kuin kaikki muutkin ovat oppineet. Ja samaan aikaan tunnustan itselleni, että jännitän kuopuksen koulun alkamista paljon enemmän kuin esikoisen vastaavaa aikanaan, vaikka ulospäin olenkin se turvallinen ja vakaa vanhempi.


Kun esikoinen aloitti koulun minua jännitti, mutta samalla tiesin hänen kyllä pärjäävän. Esikoinen nimittäin on sellainen tulta päin menevä tyyppi. Hän sanoo ääneen, että kylläpäs jännittää ja menee sen jälkeen jännittävää tilannetta kohti. Jos jostain asiasta pitää puhua opettajalle tai jotain selvittää, laitetaan esikoinen asialle. Ja tämä sama lapsi, reipas ja omatoiminen koululainen, oli pienenä se arka meidän lapsistamme. Kuopus puolestaan oli pienenä rämäpäinen menijä, joka ei ujostellut mitään eikä ketään. Nyt hänestä on kasvanut hyvin herkkä lapsi, joka tarvitsee meitä vanhempiaan ja meidän antamaa tukea paljon. Kuopus osaa, tietää ja taitaa, mutta tarvitsee meidät ja toivottavasti myös herkkävaistoisen ja joustavan opettajan tukemaan häntä ja hänen kasvuaan. 

Olen miettinyt, että noinkohan saan tulevana elokuuna nukuttua lainkaan ja uskallan taas hengittää ehkä siinä ennen joulua olettaen, että asiat ovat menneet hyvin. Ei minulla ole mitään syytä ajatella etteikö kuopus oppisi koululaiseksi aivan kuten muutkin ovat oppineet. Silti ajattelen, että mitä enemmän mahdollisia haasteita tunnistaa, sen helpompi ne on ottaa kaikessa huomioon. Ja onneksi on esikoinen, joka välituntisin haluaa vähän katsoa pienempänsä perään. Se tuo turvaa, kun 900 lapsen seassa pitäisi tuon pikkukaverin ulkoilla.

Aion ensi elokuussa olla kotona lähes sinne kuun loppuun saakka tukemaan kuopuksen koulun aloitusta ja olemaan paikalla silloin, kun hän sitä tarvitsee. Hän kysyy asiasta ohimennen, varmistaa ettei tarvitse mennä yksin ja olenhan häntä hakemassa joka päivä. Ja kun minä menen töihin, ovat isovanhemmat ilmoittaneet olevansa tarvittaessa valmiudessa, vaikka joka päivä. Nyt mennään kuopuksen koulun aloituksen ehdoilla niin pitkään, kun lapsi sitä tarvitsee. Sen tärkeämpää asiaa ei tälle vuodelle meidän perheessämme ole. 







keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus

Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus. 42 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.


Mikäli kielellä leikittelu, loruttelu ja kaikenlainen kieli-ilottelu kiinnostaa, nyt kannattaa olla tarkkana. Laura Ruohosen kirjoittama ja Erika Kallasmaan kuvittama Tippukivitapaus on nimittäin tämän kevään lastenkirjallisuuden huippua.

Allakka Pullakan ja Yökyöpeleiden jalanjäljissä kulkeva runoseikkailu esittelee meille monta erilaista hahmoa. Alussa lennetään Tukaanin mukana Agaattilinnaan, tavataan Ali-Olio sekä Maaninen Manu. Villein pilkkijäin balladi kertoo Murhamäen Miinasta, Raadelman Riinasta ja Teräväisen Tiinasta ja tuo elävästi mieleen vanhan kansanrunouden balladimuodossaan. Hauskojen ja oivaltavien hahmojen lisäksi sivutaan montaa sellaista tilannetta, jotka osuvat suoraan vanhemmuuden kipupisteisiin. Maleksiva Aleksi ja Nirson lounas, kuulostaako tutulta? Esikoisen suosikki on Kameleontti, joka unohtaa harjata hampaansa. Itse tykästyin puolestaan on Kutterikuski Kustiin, jonka runoa lukiessa alkaa vaistomaisesti tapailla valssin tahtilajia.



Tippukivitapaus antaa illuusion siitä, että kielellä, sanoilla ja merkityksillä leikittely on helppoa ja yksinkertaista. Näin ei kuitenkaan ole, mistä syystä arvostan Laura Ruohosen tekstiä huimasti. Erika Kallasmaan kuvitus puolestaan on piste i:n päälle kokonaisuuden luomisessa. Kunnianhimoista ja oivaltavaa, loppusoinnuista haikuun. Tällaista lastenrunouden tulisi olla.


Tippukivitapaukseen perustuvaa musiikkinäytelmää esitetään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensi syksynä.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Raivaushommissa

Viime viikko oli raskas. Siihen kuului yksi kappale jätelavoja, monta edestakaisin käveltyä kilometriä ja paljon muistoja. Yhden aikakauden loppu oli käsillä.


Kuluneella viikolla ohjelmassa oli yhden omakotitalon tyhjentäminen ja kiinteistönvälittäjien tapaaminen. Menimme siskon kanssa paikalle maanantaina illalla, huhkimme homman pakettiin keskiviikkoiltaan mennessä ja torstaina keskustelimme jo talon myynnistä. Tehokkuus on toinen nimemme eikä valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun samaa hommaa teimme. 

Hommaa riitti. Aloitimme mäkitreenistä, eli kellarin autotallista ja jatkoimme alakerran kautta keskikerrokseen ja vintille. Vaikka osa huonekaluista oli jo viety Kierrätyskeskukseen tai myyty eteenpäin ja olimme käyneet esimerkiksi vaatekaapit sekä keittiön kuiva-aineet läpi, oli tavaran määrä järjetön. Ja ymmärtäähän sen, kun kerran kyseessä on 1950-1960 -lukujen vaihteessa rakennettu talo, josta ei koskaan ole heitetty mitään pois. Ensin tuntui, että pää räjähtää tavaran määrästä. Sen jälkeen tuli epätoivo, kun seisoin vintillä ja katselin kaikkea sinne vuosien saatossa säilöttyä. Onneksi jätelava oli sopivasti vintin ikkunan alla ja onneksi se ikkuna oli olemassa. Ja sitten oli enää vain haikea olo. 


Näitä Valittuja Paloja luin aina isovanhemmilla käydessäni, kun olin arviolta kymmenen. Roskiin lähtivät, kuten niin paljon muutakin. Erilaisia lasitölkkejä sen sijaan riittää, samaten Pauligin peltisiä kahvi-, jauho- ja ryynirasioita on puolikas jätesäkillinen. 



Tämän lakin jätin viimeiseksi. Olisin halunnut sen säästää, mutta mitä sillä sitten olisi tehnyt. Mahtaako se olla ollut sodassa isoisän päässä?


Ilman kuoharia ei ehkä olisi selvitty. Istuimme keittiönpöydän äärellä vieressämme iso Ikean kassillinen täynnä kirjeitä, kortteja ja valokuvia. Suretti ettei kaikkea voinut säästää. Jos olisin voinut paketoida koko talon irtaimistoineen ja sen myötä lapsuuteni kuplamuoviin, olisin sen tehnyt. Sen sijaan päädyin tuomaan muistoesineitä, muutaman huonekalun ja astioita sekä tietysti kirjeitä ja valokuvia kotiin. Se sai riittää. Mutta ei se helppoa ole, luopuminen. Ei ole enää sitä mummilaa, joka on aina ollut. Ei taloa eikä niitä ihmisiä, jotka siitä talosta merkityksellisen paikan tekivät. 



Mutta kyllä me kuulkaa nauroimmekin. Siinä kun roikuttaa viime voimillaan vintin tuuletusikkunasta ikivanhaa aurinkotuolia ja tuolinpirulainen päättää juuri sillä hetkellä rävähtää auki, sai tosissaan pinnistellä ettei ihan vaan nauramisen takia olisi jäänyt tuoli tuuppaamatta lavalle. 


Reissu osoitti meille myös, että kiinteistönvälittäjissä on paljon eroja. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä kenelle annamme talon välitettäväksi ja nyt kun sisko on urakoinut vielä talon siistiksi ja ikkunatkin on kuurattu, on aika siirtyä odottavalle kannalle. Pian talo on kaupan ja löytää toivottavasti itselleen uudet asukkaat. Se on hyvä talo, itse pitkästä tavarasta viimeisen päälle tehty. Siitä tulee vielä hyvä koti jollekin perheelle. Ja mites nämä tapetit? Muotia silloin, muotia taas nyt.


Tulin torstai-iltana kotiin, istuin sohvalle ja mietin kuinka orpo voi ihmisen olo olla. Toki tiesin tämän viikon tulevan olemaan yhdenlaista hyvästijättöä, mutta yllätti se silti voimallaan. Olen ollut niin väsynyt, niin surullinen ja niin haikea. Olen katsonut paljon valokuvia ja miettinyt kuinka rakastettuja me olimmekaan isovanhemmillemme. Ja miettinyt, että onneksi on sisko, jonka kanssa tätä kaikkea jakaa. 







lauantai 8. huhtikuuta 2017

Äänestäthän sinäkin huomenna

Kuntavaalit ovat ovella. Viime päivinä katukuvan ovat täyttäneet puolueiden teltat, esitteitä on jaettu vasemmalta ja oikealta ja kadunvarsien ehdokasjulisteista on voinut käydä tutkimassa vaihtoehtoja. Elämme jännittäviä aikoja. 


Kuntavaalit ovat kaikista vaaleista ne, jotka vaikuttavat yksittäisen ihmisen elämään eniten. Nyt valitaan edustajia päättämään oman kotikaupungin asioista ja täällä Helsingissä huominen on vielä entistäkin merkittävämpi päivä. Vihreät ja Kokoomus ovat hyvin lähellä toisiaan kannatusluvuissa ja yksittäisten edustajien lisäksi tässä valitaan myös kaupungille pormestaria. Kumpi onkaan suurin puolue huomenna, nähtäväksi jää. 

Vaalit ovat olleet minulle mielenkiintoista aikaa lapsesta saakka. Muistan oikein hyvin kuinka kävimme vanhempien kanssa äänestämässä koululla, muistan keskustelut äänestämisen tärkeydestä ja sen, että vaalisalaisuutta pitää kunnioittaa. Muistan kuinka sain itse äänestää ensimmäistä kertaa ja muistan vaalikahvit äänestysten jälkeen. Ja vaikka vaalisalaisuus tärkeä arvo onkin, ei meillä oikeasti koskaan mitään sen suurempia salaisuuksia asian suhteen ole ollut. Olemme aina puhuneet ehdokkaista ja valinnoistamme avoimesti. En yhäkään näe mitään mieltä asian piilottelussa ja kerron kyllä ketä äänestän ja miksi näin. 

Tänä vuonna kävimme kuopuksen kanssa äänestämässä jo ennakkoon. Kohdallemme sattui erinomainen vaalivirkailija, joka näytti eskarilaiselle koko prosessin kulun vaihe vaiheelta. Tämä kerta oli myös itselleni käänteentekevä, sillä ensimmäisen kerran kunta- tai eduskuntavaaleissa äänestin Vihreitä. Olen ensimmäisestä äänestyskerrastani saakka kannattanut Kokoomusta, mutta näin sitä ihminen muuttuu. En voi hyväksyä Kokoomuksen viime vuosien politiikkaa ja kaikkien pienimmiltä ja suojattomimmilta leikkaamista koulutuksesta puhumattakaan. On totta, että leikkauksia täytyy tehdä taloudellisen taantuman johdosta. Kokoomuksen arvomaailma ei kuitenkaan enää vastaa minun arvomaailmaani siinä missä Vihreiden ajama varhaiskasvatuspolitiikka, koulupolitiikka ja esimerkiksi maksuton terveydenhuolto paperittomille ovat asioita, joita itsekin pidän tärkeinä. En ole kaikesta samaa mieltä yhdenkään puolueen kanssa ja pidän esimerkiksi hyvin epätodennäköisenä ruuhkamaksujen tai tietullien toteutumista. Sen sijaan autoton keskusta tai kaupunkibulevardit ovat asioita, joita kannatan lämpimästi. Kaiken kaikkiaan Vihreiden Helsinki on kaupunki, jossa itse haluan elää ja asua ja jossa haluan lapseni kasvattaa. Tämän vuoksi päätös vaihtaa puoluetta oli lopulta helppo.


Huomenna saa äänestää. Ja jos et vielä tiedä ketä äänestäisit, annan tässä vielä hyvän viime hetken vinkin. Kurkkaa Elina Moision nettisivuilta kuka tämä fiksu asiantuntija on naisiaan ja mikäli siltä tuntuu, piirrä äänestyslippuun numero 685.

Pääasia on, että äänestät. 

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kun perheen isä matkustaa

Matkalaukku eteisessä aina valmiina pakattavaksi. Matkakokoiset hygieniatuotteet minigrip-pussissa odottamassa. Kalenterimerkinnät, joista voi kurkata milloin se puoliso taas tuleekaan kotiin. Arkea perheelle, jossa toinen vanhemmista matkustaa työnsä puolesta säännöllisesti.


Kun esikoisemme oli kaksi kuukautta vanha, aloitti mies uudessa työpaikassa ja samalla kuvioihin tulivat työmatkat. Mies oli poissa välillä joka viikko, välillä joka toinen ja matkojen pituudet vaihtelivat parista yöstä yhdeksään vuorokauteen. Me totuimme siihen, niin mies kuin minä ja esikoinenkin, jonka kanssa meistä muodostui aikamoinen tiimi. Matkailu jatkui vielä kuopuksen ensimmäiset puoli vuotta, jonka jälkeen mies vaihtoi työpaikkaa ja matkoista tuli satunnaisia. Sen jälkeen meni muutama vuosi kokonaan ilman työmatkoja, mutta nykyisessä työpaikassa niitä taas riittää. Ja tämä tuntuu oikeastaan hyvin tutulta. Mies maailmalla, minä ja pojat kotimaisemissa. Emme mekään kyllä edes silloin pikkulapsiaikoina kotiin jääneet homehtumaan, paljon mentiin ja tehtiin kolmisin.


Jokainen perhe elää arkea tavallaan. Minä olen useammankin ystäväni kanssa pyöritellyt päätä, kun joku on kertonut vaativansa miehensä tuloa töistä heti työajan päätyttyä neljältä. Pelkkä ajatuskin tuntuu huvittavalta, sillä mieheni alalla pitkät työpäivät ovat kaikkea muuta kuin poikkeus. Tietenkään hän ei ole kotona ennen kuutta ja jos on, se tarkoittaa monen tunnin duunirupeamaa vielä iltapuhteeksi. Vastapainona on toki vapaus tehdä työnsä milloin haluaa ja missä haluaa, näin miehellä on esimerkiksi mahdollisuus lähteä tällä viikolla esikoisen luokan saattajaksi leffaan keskellä aamupäivää. Silti, hyvin harvoin olen laskenut miehen varaan mitä tulee kaupassa käymiseen, ruoan laittamiseen, kurahousujen pesuun ja läksyjen tarkastamiseen. Älkää ymmärtäkö väärin, hän tekee kaiken mielellään, jos vain kotona on ja ehtii, mutta lähtökohtaisesti tämän perheen pyörittäminen on minun vastuullani. Ja se on ihan ok. Monesti soitan hänelle iltapäivisin, että mikä on aikataulu. Ihan vaan, että olen asiasta kärryillä, en hoputtaakseni häntä kotiin.


On absurdi ajatus, että tarvitsisin apukäsiä esimerkiksi käydäkseni kaupassa tai tehdäkseni ruokaa, siivouksesta nyt puhumattakaan. Elettyäni kolmevuotiaan ja vauvan kanssa hissittömässä kerrostalossa miehen ollessa yli viikon kerrallaan poissa, en jaksa valittaa pienistä. Kyllä, joskus oli tylsää raahata vauvaa, uhmaraivareiden vuoksi äksänä maassa makaavaa esikoista ja kauppakasseja takapihan autopaikalta ylös kotiin. Samaten oli kurjaa, kun miehen lähtöä seuraavana aamupäivänä aloitettiin vatsatautirumba. Mutta sitähän se on, arki. Joskus kurjaa, joskus ihanaa, useimmiten ihan tavallista. Vanhemmistani ja siskosta on ollut iso apu vuosien mittaan, mutta kaikkein helpoimmalla minun mielestäni pääsee, kun on omassa kodissa omien rutiinien parissa. Yleensä tosin valvoin ensimmäiset pari yötä kuulostellen lapsia ja valitettavasti valvon yhä. Kolmantena yönä olenkin sitten niin väsynyt, että uni kyllä tulee. 

Kuopuksen synnyttyä esikoinen alkoi oireilla isänsä poissaoloja. Hän tarvitsi selvästi isäänsä enemmän kuin ennen ja reagoi vahvasti työmatkoille lähtemiseen. Lapsi ei tuntunut ymmärtävän, että isä tulee kyllä takaisin, vaan itki katkeria hylkäämisen kyyneliä harva se viikko. Mieheni totesi, että mikään työ ei ole tämän arvoista ja vaihtoi duunipaikkaa sellaiseen, jossa matkat olivat satunnaisia. Tämä oli iso juttu perheellemme ja esikoiselle, asia josta olen ikuisesti miehelle kiitollinen. Olisihan hän voinut päättää toisinkin. Sen sijaan oli selvää, että esikoisen tunteiden täytyy mennä muun edelle. Ja nythän tämä on jo vähän läpihuutojuttu isojen lasten kanssa. 


Minä itse koen hyvin ahdistavana ajatuksen, että perheen toisen aikuisen pitäisi tulla joka päivä kotiin tuli hännän alla ja jatkuvasti oltaisiin kylki kyljessä. Toki muistan vauva-ajoilta montakin päivää, kun olen ollut aivan puhki ja ojentanut lapsen isänsä syliin heti eteisessä. Samaten oli hetkiä, jolloin ajattelin etten jaksa enää yhtään. Niitä on varmasti kaikilla. Niinpä olen näin jälkeenpäin miettinyt, että miksi en pyytänyt enemmän apuja niihin hetkiin, kun olin poikien kanssa pitkiä pätkiä yksin. Miksi en palkannut siivoojaa, pyytänyt hoitoapua vaikkapa esikoisen kanssa ulkoiluun tai ylipäänsä käyttänyt enemmän palveluja. Minulle ei tiedättekö tullut mieleenkään, tosin olen muutenkin huono pyytämään jeesiä arkipäivän asioihin. Tämä olisi ehdottomasti kannattanut tehdä toisin, sillä omaa jaksamistaan ei kannata vetää liian tiukoille. 

Mutta olen minä myös aika ylpeä itsestäni, lapsistani ja perheestäni. Siitä keskenkasvuisesta 27-vuotiaasta, joka esikoisen äidiksi aikanaan tuli, on vuosien myötä kasvanut vahva tyyppi ja erittäin hyvä äiti. Lapseni tietävät, että vaikka isänsä välillä onkin poissa maisemista ja parhaillaan minä olen poissa monta päivää putkeen, heidän hyvinvointinsa tulee aina meille ykkösenä. Välillä on ikävä ja sitten taas tavataan. Ja vaikka vielä viisi vuotta sitten miehen työmatkat vaativat meiltä kaikilta toisinaan paljon, on tilanne nyt toinen ja yhden vanhemman poissaolo ei vaadi enää toiselta pahemmin venymistä. Tämän kun joku olisi minulle niinä tiukkoina hetkinä kertonut, olisin ollut kiitollinen. Että arki eskarilaisen ja koululaisen kanssa on mahtavaa. 

Toivottavasti tästä ei saanut sellaista kuvaa, että meidän arkemme olisi aina jotenkin seesteistä ja hallittua. Päinvastoin, säädön määrä on vakio, jo silloin leikki-ikäisen ja taaperon kanssa.