Onko koululaisten loma pelkkää pelaamista?

Koululaiset viettävät parhaillaan ensimmäistä kesälomaviikkoaan, edessä on ihanan joutilaisuuden täyttämä kesä. Mitä tänään tehtäisiin, kysyy moni kavereiltaan. Ainakin näin esiteinin vanhempana huomaan vastauksen olevan aika usein, että pelataan. Voiko kesäloman anatomia löytyä rajattomasta pelaamisesta, nyt kun ei koulukaan tule läksyineen häiritsemään pelimaailmaan uppoutumista? 

Viime lauantaina puettiin silitetyt kauluspaidat päälle ja lähdettiin koko perhe koululle. Yhteisen lauluhetken, kuulumisten vaihdon, Suvivirren ja kuutosten kukituksen kautta siirryttiin luokkiin, minä kuopuksen kanssa ja mies esikoisen. Tokaluokkalainen oli mukana antamassa ruusuja alakoulun päättäville, kun taas esikoinen oli pokannut todistuksen oppilaskunnan hallitustyöstä jo aiemmin viikolla. Molempia selvästi jännitti, mutta jännitys onneksi helpotti kirjekuoriin kurkistamisen jälkeen. Kun koululaiset oli kehuttu maasta taivaaseen koko vuoden työnteosta sekä siitä palkkioksi saaduista todistuksista, käytimme lopun päivän rauhalliseen hengailuun. Katsoimme leffaa, kävimme ulkona syömässä ja ostimme karkkia jälkkäriksi. Lapset selvästi tarvitsivat lepoa. Silti mietitytti, mitenköhän päivät sujuvat lomalla ja kuinka paljon tulee tuijotettua ruutua. 

Lomasta saa ja pitää nauttia. Täytyy olla pitkiksi venyviä aamuja, rauhallista oleilua ja päiviä, jolloin ei tee yhtikäs mitään tärkeää. Sama se on aikuisellakin, joutilaisuus ja tylsistyminen tuottaa monesti jälkeenpäin paitsi virkistyneen ihmisen myös roppakaupalla uusia ideoita. Näin työssäkäyvänä aikuisena sitä kuitenkin toivoisi jälkikasvun tekevän edes puolet lomastaan jotain suunnilleen järkevää. Erilaiset kesäleirit harrastusten, liikunnan tai vaikkapa kädentaitojen parissa ovatkin helppo, mutta hintava ratkaisu. Satasia pinoon ja lapsi voi viettää viikon jos toisenkin valvotuissa oloissa ennen vanhempien loman alkamista. Ettei mene ihan jatkuvaksi pelaamiseksi ja äidille soitteluksi. 

Mutta mitäs sitten, kun toinen lapsista ei enää ikänsä myötä ole innostunut menemään ohjattuun toimintaan, mutta pikkuveli on vielä liian pieni jäämään isomman kanssa kotiin. Ja jos isompi ei mene leirille, ei muuten mene pienempikään, se on käynyt selväksi meidän huushollissamme. ”Sitä paitsi mä olen tehnyt koko vuoden töitä koulussa, nyt mä olen lomalla ja haluan vaan lomailla.” Asia ymmärretty.

Meidän ratkaisumme oli palkata hoitaja kotiin. Kun tämä hoitaja vieläpä sattuu olemaan poikapuolinen lukiolainen, oli lastenkin hyväksyntä helposti saavutettu. Halusimme poikien seuraksi jonkun, joka katsoo heidän peräänsä, vie ulos pelaamaan futista tai urheilukentälle ja huolehtii, että päivän aikana syödäänkin jotain. Toki lapset saavat mennä kavereidensa kanssa kuten ennenkin, mutta onpahan seuraa ellei kavereita satu olemaan kotosalla. Viime vuonna jo kokeiltiin ja tänä vuonna soitin suoraan kysyäkseni tulisiko hän taas. Onneksi tuli.

Ja toki he pelaavatkin. Ja katsovat telkkaria, vuokraavat leffoja tai tuijottavat älyttömiä videoita youtubesta. Mutta sen vastapainoksi viettävät paljon aikaa ulkona ja minä voin olla töissä rauhallisin mielin. Hoettuani pari vuotta lapsille tasapainon tärkeyttä kaikessa tekemisessä, elättelen toivoa idean uppoamisesta pikkuhiljaa tajuntaan. Vietä päivä sisällä, jos käyt myös ulkona. Lue sarjiksia, jos luet myös läksyt. Ja pelaa, jos osaat lopettaa sopivan ajan kuluttua. Nyt näyttää aika hyvältä jo.

Kun nirsot lapset sitten lopulta alkavat syödä ja äiti hyppii ilosta

Nallepastaa ketsupilla, paitsi että toiselle ilman ketsuppia. Puuroa voisilmällä. Hedelmistä omenoita molemmille, toiselle myös marjoja. Vihanneksista kurkkua molemmille, toiselle myös paprikaa. Jauhelihakastiketta toiselle, toiselle vain spaghettia. Leipää ja voita ja vielä vähän lisää leipää ja voita. Siinäpä ruokarajoitteisten lasteni ruokavalio monen monta vuotta.

Me olemme painiskelleet asian kanssa pitkään. Meinasin kirjoittaa ongelman, mutta vaihdoin sen viime hetkellä pois. Sillä oikeastaan tämä ei yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta ole ollut meille ongelma. Toki harmittaa, kun lapset ovat niin ennakkoluuloisia syöjiä. Olisi ihana mennä heidän kanssaan sushille ilman, että he vain istuvat kaverina. Sen sijaan muiden kommentit olen melko onnistuneesti jättänyt omaan arvoonsa, siinähän puhuvat. Helsingin Sanomien juttu meistä kahden kesän takaa sai keskustelupalstat räjähtämään. Onneksi olen hyvä heittämään tällaiset tuntemattomien mielipiteet olan yli, kyllä siinä tarvittiin vankkaa äiti-itsetuntoa.

Ehkä se kertoo myös siitä ettei ruoka ole meille niitä maailman tärkeimpiä asioita, vaikka kaikkiruokaisia kulinaristeja olemmekin miehen kanssa. Se on vain yksi asia monista ja lapsi tarvitsee energiaa. 

Tulen aina muistamaan sen Pariisin matkan, kun söimme ensin miehen kanssa simpukkapastaa ja ruokimme sen jälkeen lapset Mäkkärin ranskalaisilla. Tai Lontoon, jolloin kuopus tilasi muusia ranskalaisilla ja minä selitin tarjoilijalle lapsen olevan paitsi tosissaan myös tämän olevan hänelle aivan tavallista. Mutta missä proteiini, eihän lapsi kasva?! Ei ehkä, mutta voi hyvin. Jos joku uppoaa, mennään sillä. Ja niin on menty.

Yhtäkkiä alkoi tapahtua, ihan kuin vaivihkaa. Kaikki alkoi muutama vuosi takaperin Välimeren risteilyllä, kun esikoinen halusi maistaa cokista. Hiljalleen kertoja tuli lisää. Savukalaa juhlissa, sehän olikin hyvää ja nykyään uppoaa molempiin aina. Kylmäsavulohta jouluna, siitä tuli esikoisen uusi suosikki. Silli sen sijaan jäi maistelun asteelle. En uskaltanut vielä juhlia, hyvä kun edes katsoin uusia makuja maistelevaan lapseeni päin. 

Nyt olemme siinä tilanteessa, että lasten kanssa voi mennä ravintolaan suhteellisen hyvillä mielin. Jos lastenlistaa ei ole, he syövät aikuisten listalta sopivan annoksen. Viime kuussa se oli lehtipihvi ranskalaisilla ja hyvin upposi, molemmille. Joulun alla Tallinnassa molemmat söivät lihansa kanssa muusia, johon oli lisätty sieniä. Varmuuden vuoksi kerroin vasta jälkeenpäin ja taas saatiin uusi kokemus. Ihan hyvää oli kuulemma. Ja sitä sushia tilataan nykyisin esikoiselle oma setti. 

Nallepasta pitää yhä suosionsa nopeiden ruokien kategoriassa, uutena kaverinaan nuudelit. Omenat ovat yhä hedelmistä parhaat. Mutta tortilloja syö koko perhe ja on se jo todettava. Meidän supernirsot ja vähäruokaiset lapset eivät ole enää ollenkaan niin nirsoja kuin aiemmin.

Baby steps. Veikkaan, että aikuisena syövät kaikkea.

Viime syksynä olin kurja äiti eli katsaus menneeseen vuoteen

Uuden vuoden kunniaksi some täyttyi niin katsauksista menneeseen kuin toiveista uudelle alulle. Vaikka itselleni syksy on yhtä lailla merkittävä rajapyykki ja uuden alku, on tässä vuoden vaihtumiseen liittyvässä tutkiskelussa puolensa. Mitä kuluneena vuonna tapahtui, mitä haluan jatkaa ja mitä tehdä toisin? Millainen vuosi oli kokonaisuutena? Niinpä minäkin katsoin menneeseen. Tämä Instagramin Bestnine-kollaasi on muuten yllättävän tarkkanäköinen siinä mitä elämäämme viime vuonna kuului ja millaisista aineksista se koostui. Katsotaanpa.

Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä vasemmalla olen juuri allekirjoittanut työsopimuksen kirjastopedagogin sijaisuuteen. Tulin kirjastoalalle toukokuussa ja lokakuun alussa siirryin tekemään pientä, mutta sitäkin merkittävämpää erikoisalaa. Olin onnellinen, innostunut ja mietteliäs, helpottunutkin. Tiesin pystyväni tuleviin tehtäviin vankan kirjallisuuskokemukseni myötä ja koin olevani unelmahommissani. Samalla kuitenkin tiesin myös, että edessä olisi tiukkaa opettelua ja monia oivalluksia siitä, että "ai näin tämä kannattaa tehdä, tiedän sitten ensi kerralla". Ja olin oikeassa. 

Olen nauttinut työstäni valtavasti. Olen tavannut syksyn mittaan satoja oppilaita, isompia ja pienempiä. Nämä kohtaamiset ovat parasta työssäni. Se, kun saan kertoa heille pieniä tarinoita kirjoista ja ottaa heidät mukaan juuri sen heille oikean kirjan etsimiseen. Kysyä ja saada vastauksia, joista myös minä opin paljon. Jos minä laajennan heidän käsitystään siitä mitä lukeminen parhaimmillaan voi olla, myös he laajentavat minun maailmankuvaani ja sitä millaisena se näyttäytyy lapsille ja esiteini-ikäisille. Kevääksi olen suunnitellut monenlaisia uusia kirjavinkkauskonsepteja, minun tunneillani ei todellakaan vain vinkkari puhu oppilaille heidän kuunnellessaan. Toivottavasti myös lapset innostuvat näistä yhtä paljon kuin minä!

Toinen kuva ylhäällä keskellä on Thaimaasta, jossa olimme puolitoista viikkoa lomailemassa  kesäkuun alussa. Se olikin minun ainoa kesälomani tai loma ylipäätään menneenä vuotena. On ollut tiukka vuosi, joka antoi paljon, mutta vei myös voimat tehokkaasti loppua kohden kulkiessaan. Tuo yhteinen kesäloma kaukana onkin jäänyt mieleeni ihanana irtiottona. Olimme ensimmäisen kerran Aasiassa ja Hua Hin sekä hotelli Hyatt Regency tarjosivat erinomaisen ympäristön täydelliseen rentoutumiseen. Kävin joka päivä hotellin palkitussa spassa erilaisissa hemmotteluhoidoissa ja nautimme elämästämme koko porukka täysillä. Tämä kuva on rannalle katetulta illalliselta, näyttää unohtumattomalta eikö vain? Sitä se olikin, muun muassa siksi että ruokaa oli kolmen perheen tarpeisiin, siksi ettei kumpikaan lapsista syönyt mitään ja siksi että vesi alkoi huuhdella uhkaavasti jo nilkkoja, joten söimme supernopeasti. Ympäristö oli kuitenkin unohtumaton!

Oikealla ylhäällä olevan kolmannen kuvan myötä on tunnustettava, että tämä vuosi ei ole ollut parasta aikaa parisuhteelle. Olemme olleet niin kiireisiä, että lasten tarpeista huolehtimisen ja kotihommien jälkeen on priorisoitu lähinnä hetken hengähdystaukoja sohvalla tai omaa unta toisen kohtaamisen sijaan. Olenkin soimannut itseäni useaan kertaan siitä etten ole jaksanut kysyä mitä toiselle kuuluu, etenkin hänen hoidettuaan koko paletin kasassa pysymisen kesästä saakka. Olen tästä erittäin iloinen ja kiitollinen. Monta vuotta minä tein joustavasti, osa-aikaisena ja kotoa käsin töitä antaakseni aikaa perheelle, mutta nyt on toisin ja siihen olen saanut täyden tuen mieheltäni. Ja silloin, kun istumme vastatusten vaikkapa ravintolassa, kuten marraskuussa Basbasin treffeillämme, on helppo muistaa miksi aikanaan tuo kuvassa näkyvä hääpäivä meille koitti. En voisi kuvitella mitään parempaa ja siksi aion pitää meistä parempaa huolta tänä vuonna, myös näiden kiireisten vuosien keskellä. 

Neljännessä kuvassa vasemmalla keskirivillä ollaan Anna-lehden jutussa äitini kanssa. Kerroimme siinä suhteestamme juuri tämänikäisinä. Äiti on ollut läpi vuosien suurin tukeni yhdessä isäni kanssa. En olisi juuri tällainen kuin olen enkä varmastikaan näin hyvä äiti omille pojilleni ilman äitiäni. 

Viidennessä kuvassa ihan keskellä ollaankin sitten koko porukka kasassa siskoani lukuunottamatta. Olemme pieni, mutta tiivis joukko, meidän perhe. Kuten pojatkin aina sanovat, meidän perheemme ei ole vain me neljä, vaan myös isovanhemmat, täti miehineen ja pari vuotta sitten vielä isomummi. Viime vuonna emme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kuin aiemmin. 

Kuudes kuva keskellä oikealla on Kaksplus-lehden kuvauksista, joihin liittyvässä lehtijutussa kerroin meidän arjestamme ja parhaista oivalluksista sekä teoista hyvän arjen saavuttamiseksi. Tässä kuvassa olemme kasuaalisti parvekkeella poikien kanssa lukemassa läksyjä, mutta todellisuudessa ei paljon läksyjä viime syksynä yhdessä tehty. Mies otti kopin myös tästä asiasta, sillä ilta toisensa perään jatkoin töitä kotona. Ja kyllä, otsikon mukaisesti tunsin itseni ajoittain todella kelvottomaksi äidiksi, kun Wilma-viestit jäivät lukematta, tärkeät päivämäärät merkkaamatta kalenteriin ja tunnuin muutenkin olevan ajoittain aivan ulkona siitä miten poikien elämään kuului. Onneksi isänsä paikkasi. Noin yleensä koen olevani erittäin hyvä äiti lapsilleni, mutta syksyllä mentiin kyllä liian usein sieltä aidan matalasta päästä.

Seitsemäs kuva alhaalla vasemmalla kertoo minulle siitä miten vähän olemme nähneet ystäviämme viime aikoina. Onneksi jaksavat yhä kutsua kylään, sillä mehän menemme ellei ihan olla päät kainalossa. Ystävät ovat kuitenkin se arjen elementti, josta helpoiten huomaan tinkiväni arjen pyörityksessä. Ja sitten kun tavataan, on tosi kivaa aina. Tätä silmällä pitäen olenkin kutsunut ystäviä lapsineen meille jo tässä kuussa. 

Kahdeksannessa kuvassa alhaalla keskellä ollaan jälleen Thaimaassa. On aamupäivä ja olemme siirtyneet aamiaisen jälkeen altaalle. Pojat jo puljaavat ja minä juon toista aamukahvia. Tästä kuvasta muistuu mieleeni se kiireettömyys, joka lomalla oli joka päivä vallitsevana. Ei ole kiire minnekään, sen kun ollaan. Siinä me olemme hyviä, ei näiden kanssa tarvinnut pieninäkään lähteä väkisin pihalle tai keksiä jotain siksi, että lapset hyppisivät seinille. Luojan kiitos. Toivoisin meille enemmän kiireettömiä kotipäiviä tänä vuonna.

Yhdeksäs kuva oikealla alhaalla on räpsäisy arkisesta iltasatutilanteesta. Tällainen yhdessäolo, jossa olemme tiiviisti rinta rinnan ja yhdessä on ollut pojille normi viime vuoteen saakka. Vaikka kävin töissä hain lapset jo kolmelta ja meillä oli aikaa vaikka mihin. Nyt he ovat joutuneet sopeutumaan uudenlaiseen arkeen, jossa äiti tekee osin vuorotyötä tai on väsymyksen taikka työkuorman vuoksi vähemmän läsnä kuin aiemmin. Toivon kuitenkin, että sopeutuminen on nyt meidän kaikkien osalta tehty ja arki jatkuu helpompana ja ennen muuta kiireettömämpänä sekä energisempänä kuin syksyn viimeiset kuukaudet. Sitä tavoitellaan.

Siitä, mitä me neljä teimme uuden vuoden lupauksiksi, tavoitteiksi ja toiveiksi, saatte lukea seuraavaksi.

Vauvani täytti kahdeksan ja minä en vanhene lainkaan

Marraskuussa se yleensä alkaa. Alan haikeilla lasten kasvua ja hourin muutaman viikon selittämättömien vauvakuumetta kai muistuttavien harhojen vallassa. Mietin miten vauvani voi olla jo niin iso, eikö meillä enää ole pieniä ja pitäisikö sittenkin vielä kerran koettaa. Minä, joka normaalisti olen ollut immuuni vauvakuumeelle aina ja jo kuopuksen odotusaikana täysin varma siitä, että perheemme on koossa. Onneksi kuopuksen syntymäpäivien jälkeen aina helpottaa ja tulen taas tolkkuihini. Ihanaa kun kasvavat ja elämä on koko ajan vain parempaa. Ei tulisi mieleenkään enää keikuttaa tätä venettä, joka neljällä miehistön jäsenellä seilaa mainiosti. Sitä paitsi en suinkaan ollut parhaimmillani poikien ollessa ihan pieniä, vaikka sitkeästi kuvittelenkin yhä olevani 32-vuotias.

Tänä vuonna pääsin haikeilemaan sitä, että joulukuun poika juhli jo kahdeksatta syntymäpäiväänsä. Ihan vastikään hänet tuotiin kotiin ja kypsässä kahden ja puolen viikon iässä lapsi pääsi viettämään ensimmäistä jouluaan. Hän nukkui, söi ja katseli tarkkaavaisena mitä ympärillä tapahtuu. Isoveljensä, kuukautta vajaa kolmevuotias piti huolen siitä, että velikin saa lahjoja kantamalla niitä nukkuvan pikkuveljensä päälle. Muun ajan tuore isoveli käytti raivoten uutta elämäntilannetta vanhemmilleen. Se oli suurten tunteiden joulu monessa mielessä. 

Tänä vuonna kuopus juhli kavereidensa kanssa Sea Lifessa ja seuraavana päivänä kummien, mummien ja ystäväperheen kanssa meillä kotona. Sea Lifen synttäripakettia voin suositella homma toimi älyttömän hyvin. Opas nouti juhlijat aulasta ja vei kierrokselle ympäri akvaariota. Lapset pääsivät ruokkimaan kaloja, sitten herkuteltiin synttärihuoneessa ja lopuksi oli vielä pienen tietovisan aika. Melko hintavahan tuo on, mutta tähän elämäntilanteeseen ja työmäärään pankkikortin ojentaminen kassalla kotijuhlien sijaan oli molemmille vanhemmille helpotus.

Aamu alkoi perinteisesti laululla, lahjoilla ja sankarin toivomilla aamiaisherkuilla. 

Iltapäivällä vieraat puolestaan pääsivät herkuttelemaan kakulla, kun Say It With A Cake -yrityksen Mona teki kuopuksen toiveiden mukaisen kakun. Nämä kakut ovat lähtökohtaisesti jo gluteenittomia ja lisäksi niin hyviä, että kahdenkymmenen hengen kakku tuli syötyä viimeistä murua myöten. 

Nyt kun lapsi on saatu juhlittua kahdeksanvuotiaaksi, on äidinkin mieli rauhoittunut. Näin on hyvä, en muuttaisi mitään. 

Itsenäisyyspäivän tanssit nelosluokkalaisille - tapakasvatusta vai kilpavarustelua?

Helsingin koululaisille neljäs luokka on merkittävä etappi. Sinä syksynä kaikki kaupungin nelosluokkalaiset kutsutaan pormestarin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Tänä vuonna oli meidän esikoisemme vuoro ja sain luvan laittaa nämä muutaman kuvan tänne näytille. Muutama asia minua tässä kaikessa kuitenkin kummastuttaa.

Pormestarin juhlissa tanssitaan. Tätä silmällä pitäen oppilaat harjoittelevat syksyn mittaan usean viikon ajan, kunnes hallussa  on niin kehruuvalssi kuin kikapoo. Tanssien harjoitteluun liittyy olennaisesti myös tapakasvatus, on opeteltu etikettiä ja käytöstapoja, sitä miten tervehditään, niiataan ja kumarretaan. Sitä miten juhlissa käyttäydytään, miten otetaan muut vieraat huomioon ja mitä tuollaisiin juhliin osallistuessa pitää tietää. Tärkeää ihan koko loppuelämän kannalta. 

Juhlien nettisivuilla lukee, että koska kyseessä on päiväjuhla, riittää siisti pukeutuminen. Käytännössä lasten koulun tytöillä oli tylliä ja pitsiä, kiharoita ja kimallusta. Pojat juhlistivat tilaisuutta puvut päällä, rusetit kaulassa ja hiukset vahalla kuntoon laitettuina. Tämä oli myös meille se tapa, jolla juhlaan suhtauduttiin, ykköset ylle siis! Puku hankittiin hyvissä ajoin elokuussa, arvelin loppuvuodesta monen kaupan myyvän ei-oota. Lapsi onnistui olemaan täysin kahden koon välissä, joten Hennesin edullinen tummansininen puku kävi vielä ompelijan kautta. Juhlakengät Zarasta, valkoinen paita Lindexiltä ja rusetti omasta kaapista. Minä ajattelin, että edullisesti saatiin kundi moitteettomaan juhlakuntoon. 

Tämä kaikki on kuitenkin parin kuulemani kommentin ja lukemieni mielipiteiden mukaan liikaa. Tällaisia tapahtumia pidetään joidenkin mielestä oppilaita eriarvoistavina ja tarpeettomina. Näissä näkyy perheiden erilainen tulotaso ja mitä jos lapsi ei halua tanssia lainkaan? Onko silloin oikeus jäädä pois, vaikka sairastua sopivasti?

Olin ja olen yhä hämmästynyt. Hieno tilaisuus, jota minä olen odottanut yhtä lailla lapseni kanssa, onkin monelle jotain ihan muuta. Voin ymmärtää sen, että kaikki meistä eivät nauti isoista tilaisuuksista. Voin ymmärtää myös sen, että tulojen ollessa niukat jokainen ylimääräinen hankinta on liikaa. Sitä sen sijaan en voi ymmärtää, että tämä oma ennakkoluuloisuus ja negatiivinen suhtautuminen vaikuttaa lapsiin. En kerta kaikkiaan jaksa uskoa, että lapset pitävät tärkeimpänä sitä miten kallis mekko on hankittu, kuka on päässyt kampaajalle ja kuka hankkinut kengät kirpputorilta. Ehkä olen naiivi, en tiedä. Mutta miksi kaataa oma epäluulo ja negatiivisuus lapsen niskaan, sitä minä en voi enkä halua ymmärtää.

Marraskuun viimeisenä torstaina oli päivä, jota esikoisen luokassa oli suunniteltu pitkään. Yhden vanhemman hienosta oivalluksesta olimme buukanneet valokuvaajan kuvaamaan lapset aampäivällä juhlatamineissaan. Samalla saatiin ikuistettua koko luokka, jos vaikka koulukuvauksia ei Helsingissä tänä vuonna saada järjestettyä lainkaan. Mieheni oli aamupäivän mukana koululla kuvauksia järjestelemässä ja auttamassa kaikessa. Ennen puoltapäivää koitti lähtö Finlandia-talolle, jossa kättelyn, alkumaljan, pienten syömisten ja Ellinooran keikan jälkeen koitti vihdoin aika esitellä opittuja tansseja. Minä olin ollut syksyn mittaan vähän mukana järjestämässä iltajuhlaa, joka lasteni koulussa kuuluu juhlapäivään olennaisesti. Pienen hengähdystauon jälkeen kokoonnuimmekin perheiden, kummien ja mummien kanssa paikalliseen ravintolaan syömään illallista ja ihastelemaan tanssijoiden esiintymistä. Minä juonsin ja lopuksi vedettiin vielä pieni disco juhlijoille. Lapsia harmitti opettajan sairastuminen juuri juhlan aikaan, mutta järjestimme heille viikkoa myöhemmin pienen herkuttelu- ja muisteluhetken luokkaan videoiden ja valokuvien myötä. 

Perjantaiaamuna vedettiin uudelleen ykköset ylle, kun oli aika tanssia koululle. Ja tiedättekö, minä uskon tämän kokemuksen tuovan lapsille valtavasti hyvää kaikkeen tulevaan. Kokemus tuo varmuutta ja kun oppii ja opettelee lapsesta asti erilaisissa tilanteissa toimimista ja niihin pukeutumista, on vahvoilla myöhemmin. Olkoonkin, että ihan kaikki ei aina mene kuten äiti ajattelee. 

Minä nimittäin muistutin esikoista vielä edellisenä iltana siitä, että pormestaria kätellessä sanotaan päivää tai toivotetaan hyvää itsenäisyyspäivää. Luokka oli lopulta päätynyt kättelemään apulaispormestari Nasima Razmyaria, joka oli toivottanut juhlavieraat tervetulleiksi sanomalla mutkattomasti "terve". "Mä sitten vastasin samoin, että terve" ilmoitti lapsi. Soveltaminen kunniaan!

Kehu päivässä tekee lapselle hyvää

"Se nyt on sellainen keskinäisen kehun kerho. Omakehu haisee. Älkää nyt liikaa kehuko, ylpistyy vielä." Kuulostaako tutulta?

Sanotaan, että suomalaiselle kansanluonteelle toisten kehuminen on haastavaa. Tiedättehän, ei tehdä tästä nyt numeroa ja sitä rataa. Samaan aikaan asiantuntijat korostavat positiivisen huomion ja kehumisen merkitystä vahvan itsetunnon rakentumisessa. Lasta siis pitää kehua, tuntui se miten vaikealta tahansa. Ei se huonoa tee aikuisellekaan. Siinäpä haastetta itse kullekin meistä.

Tämän vuoden tammikuussa lanseerasin itselleni "kehu tai kiitä kanssaihminen päivässä" -projektin. Hyvin usein huomasin ajattelevani positiivisesti ihmisistä, joiden kanssa toimin työyhteyksissä tai kohtasin esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa. Harvoin silti avasin suuni ja sanoin mietteeni ääneen. Nyt päätin tehdä tietoisesti toisin. Viime kuukausina olenkin kiittänyt erinomaisesta asiakaspalvelusta, kehunut toisen olevan kuin luotu ammattiinsa, huomioinut miten kauniisti lapsipotilas on kohdattu tai laittanut merkille toisen iloisen hymyn aamulla ja sen miten kiva fiilis sellaisesta tulee. Olen kiittänyt vanhempia, jotka kertovat lapsilleen kuinka lelut on hyvä kerätä leikin jälkeen kasaan tai kuinka kauniit käytöstavat perheen ipanoilla on. Olen kehunut vanhemman taitoa pitää langat käsissään usean lapsen kanssa. Olen kertonut kuinka paljon apua kollegasta on minulle. Olen yksinkertaisesti sanonut havaintoni ääneen.

Se ei ole alkuun helppoa, mutta siinä kehittyy. Toisaalta luulen sen olevan minulle keskimääräistä vaivattomampaa. Olen tällainen kuin olen, koska minua on kehuttu, paljon ja usein. Olemme saaneet siskoni kanssa kuulla olevamme vaikka ja mitä kaunista ja hyvää eikä äitini ole arkaillut kertoa sitä myös muille, vielä tänäkään päivänä. Minä olen samanlainen.

Kehun poikiani joka päivä ja julistan tätä ilosanomaa myös ääneen muille. Kerron miten iloinen ja ylpeä olen saadessani olla juuri heidän äitinsä ja kuinka onnellinen siitä, että juuri he syntyivät meidän perheeseemme. Kehun heitä paitsi onnistuneista yrityksistä ja hienosti tehdyistä jutuista, myös siitä millaisia he yksinkertaisesti ovat. Minä nimittäin uskon vakaasti, että lasta pitää kehua ihan vaan siitä, että hän on juuri hän. Ei ainoastaan siitä mitä hän tekee, yrittää ja suorittaa. Ei vain tekojen, vaan myös hänen itsensä tähden. 

Minusta on hirvittävän surullista, mikäli lapsi saa vanhemmiltaan huomiota vain suoritustensa tai tekojensa perusteella. Kokeissa onnistumista kehutaan tai pelissä tehtyä maalia kiitetään. On toki tärkeää kertoa lapselle, että hän selvitti vaikean läksyn hienosti tai yritti sinnikkäästi. Lapsen täytyy kuitenkin saada kuulla, että hän on ihana. Ihan vain ihana, ei ihana, koska teki jotain. Molempia tarvitaan tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen sekä vahvan itsetunnon muotoutumiseen. 

Minä uskon, että lapsi, joka tuntee kotona kelpaavansa puhtaasti omana itsenään, on tulevaisuudessa vahvoilla mitä tulee pettymyksiin ja niiden käsittelyyn. Hän voi epäonnistua ja tuleekin niin tekemään varmasti useamman kerran. Eikä se, että kehun lapsiani heidän ominaisuuksistaan tai onnistumisistaan tarkoita etteikö haasteita ja kehityskohteita huomioitaisi. 

Kyse on enemmänkin siitä millaisena minä vanhempana lapseni näe ja millaisena hän minulle näyttäytyy. Onko hänen aina parannettava jossain tai saako hän kehuja vain suorituksensa tähden. Vai saako hän kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, kaikkine puolineen. Jo vauva ansaitsee vanhemmat, jotka hullaantuvat häneen ja hänen maailmaansa. Aivan samaa ansaitsee isompikin lapsi. 

Niitä vauvoja on muuten hirvittävän helppo hellitellä. Ihastella pulleroisia poskia ja silitellä untuvaista tukkaa. Samaan aikaan juuri isommat lapset tarvitsevat huomiota vähintään yhtä paljon. Koululaiseni, olet tosi hyvä tyyppi. Olet kiva kaveri, olet mukava. 

Olen ylpeä sinusta, koska olet juuri sinä. 

Miksi lapsen sukupuolen toivominen on minusta hölmöä

Kuvitellaanpa hypoteettinen tilanne. On perhe, johon odotetaan neljättä lasta. Kolme isosisarusta ovat tyttöjä ja perheen isältä kysytään olisiko nyt vihdoin poika tilauksessa? Isä sanoo, että kyllä vaan. Poikaa tässä yritetään. Lapsi syntyy ja perheen isommat saavat pikkusiskon. Isä purkaa pettymystään, kertoo kuinka olisi niin halunnut pojan ja kuinka pojan saaminen olisi täydentänyt hänen isyytensä. On tyttökin kiva ja rakas, tottakai, mutta pettymys yhtä kaikki. 

Nyt käännetään asetelma toisinpäin. On äiti, jolla on ennestään kolme poikaa ja toive tytöstä. Hän synnyttää neljännen poikansa ja purkaa puolestaan pettymystään. Sillä kuka nyt ei haluaisi molempia sukupuolia, ymmärrättehän te sen! Ja kaikki sanovat, että tottakai ymmärrämme, ihan luonnollista, voi mikä harmi ettet vieläkään saa olla tyttären äiti. 

Mutta ymmärrämmekö me oikeasti? Se mitä minä ymmärrän on tieto siitä kuinka sukupuolisidonnainen asia tämä on. Jos isä uskaltaisi koskaan sanoa ääneen surreensa tyttären syntymää tämän sukupuolen tähden, hänet lynkattaisiin välittömästi. Ajatelkaa somekohua, joka siitä seuraisi. Me naiset olisimme koko sukupuolemme puolesta loukkaantuneita, sillä eihän sukupuolen toivominen ole soveliasta poikien hyväksi ja tyttöjen kustannuksella. Jo vuosisatainen perinne velvoittaa, tyttöjä on sorrettu riittämiin!

Kun äiti sanoo toivoneensa tyttöä, se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Tytöt ovat loppuelämän turva, se läheinen ystävätär, jonka kanssa ensin lakkaillaan kynsiä ja myöhemmin sovitellaan hääpukuja. Ja kun lapsenlapsia aikanaan syntyy, ovat tyttärien äidit toki ensisijaisia hoitajia ja muutoinkin läheisempiä kuin pojan perheen osalta. Tiedättehän, joulutkin ollaan aina perheen äidin lapsuuskodissa heidän perinteidensä mukaisesti ja joulupäivänä sitten käydään kahvilla isän vanhemmilla.

Mutta mitä sitten, jos tytär ei olekaan tämän haavekuvan kaltainen? Jos äidillä on tiukka mielikuva siitä millaista on elämä tyttären äitinä ja se samainen tytär osoittautuukin aivan erilaiseksi kuin äitinsä kuvitelma. Jos äiti haluaa lakata kynsiä ja tytär skeitata? Tai äiti viedä tyttärensä Tuska-festareille, mutta tytär rakastaakin klassista musiikkia? Eikö tässä ole suuri vaara sille ettei lapsi tulekaan hyväksytyksi juuri sellaisena kuin hän on? 

Absurdein vertaus jonta olen kuullut on sukupuolen vertaaminen terveen lapsen syntymiseen. Toivotaanhan tervettä lasta, miksi siis ei saisi toivoa sukupuolta. Erehdyin myös kerran vuosia sitten katsomaan televisiosta dokumentin, jossa poikia saaneet äidit eivät kokeneet äitiyttään täydelliseksi ennen kuin saivat tyttären. Eräskin äiti kertoi jo olemassa oleville poikalapsilleen itkien, että heille syntyy taas pikkuveli, miten kamalaa. Muistan yhä miten raivoissani olin sitä katsellessani. 

Niin, minulla on kaksi poikaa. Heidän sukupuolensa on vain yksi asia siinä kokonaisuudessa, joka tekee heistä juuri heidät. He ovat energisiä ja empaattisia, tuntevia ja kokevia. He kiipeävät puuhun ja ihastelevat kauniita vaatteita. He ovat lapsia. Ja minua surettaa heidän puolestaan joka kerta, kun joku kommentoi vauvauutiseen iloiten lapsen olevan juuri tyttö tai kysyy minulta olisikohan erilaista, jos lapseni olisivat tyttöjä. Sillä kun ei ole mitään väliä. 

Minä ajattelen, että monet riidat vanhemman ja jo aikuistuneen lapsen välillä vältettäisiin, jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa. Eivät toivoisi toisenlaisia valintoja töiden tai elämänkumppanin suhteen, eivät arvostelisi ja esittäisi mielipiteitään pyytämättä. Minä ajattelen, että tärkein tehtäväni on hyväksyä lapseni juuri sellaisina kuin he ovat, olivat he sitten tyttöjä tai poikia, pitkiä tai lyhyitä, vilkkaita tai rauhallisia. Minä annan heidän kasvaa aikuisiksi, astun askeleen taaksepäin ja luotan siihen mitä he valitsevat. 

Minulla on mahtavat lapset. Ja se, että he sattuvat olemaan juuri poikia, on lopulta häviävän pieni tekijä siinä yhdistelmässä, joka tekee heistä juuri omat persoonansa. Upeita poikia, upeita lapsia. Upeita ihmisiä.

Näin saat lapsesi lukemaan - 10 + 1 vinkkiä

Meillä asuu kaksi paljon lukevaa lasta. Seitsemän- ja kymmenvuotiaat pojat omistavat liinavaatekaapilliset kirjoja, käyttävät ahkerasti kirjastoa ja lukevat joka päivä. Minulta kysytään usein miten tähän on tultu ja mitä vinkkejä minulla olisi antaa toisille vanhemmille. Tässä siis kymmenen tapaa saada lukeminen osaksi lapsen ja perheen arkea, sama teksti on julkaistu Kirjakaappi-nimisessä blogissani.

1. Aloita aikaisin. 

Kirjojen keskellä kasvava lapsi oppii pitämään lukemista luonnollisena. Alle yksivuotiaan voi ottaa syliin ja selailla yhdessä kirjoja. Pahviset ensikirjat ovat erinomaisia, niitä voi tunnustella, haistella ja maistella. Leikki-ikäinen osaa jo käsitellä kirjoja kauniisti ja repimättä sen opittuaan, mutta kirjan arvo löytyy sen kansien välistä. Kirjoja saa tutkia ja lukemisen jäljet saavat näkyä. Se on eri asia kuin rikkoa ja sotkea tahallaan. Myös iltasatu jokapäiväisenä rutiinina kantaa pitkälle, kun koululainenkin vielä rauhoittuu kuuntelemaan ääneen luettua teosta. 

2. Lukemisen pitää olla kivaa. 

Väsyneelle tai nälkäiselle lapselle ei kannata tuputtaa kirjaa, jos hänellä ei ole lukemiseen rutiinia. Kirjaan tarttumisen tulisikin olla lapsen oma valinta, jota kohti vanhempi toki voi lempeästi ohjata. Älä kuitenkaan sorru lahjomaan tai pakottamaan, nämä vievät kaiken hauskuuden lukemisesta. Tärkeintä on herättää lapsen luontainen kiinnostus lukuhommiin. 

Kun lapselle annetaan säännöllisesti tarjolle kiinnostavaa luettavaa ja esitetään asia positiivisessa valossa, hänen uteliaisuutensa herää helpommin. Ei myöskään pidä aloittaa liian vaativasta päästä ja olettaa, että lapsi jaksaa samantien kahlata satasivuisen opuksen lävitse. Ei varmasti jaksa, ihan kuin en minäkään ole koskaan voinut ostaa t-paitaa tekstillä "Olen lukenut Alastalon salissa". Viisitoista minuuttia päivässä on erittäin hyvä alku. Tai vaikka viisi.

3. Anna lapsen valita itse mitä lukee.

Vanhan sloganin mukaan lukeminen kannattaa aina. Minä lisäisin vielä, että kaikenlainen lukeminen kannattaa. Lapsen lukiessa itse valitsemiaan ja hänestä kiinnostavia kirjoja, on lukeminenkin palkitsevampaa. Eikä aina tarvitse lukea kirjoja. Sarjakuvalehdet ovat vallan hyvää luettavaa ja vaikkapa maitopurkin kyljestä voi aamupalapöydässä tavata tekstiä. Tietokirja ällöttävistä olioista voi saada pienen lukijan huomattavasti innostuneemmaksi kuin vanhemman tarjoama lastenromaani. Ja se on vallan ok. 

4. Kysy neuvoa kirjastosta tai kirjakaupasta.

Me olemme kirjastossa teitä asiakkaita varten. Kysy siis rohkeasti neuvoa henkilökunnalta, jos mietit millaisista kirjoista juuri oman lapsesi ikäinen ja tasoinen lukija voisi pitää. Lastenosastolla tällaiset suosittelut ovat jokapäiväisiä ja henkilökunnalta löytyy tietoa uusimmista tai lasten pitämistä kirjoista. Suosittelen myös kirjastossa käyntiä yhdessä lapsen kanssa. Näin hän voi itse kertoa mistä voisi tykätä ja mikä ei innosta.

5. Tee lukemisesta arkipäivää. 

Lukeminen ei ole, eikä sen pitäisi olla mitään erityisen hienoa tai ihmistä jalostavaa. Sen sijaan sen tulisi olla arkipäiväinen asia ja harrastus muiden joukossa. Lukemiseen ei kannata ladata liikaa odotuksia, jotta lapselle ei tule paineita. On aivan yhdentekevää, vaikka naapurin lapsi lukisi Pottereita kolmatta kertaa, jos sinun lapsesi pitää lyhyemmistä tarinoista tai on enemmän sarjakuvien perään. Kaikki lukeminen on hyväksi ja kirjat kannattaa ottaa mutkattomasti osaksi arkea. Ehkä teilläkin saisi lukea aamupalapöydässä?

6. Näytä esimerkkiä.

Vanhempien antama esimerkki on olennainen lapsen kiinnostuksen herättämisessä. Kun lapsi näkee pienestä saakka kotona luettavan, madaltuu kynnys lukemiseen myös hänellä. Tällöin lukemisesta tulee tavoiteltava juttu, jotain sellaista jota juuri teidän perheenne tekee. Minä itse pidän erityisen paljon hetkistä, jolloin luemme kaikki omia kirjojamme vierekkäin. Olemme yhdessä, mutta jokainen omissa mielikuvitusmaailmoissamme. Ota siis sinäkin kirja käteen ja näytä, että lukeminen on hyvä juttu. 

7. Unohda vanhat lastenkirjat

Lastenkirjallisuus voi Suomessa hyvin. Lapsille kustannetaan paljon kiinnostavia teoksia, ja jokaisen lukumakuun löytyy varmasti sopivia kirjoja. Ne kirjat pitää kuitenkin löytää ennen kuin päästään lukemaan. Moni kirjoista ei kestä aikaa, vaan vanhentuu vääjäämättä. Lapsille ei kannata ensisijaisesti tarjota luettavaa, jota itse muistelee lukeneensa heidän ikäisenään. Aika on todenäköisesti ajanut niiden ohitse ja paljon kiinnostavampaa uutta lastenkirjallisuuttakin löytyy. Toki klassikoilla on paikkansa, mutta ei ehkä ensisijaisena lukuinnostuksen herättäjänä. 

Uudessa lastenkirjallisuudessa ollaan ajan hermolla ja maailma näyttäytyy niissä sellaisena kuin lapsemme sen kokevat. Tubetus, sometus, insta, snapchat, pelit ja pelaaminen ovat teemoja, joita uusista lastenkirjoista löytyy. Nummelan ponitallista on siirrytty Sinttu-kirjoihin kaikille hevoshulluille. Kun aihepiirit koskettavat lapsen maailmaa, harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, herää myös lukuinto helpommin. 

8. Kerro lapselle lukemisen hyödyistä.

Lukeminen itsessään ei ole autuaaksi tekevä asia. Sen kautta on kuitenkin mahdollista saavuttaa paljon hyvää. Lukeminen kehittää lapsen mielikuvitusta, empatiakykyä ja tieteellisten tutkimusten mukaan ihan suoranaisesti aivoja. Lukemaan tottuva lapsi myös pärjää koulussa paremmin, oppii arvioimaan annettua tietoa kriittisesti ja osaa keskittyä pitkäjänteisesti. Lukemisen hyödyt ovat kiistattomat ja esimerkiksi lukevat pojat pärjäävät tutkimusten mukaan elämässä kirjoja karttelevia kavereitaan paremmin. "Lue enemmän, luulet vähemmän" pitää harvinaisen hyvin paikkansa. 

9. Laita älylaitteet tauolle.

Monessa perheessä kamppaillaan sen kanssa, kuinka lapsi haluaisi vain pelata pleikkaa puhelimen ollessa liimattuna toiseen käteen. Pelit ja Youtube ovat täynnä nopeatempoisia visuaalisia ärsykkeitä, jotka helposti voivat vaikuttaa lapsen käytökseen ja kärsivällisyyteen. Nopeatempoisessa maailmassa voi olla haastavaa istua alas ja keskittyä. Joskus kannattaakin ottaa selkeä tauko kaikista pelikoneista. Yllätyt kuinka nopeasti lasten pitkäjännitteisyys kasvaa.

10. Tee lukemisesta rutiini.

Minä puhun usein lapsilleni tasapainosta ja siitä, että hyvään elämään kuuluu monenlaisia asioita. On käytävä koulussa ja tehtävä läksyt. Luettava kokeisiin ja sitouduttava harrastukseen myös silloin, kun ei kiinnostaisi. Ulkoilu ja kavereiden kanssa oleminen tuovat piristystä arkeen ennen kuin on aika rauhoittua iltatoimille ennen lepoa. Ja aivan kuten hampaat pestään ennen nukkumaanmenoa, samalla tavalla johonkin kohtaan päivässä voi ottaa lukuhetken. Toistuva rutiini madaltaa aloittamisen kynnystä huomattavasti. 

+1

Jos jonkinlaista porkkanaa lukemiseen kuitenkin kaivataan, voi lukubingo olla hyvä  ja lempeä vaihtoehto. Tämä alla oleva bingoruudukko on ekaluokkalaisemme kesäläksy ja oiva tapa saada lisää motivaatiota lukujuttuihin. Rivin täyttymisestä voi sitten mennä perheen kanssa vaikka jätskeille. Tällainen bingo löytyy helmet.fi -sivustolta.