Miksi lapsen sukupuolen toivominen on minusta hölmöä

Kuvitellaanpa hypoteettinen tilanne. On perhe, johon odotetaan neljättä lasta. Kolme isosisarusta ovat tyttöjä ja perheen isältä kysytään olisiko nyt vihdoin poika tilauksessa? Isä sanoo, että kyllä vaan. Poikaa tässä yritetään. Lapsi syntyy ja perheen isommat saavat pikkusiskon. Isä purkaa pettymystään, kertoo kuinka olisi niin halunnut pojan ja kuinka pojan saaminen olisi täydentänyt hänen isyytensä. On tyttökin kiva ja rakas, tottakai, mutta pettymys yhtä kaikki. 

Nyt käännetään asetelma toisinpäin. On äiti, jolla on ennestään kolme poikaa ja toive tytöstä. Hän synnyttää neljännen poikansa ja purkaa puolestaan pettymystään. Sillä kuka nyt ei haluaisi molempia sukupuolia, ymmärrättehän te sen! Ja kaikki sanovat, että tottakai ymmärrämme, ihan luonnollista, voi mikä harmi ettet vieläkään saa olla tyttären äiti. 

Mutta ymmärrämmekö me oikeasti? Se mitä minä ymmärrän on tieto siitä kuinka sukupuolisidonnainen asia tämä on. Jos isä uskaltaisi koskaan sanoa ääneen surreensa tyttären syntymää tämän sukupuolen tähden, hänet lynkattaisiin välittömästi. Ajatelkaa somekohua, joka siitä seuraisi. Me naiset olisimme koko sukupuolemme puolesta loukkaantuneita, sillä eihän sukupuolen toivominen ole soveliasta poikien hyväksi ja tyttöjen kustannuksella. Jo vuosisatainen perinne velvoittaa, tyttöjä on sorrettu riittämiin!

Kun äiti sanoo toivoneensa tyttöä, se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Tytöt ovat loppuelämän turva, se läheinen ystävätär, jonka kanssa ensin lakkaillaan kynsiä ja myöhemmin sovitellaan hääpukuja. Ja kun lapsenlapsia aikanaan syntyy, ovat tyttärien äidit toki ensisijaisia hoitajia ja muutoinkin läheisempiä kuin pojan perheen osalta. Tiedättehän, joulutkin ollaan aina perheen äidin lapsuuskodissa heidän perinteidensä mukaisesti ja joulupäivänä sitten käydään kahvilla isän vanhemmilla.

Mutta mitä sitten, jos tytär ei olekaan tämän haavekuvan kaltainen? Jos äidillä on tiukka mielikuva siitä millaista on elämä tyttären äitinä ja se samainen tytär osoittautuukin aivan erilaiseksi kuin äitinsä kuvitelma. Jos äiti haluaa lakata kynsiä ja tytär skeitata? Tai äiti viedä tyttärensä Tuska-festareille, mutta tytär rakastaakin klassista musiikkia? Eikö tässä ole suuri vaara sille ettei lapsi tulekaan hyväksytyksi juuri sellaisena kuin hän on? 

Absurdein vertaus jonta olen kuullut on sukupuolen vertaaminen terveen lapsen syntymiseen. Toivotaanhan tervettä lasta, miksi siis ei saisi toivoa sukupuolta. Erehdyin myös kerran vuosia sitten katsomaan televisiosta dokumentin, jossa poikia saaneet äidit eivät kokeneet äitiyttään täydelliseksi ennen kuin saivat tyttären. Eräskin äiti kertoi jo olemassa oleville poikalapsilleen itkien, että heille syntyy taas pikkuveli, miten kamalaa. Muistan yhä miten raivoissani olin sitä katsellessani. 

Niin, minulla on kaksi poikaa. Heidän sukupuolensa on vain yksi asia siinä kokonaisuudessa, joka tekee heistä juuri heidät. He ovat energisiä ja empaattisia, tuntevia ja kokevia. He kiipeävät puuhun ja ihastelevat kauniita vaatteita. He ovat lapsia. Ja minua surettaa heidän puolestaan joka kerta, kun joku kommentoi vauvauutiseen iloiten lapsen olevan juuri tyttö tai kysyy minulta olisikohan erilaista, jos lapseni olisivat tyttöjä. Sillä kun ei ole mitään väliä. 

Minä ajattelen, että monet riidat vanhemman ja jo aikuistuneen lapsen välillä vältettäisiin, jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa. Eivät toivoisi toisenlaisia valintoja töiden tai elämänkumppanin suhteen, eivät arvostelisi ja esittäisi mielipiteitään pyytämättä. Minä ajattelen, että tärkein tehtäväni on hyväksyä lapseni juuri sellaisina kuin he ovat, olivat he sitten tyttöjä tai poikia, pitkiä tai lyhyitä, vilkkaita tai rauhallisia. Minä annan heidän kasvaa aikuisiksi, astun askeleen taaksepäin ja luotan siihen mitä he valitsevat. 

Minulla on mahtavat lapset. Ja se, että he sattuvat olemaan juuri poikia, on lopulta häviävän pieni tekijä siinä yhdistelmässä, joka tekee heistä juuri omat persoonansa. Upeita poikia, upeita lapsia. Upeita ihmisiä.