Kirja-arvostelussa Tatu ja Patu, elämä ja teot

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: 

Tatu ja Patu, elämä ja teot. 48 s. Otava 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

"No täällä se niiden äidin kuva nyt sitten on" tiedotti kuopus saatuaan painotuoreen Tatu ja Patu, elämä ja teot -kirjan vihdoin selailtavakseen. Ilmeisesti veljesten äidin arvoitus oli mietityttänyt eikä ihme, avasimmehan molemmat kirjan kannet suurin odotuksin. Mitä saisimmekaan tietää Outolan veljesten elämästä!

Tatu ja Patu, elämä ja teot juhlistaa kaksikon kirjallista taivalta. Aloitettuaan uransa Veera-sarjan sivuhenkilöinä, on käsissämme nyt kahdeskymmenes kirja, jossa veljekset esiintyvät. Se on juhlan paikka, ehdottomasti, ja juhlaa on päätetty  viettää tuomalla lukijoiden tietoon kaikki se, joka aiemmin on jäänyt pimentoon. Tai ainakin melkein, onhan nyt kuitenkin kyse Outolan asukeista.

Jo alku on lupaava, tiesittekö nimittäin ettei tärkeimpiä asioita näe sisäelimillä? Tämän viisauden meille tarjoilee Patu, veljeksistä nuorempi ja Zimbabwen muotoisen syntymämerkin omistaja. Isoveljensä, huimat seitsemän minuuttia vanhempi Tatu puolestaan kärsii hikinäköisyydestä ja on kaksikosta se herkempi tapaus. Eivätkä yksityiskohdat tähän jää, sillä veljesten lapsuus, perhesuhteet, eroavaisuudet ja keksinnöt käydään kaikki lävitse. Myös lähipiiri pääsee ääneen, niin veljesten serkku Jori Malmikivi kuin paras ystävä Veerakin. 

Vaikka juhlakirja sisällöllisesti tarjoaakin paljon uutta nippelitietoa, jatkaa se yleisellä tasolla vankkumatta sitä tuttua linjaa, jota sarjan lukijat ovat Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta tottuneet odottamaan. Löytyy anekdootteja, hauskoja yksityiskohtia, sanaleikkejä ja sekä lapselle että aikuiselle osoitettua huumoria. Ja vaikka paljon saamme tietää, jää paljon vielä pimentoon.

Se on hyvä, sillä kenties pienessä salamyhkäisyydessä piileekin sarjan hienous. Lukija voi vaikkapa miettiä missä Outola oikeastaan sijaitsee ja tehdä siitä mielikuvituksessaan juuri sellaisen paikan kuin haluaa. Ainakin lasten mielikuvitus on rajaton. Tätä vasten onkin siis tunnustettava, että olen itse aina ajatellut veljeksiä lapsina, vaikka tiedän heidän olevan aikuisia. Ehkä yritän kääntää aivoni ajattelemaan asiaa oikein, ehkä en. Mielikuvituksessa kun kaikki on mahdollista.

Myös samaistumispintaa kirjasta löytyy. Tässä kuvassa Tatu on joutunut outooppisen yliylitilan valtaan. Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti tunnistaa saman tilan esimerkiksi väsyhepulina, sokeriövereinä tai uhmaraivarina.

Tatu ja Patu, elämä ja teot on tehty yhtä huolella kuin sarjan aikaisemmatkin teokset. Pienet yksityiskohdat ovat kohdallaan ja kokonaisuus toimii. On hienoa nähdä, että lapsilukijoita kohderyhmänä arvostetaan huolellisesti tehdyillä kirjoilla.

Ja lopulta kyse on veljeydestä, ystävyydestä ja hyvästä mielestä. Aivan kuten Tatu ei halua erota Patusta, haluavat ainakin omat lapsilukijani vielä monta Outolan veljesten seikkailuista kertovaa kirjaa lisää.