Kaksplus.fi

torstai 31. tammikuuta 2013

Kulutusfilosofiaa

Nuo kaksi aikaisempaa tämän päivän postausta saivat pohtimaan omaa kuluttamistani vähän tarkemmin. Että miten minä sen koen, millainen kuluttaja haluaisin olla ja millaiseksi haluaisin kehittyä. Olenko jo yli kolmekymmentä vuotta eläneenä edes matkalla kohti omaa ihannettani?

Minä osaan kuluttaa, sitä en käy kiistämään. Raha tuppaa herkästi siirtymään tililtäni jonnekin sen sijaan, että siirtyisi säästöön. Rakastan elämän pieniä ylellisyyksiä (kuka ei?!) ja tälläkin hetkellä luottokortti on miehen huomassa kuivumassa. Minun on pitänyt luoda itselleni tiukat säännöt kuluttamiseen, sillä hyvin helposti ostaisin luotolle ihan parilla klikkauksella, maksaisin vain minimierän laskusta ja olisin matkalla kohti velkaantumista.  Tätä välttääkseni olen tehnyt päätöksen, että rahojen pitää olla olemassa ennen ostoa ja korttiostokset maksan saman tien pois luotolta. Tämä on auttanut.

Louboutinin, Burberryn ja Pura Lopezin korkokenkiä. Mulberryn, Guccin, Vuittonin ja YSL:n laukkuja. Koruja Tiffanyltä. Merkkiaurinkolaseja. Selektiivistä kosmetiikkaa ja laadukkaita hiustenhoitotuotteita. Kodinhankintoja ja grafiikkaa. Ravintolakäyntejä, kukkia kotona ja samppanjaa juhlapäivinä. Huomaan tässä muuten, että vaatteita ostan hyvinkin edullisista ketjumyymälöistä ja paljon alennusmyynneistä. Joka tapauksessa, kulutustottumuksissani on ollut paljon parantamisen varaa ja paljon onkin parantunut. 

En ole koskaan elänyt varsinaista opiskelijaelämää, jos sillä käsitetään vähillä varoilla kitkuttelua ja tonnikalan syömistä. Aina on ollut taustalla tuki ja turva, on ostettu auto ja autettu asuntokaupoilla. Jo teini-ikäisenä saimme siskoni kanssa tileillemme rahaa sitä mukaa, kun sitä tarvitsimme, eikä sillä tarvinnut mitään ns. pakollisia kuluja kattaa. On siis ollut opettelemista, mutta oppirahat on maksettu. Samalla on tullut jonkinlainen ylpeys siinä, että haluaa pärjätä aikuisena omilla rahoillaan itsenäisesti. Elättää perheensä, tehdä kuukausibudjetin, maksaa lainaa pois ja käyttää sen verran rahaa, kuin ylimääräistä jää. Ei enempää. 

Tällä hetkellä sitä ylimääräistä ei juurikaan ole, sillä lapsiperheen elämä, normaalit ruokakauppalaskut ja päivähoidon kustannukset yhdessä mukavan asuntolainan kanssa vievät varat tehokkaasti. Toisaalta tämä on harkittu päätös, kun asunnon ostimme ja päätimme säästää sitä kautta maksamalla mahdollisesta loppuelämän kodista. Osasimme odottaa tiukempia vuosia tähän alkuun ennen kuin minä palaan työelämään ja miehen ura ja palkkakehitys etenee. Aikanaan helpottaa. Siihen saakka emme syö pahemmin ulkona, matkustamme tavallista vähemmän (viimeinen puoli vuotta oli mukava poikkeus matkoineen Kreikkaan ja Yhdysvaltoihin) ja yritämme olla hankkimatta mitään "ylimääräistä". Säästöön ei tässä vaiheessa oikein mitään jää, mutta senkin aika tulee taas, on meillä onneksi eläke- ja henkivakuutukset kunnossa.

Kuluttaisin mieluummin palveluihin paljon nykyistä enemmän, mutta tällä hetkellä karsin niistä ensimmäisenä. En käy kauneushoitoloissa, en hanki geelilakkausta kynsiini tai käy hieronnassa. Haluaisin meille joka toinen viikko käyvän siivoojan tekemään kylpyhuoneen kuurauksen ja lattioiden pesun, mutta teen ne itse. Yritän korjata vaatteet itse ompelijalle viemisen sijaan, tosin aika heikkoa on sillä saralla. Joskus on pakko ostaa ruokakaupasta kukkia mukaan, sieltä niitä neilikoita saa edullisesti ja ilo leikkokukista on suuri. Myöskään ruoasta en tingi siinä mielessä, että söisimme pelkkiä puuroja ja keittoja. Haluan perheeni syövän hyvää ja laadukasta ruokaa ja siihen sitä rahaa sitten kuluukin vaikka emme edes osta luomua. 

Ei minulta mitään erityisiä neuvoja kuluttamisen suhteen kannata pyytää. Itse olen oppinut, että vähemmän on todellakin enemmän ja tulen nykyään allergiseksi ylimääräiselle roinalle, oli se sitten kotona, vaatekaapissa tai laukkuvarastossa. Ilahdun erittäin paljon enemmän pienestä ja laadukkaasta kuin suuresta ja laaduttomassta, jos asian näin voi ilmaista. Laatu korvaa määrän asiassa kuin asiassa ja en halua kuluttaa rahojani mihinkään edes osin yhdentekevään. En koskaan käy huvikseni shoppailemassa, vaan aina tarpeeseen ja esimerkiksi lastenvaatteita löytyy käytettyinä usein hyvin ja hyväkuntoisina. En halua lahjoja vain lahjomisen vuoksi, vaan mieluummin harvemmin jotain todella toivomaani. Ylipäänsä kulutan kyllä, jos jotain todella tahdon, mutta jätän edes osin yhdentekevät jutut suosiolla kauppaan. 

Säästäminen ei edelleenkään ole vahvimpia puoliani, mutta kehityn koko ajan. Tunne siitä, että yllättävän tapahtuman tullen vararahastoa löytyy, on mielihyvää tuottava tällaiselle turvallisuudenhakuiselle ihmiselle. Loputtomiin sitä ei vaan halua valita puhelimen pikavalinnasta äidin tai isän numeroa ja pyytää apua. Ei etenkään, kun on jo kaksi lastakin saattanut maailmaan. Olen aina kiitollinen taloudellisesta turvaverkostani, mutta oppinut tulemaan toimeen omillani. Ja kun vähän sitä säästämistä harjoittelen, voin taas jonakin päivänä klikkailla kotiin jotain ihanaa luksusta tai varata perheelle matkan katsomaan maailmaa. 

Tai vaikka lopettaa angsteilemasta eläkeiän toimeentulosta, näin 32-vuotiaana. 

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Elämä voittaa

Meillä alkaa arki palailla normaaliksi sairastamisen jälkeen. Nyt on todellinen epidemia päällä, Facebook täyttyy noropäivityksistä ja esimerkiksi poikien päiväkodissa koko kuopuksen ryhmä sairastui lähes samaan aikaan. Esikoinen sen sijaan on yhä terve eikä toivottavasti enää sairastukaan. Peukut pystyssä.

Meillä tauti iski koviten minuun, oli kyllä aivan horroria ja muun mukavan ohessa pyörryin istualtani ja päädyin makaamaan kylpyhuoneen lattialle. Ei vaan pystynyt nousemaan. Mies sairasti vielä viimeisenä ja nyt on koko kämppä kuurattu kloriitilla, leluja laitettu karanteeniin, pehmot pyöritetty kuudessakympissä lakanoiden ja pyyhkeiden tavoin. Jospa ei ihan heti tarvitsisi käydä tätä uudelleen läpi. Silti, vaikka olo on jo parempi, menee toipuessa näköjään useampi päivä. Voimat ovat yhä vasta palautumassa ja ruokahalu kadoksissa. Eilen illalla syötiin ensimmäistä kertaa kunnolla sitten lauantaiaamun, välissä lähinnä mehukeittoa ja muutama sipsi. Niinpä eiliset pitsat maistuivat superhyviltä, minä tein gluteenittoman pohjan ja esikoinen pilkkoi aineksia. 




Maanantaina kävin nopeasti kaupassa ja päädyin ostamaan myös lempikukkiani neilikoita. Maljakko on Marimekon Sukat makkaralla -kaadin, sopii passelisti toimittamaan vaasin virkaa. 


Elämä siis voittaa, ainakin seuraavaan tautiin saakka. Tulkoon se mahdollisimman pitkän ajan kuluttua, sillä perjantaina pojat menevät isovanhemmilleen yökylään ja me miehen kanssa ulos syömään ja siitä iltaa istumaan. Viimekertainen yritys päättyi sairaan kuopuksen hoivaamiseen, joten ehkäpä nyt natsaisi. Peukut pystyyn!

lauantai 26. tammikuuta 2013

torstai 24. tammikuuta 2013

Kiirepäivän pieni piristys

Eilinen oli juoksua paikasta toiseen ja ehdin ruokakauppaankin vasta ennen kahdeksaa illalla. Sopivassa välissä ehdin kuitenkin käydä täydentämässä meikkivarastoja huomattuani käyttämäni meikkivoiteen olevan alennuksessa Sokoksella. Samalla ostin uuden  huulikiillon vanhan ja loppuneen tilalle. 



Vakkarituotteet jo pitkältä ajalta. Lancomen Teint Idole Ultra -meikkivoide, sävynä erittäin vaaleaihoiselle sopiva 005 sekä Color Fever Gloss -huulikiilto samalta merkiltä. Sävy 308 Mauve Fiesta on kaunis kylmä vaaleanpunainen. Ihan pian pitää hankkia myös silmänrajauskynä, ripsiväri (molemmat Lancomea) sekä toinen käyttämäni huulikiilto (Chanel), mutta ne tilaan netistä. Säästöä tulee sen verran reippaasti, että se kannattaa. 

Omistan oikeasti todella, todella niukan meikkivaraston. Se riittää, inhoan kaikkia turhia purkkeja ja puteleita ja käytän vain hyviksi toteamiani tuotteita. Toki asian voi nähdä myös niin päin, että en ole osannut uudistaa meikkaustyyliäni sitten lukioajan, mutta se ei ole koko totuus. Olen nimittäin luopunut vaaleasta luomiväristä levitettynä koko luomille aina kulmaluulle saakka. En myöskään rajaa huuliani enää tummemmalla rajauskynällä kuin mitä itse huulipunan sävy on. :D Löytyyhän noita. Perussetti on kuitenkin pysynyt samana. 

Lisäksi nudelakkaajan päivää piristi tavallista poikkeava väritys kynsissä. Pinkki tuntuu aika kivalta vaihtelulta, tosin kylläpä värilakka rapistuu nopeasti. Ehkä kädetkin joutuvat lapsiperheen sotkun kyllästämässä arjessa koville. Jatkuvasti saa olla pesemässä käsiä. 









tiistai 22. tammikuuta 2013

Mun ihanat

En tajua, miten meillä voi olla näin ihana perhe. Tämä on vähän sitä "mitään muuta en elämässä enää pyydä" -osastoa, mutta niin se vaan on. Sitä tuntee itsensä niin kiitolliseksi, kun nuo miehet ovat elämässäni. Rouva Eriksson loves mun miehet.









perjantai 18. tammikuuta 2013

Uneton Helsingissä

Olen jo pidemmän aikaa kärsinyt nukkumisvaikeuksista. Muistaakseni vaiva alkoi toden teolla häiritä normielämää viime keväänä ja on ollut siitä saakka ihan viikottainen tuttava.  Nukahdan kyllä, mutta pari tuntia myöhemmin herään valvomaan ja en saa enää unta. Uneni on viimeisten viiden vuoden aikana ollut niin epäsäännöllistä, että unirytmi on jotenkin mennyt ihan sekaisin. Nukahtamislääkkeetkin olen jo hakenut, mutta en jostain syystä saa otettua niitä. Tyhmä minä.

Tänä yönä uni loppui aika tarkalleen 01.15. Nyt kello on jo puoli kuusi ja kanssani hereillä ovat molemmat pojat. He ovat herkkiä toistensa äänille ja kun jompikumpi herää, nousee toinen pian perässä. Mies kiitteli kovasti kylkeä kääntäessään, kun nousin poikien kanssa ylös. Totesin, että samaan konkurssiin menee, no problem.

Yhtäjaksoinen uni läpi yön, mikä ihana ajatus! 


torstai 17. tammikuuta 2013

Kiire kiire kiire

Tämä viikko on mennyt ensin juostessa tukka putkella paikasta toiseen ja sen jälkeen pitäessä sitä samaista tukkaa poissa vessanpöntöstä. Vatsatauti, tai mikä lie ruokamyrkytys olikaan, iski tiistai-iltana ja vielä eilisen nukuin kokonaan, voimat olivat aivan finaalissa. Nyt elämä on taas voittanut ja alkuviikon juokseminen jatkunut. Muu perhe on onneksi terveinä.

Maanantaina esikoinen täytti viisi vuotta. Juhlimme pikkuherraa heräämällä hänen kanssaan viideltä, sillä uni ei enää tullut pienelle silmään, liekö lahjajännitys ollut liian kova. Sankari sai myös toivoa herkkuaamupalaa ja niinpä meillä syötiin aamulla ennen puoli kuutta pastaa ja ketsuppia. Jokainen tyylillään. :D Veimme keksejä päiväkotiin tarjottavaksi ja olivat siellä laulaneet sekä tehneet kortin. Kotona paketeista kuoriutui niin Richard Scarryn lentokenttäpeli ja Barbababa-pehmo kuin Mauri Kunnaksen Avaruuskirja ja legoukkelikin. Olivat ilmeisen onnistuneita lahjoja, sillä sankari suukotteli jokaista pakettia avaamisen jälkeen! Iltapäivällä tuli vielä esikoisen kummitäti, minun siskoni siis, hakemaan pojan luokseen yökylään teemalla leffoja ja karkkia. 



Minä puolestani olen tällä viikolla hoitanut niin omia kuin päiväkodin vanhempainyhdistyksen asioita, laittanut sähköposteja ja soitellut puheluita. Käynyt siellä ja täällä. Olen tilannut kukkia huomisen ja lauantain juhliin ja ostanut Tiimarista hieman lisää rekvisiittaa juhlia varten. Tehnyt kauppalistaa ja käynyt siellä kaupassa. Kaikenlaista on kertynyt ja keskiviikko meni tosiaan ihan poissa pelistä. 



Tyhjät kalenterisivut - saavuttamaton unelma?

Onneksi on ollut mukaviakin juttuja, kuten tiistainen kampaajakäynti, jossa päätettiin vähän vaalentaa tätä hyvin tummanruskeaa hiusväriäni ja tehtiin vähän värinpoistoja sekä raidoitusta. Sävy saatiinkin vaalenemaan kivan keskiruskeaksi ja jatkossa mennään raidoilla. Pidentää käyntiväliäkin hyvin, kun juurikasvu ei tule niin selkeästi esiin jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Tähän saakka olen sinnitellyt vielä toisen kuukauden ja aika kulahtaneelta on pää loppua kohden näyttänyt.

Tein myös yhden, jo nyt hyväksi ja tarpeelliseksi osoittautuneen hankinnan kotiin. Stockan oman Villa Stockmann -sarjan torkkupeitto on pääosin villaa ja lämmittää ihanasti. Väritoive tuli mieheltä ja vaikka itse olen aina ollut ruskean sävyistä tykkäävä, tuntuu harmaa aika raikkaalta juuri nyt. Ja onhan meillä olohuoneen mattokin harmaa, sekin muuten miehen ostama. 



Huomenna meillä siis juhlitaan viisivuotiasta esikoista. Päiväkotikaverit tulevat iltapäivällä ja puolentoista tunnin ajan  hulina lienee melkoinen. Mies on luvannut hakea kakun ja kukat, joten minulle jää enää nopea siivous aamulla ennen yliopistolle lähtemistä. Kattausjutut odottavat tuossa vieressä ja äsken täytimme ongintapussit yhdessä esikoisen kanssa. Lauantaina juhlat sitten jatkuvat, kun ensin tulee sukulaisia ja myöhemmin pari ystäväperhettä kylään. Ja illalla minä lähden puolestaan siskoni synttäreitä juhlimaan ravintolavisiitin merkeissä. Eli yhtä juhlaa tämä elämä? No, tällä viikolla ainakin. :D

Tänään käytiin myös neuvolassa tuon viisivuotiaan kanssa ja herra oli aivan myrtynyt, kun ei ollutkaan tehtäviä mitä tehdä. Terveydenhoitaja ei tosiaan teettänyt lapsella yhtikäs mitään, sillä lapsi oli tehnyt kaiken niin hienosti jo vuosi takaperin. Myrtyneen ipanan ilme oli kuitenkin sitä luokkaa, että hän sai esitellä hyppimistä yhdellä jalalla ja piirtää oman kuvansa, kun kerran niin kovasti halusi. Pituutta on tullut hyvin ja painoa samoin, lapsi kasvaa siinä nollakäyrän tuntumassa, hieman alle. On siis hieman keskivertoa lyhyempi tapaus, jolla kuitenkin on keskimääräistä kookkaampi pää. :D Kuulo on kunnossa ja puheterapiassa olemme käyneet jo vuoden verran harjoittelemassa d- ja s -kirjaimia. Kaikki siis oikein hyvin.

Olen alusta saakka ollut todella tyytyväinen meille osuneeseen terveydenhoitajaan. Hän on hyvin maalaisjärkinen tyyppi ja osaa aina sanoa jotain kaunista, josta tulee hyvä mieli. Kuten nytkin, kun hän totesi esikoisesta, että "te saatte kuulkaa olla onnellisia tuollaisesta pojasta" ja että "tämä poika tulee koulun alkaessa olemaan melkoisen taitava tapaus". Kuopuksen kaksivuotisneuvolassa kuukausi takaperin hän sanoi, että "jos kaikki lapset olisivat samanlaisia kuin tämä, ei neuvoloita tarvittaisi lainkaan". Ihan sama, vaikka noita sanottaisiin jokaiselle äidille. Aina se silti tuntuu hyvältä kuulla. 


Viisivuotispäivän aamuna.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

11 faktaa minusta

Sain tämän haasteen sekä Toinen kattaus -blogin Nanna S:ltä että Citymama in Milan -blogin Bettyltä. Kiitos rouvat! 

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get recognized | Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä jolla on alle 200 lukijaa.



 Each person tagged must post 11 things about themselves 
  Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
 2. They must also answer the 11 questions the ' tagger ' has set for them 
Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
 3. They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.
Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.
Heidän pitää valita 11 bloggaaja jolla on alle 200 lukijaa.
5. These lucky bloggers must then be told.
Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
    6. There's no tag backs
   Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Luen paljon muoti-, sisustus- ja naistenlehtiä, mutta en säästä mitään. Heitän lehdet paperinkeräykseen luettuani ne, ellen kierrätä eteenpäin äidilleni tai siskolleni.
2. Sairastan keliakiaa, joka lukuisten allergioideni sekä molempien poikien maitoallergian lisäksi tekee arjen ruokahuollosta ajoittain haasteellista. 
3. Olen oppinut hassuttelemaan lasten myötä ja höpsöttelemme joka päivä jotain. Vaikka vain tanssimme Hevisauruksen tahtiin.
4. Lähetän säännöllisesti kortteja ja kirjeitä sukulaisille.
5. Ihastelen värikkäitä ja rohkeita sisustuksia sekä erilaisia kauniita tapetteja, mutta ainoa muu kuin valkoinen seinä kotonamme löytyy lastenhuoneesta.
6. Haluaisin olla rohkea, reipas ja energinen, mutta olen hieman arka, pessimistisyyteen taipuvainen ja vetelä.
7. En pidä ruoanlaitosta ja teen sitä vain siksi, että ihmisen pitää syödä. 
8. Olen soittanut kymmenen vuotta pianoa.
9. Olen yllättynyt siitä kuinka paljon tykkään mieheni tatuoinneista. 
10. Syön leipäpaloista aina reunat ensimmäiseksi. 
11. En kykene loogiseen ongelmanratkaisuun lainkaan, vaan aivojumi iskee sekunnissa.   

Vastaukset Nanna S:n kysymyksiin: 

1. Mikä asia ilahdutti sinua tänään?
Esikoisen reipas palapelin tekeminen itse ilman apua.
2. Mitä näet, kun katsot peiliin?
Syntymäpäivän lähestyessä silmien alle ja nurkkiin tulleet juonteet.
3. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Patricia Cornwellin Kuolleiden kirjan.
4. Mitä olet viimeksi ostanut itsellesi?
Mulberryn laukun.
5. Mikä on viimeisin DIY -projektisi?
Keittiön tuolien maalaus. En voi kuitenkaan ottaa kunniaa itselleni, sillä mies oli toteuttajana ja minä vain ideoijana. 
6. Minkälainen on unelmiesi talo?
Varsinaisista taloista puhuttaessa sellainen 1900-luvun alun mansardikattoinen puuhuvila olisi ihan jees.
7. Mikä on suosikki verkkokauppasi?
www.gap.eu, josta saa myös Banana Republicin vaatteita.
8. Mitä kieliä puhut?
Äidinkieleni suomen lisäksi ruotsia ja englantia. Saksa on unohtunut tehokkaasti ja ranskasta sekä venäjästä osaan vain alkeet.
9. Mitä esineitä tai huonekaluja et huolisi omaan kotiisi?
Aallon skandinaavinen muotoilu ei sopisi meille.
10. Minne olet viimeksi matkustanut?
Yhdysvaltoihin.
11. Mitä ruokaa teet seuraavaksi?
Se onkin kysymysmerkki, sillä kauppaan pitää tänään mennä. Tai ehkä voitelen lapsille näkkäriä nyt aamupalaksi.

Ja vastaukset Bettyn kysymyksiin:

1. Teitkö uudenvuoden lupauksia? Ja jos teit niin mitä lupasit?
Lupasimme miehen kanssa ottaa enemmän yhteistä aikaa tänä vuonna.
2. Oletko tyytyväinen elämääsi?

Olen, pääosin ainakin. Rahaa nyt voisi aina olla vähän enemmän.
3. Mitä ruokaa haluaisit juuri nyt syödä?

Sushia.
4. Jos muuttaisit ulkomaille niin minne muuttaisit ja miksi?

Muuttaisin Englantiin tai Yhdysvaltoihin ihan kielen ja kulttuurin vuoksi.
5. Ketä ihailet?

Kaikkia niitä, jotka ovat muokanneet elämänsä mieleisekseen ja tehneet töitä menestyksensä eteen olivat lähtökohdat millaiset tahansa.
6. Kuinka vanha olet?

Vielä kuukauden verran 32-vuotias.
7. Mitä ruokaa inhoat?

Maksalaatikkoa, mämmiä ja sisäelimiä.
8. Minkä elämänohjeen antaisit 20v nuorelle naiselle?

Anna itsellesi aikaa miettiä mitä haluat elämässäsi. Ei ole kiire minnekään. 
9. Mitä katsot telkkarista?

Sisustusohjelmia, CSI:ta ja englantilaisia dekkarisarjoja, sekä tällä hetkellä pyörivää Voice of Finlandia myös. 
10. Haluaisitko vielä opiskella?

En, alkaa jo riittää.
11. Jos voisit tehdä ihan mitä vaan niin mitä tekisit?

Matkustaisin nykyistä enemmän.


Koska heräsimme kuopuksen kanssa kuudelta, ei minulta nyt irtoa kysymyksiä saatika haasteita eteenpäin. Tämän saa viedä, jos siltä tuntuu. Itse jatkan pää jäässä koomailua sohvalla, kunnes viitsin herättää miehen ja menen ihanille jatkounille. 



lauantai 12. tammikuuta 2013

"No kun ne näyttää siinä niin kauniilta!"

"Ja me voidaan opetella näistä niiden autojen nimiä!" 



Meidän lapsilla siis näyttää olevan joku pakkomielle liimata tarroja vähän kaikkialle. Eipä siinä sitten mitään. 

Arjen pieniä iloja

Uudet kauniit tyynyliinat.



Juhlavaatteet valmiina odottamassa lähtöä.


Pellavaiset lautasliinat, jotka vihdoin sain silitettyä pesun jälkeen.


Iloinen juhlija vol.1.


Iloinen juhlija vol.2.






torstai 10. tammikuuta 2013

Matka äitiyteen

En kuulu niihin naisiin, jotka ovat jo pienestä pitäen tienneet haluavansa äideiksi. En ole tiennyt kuinka monta lasta haluaisin, yksi kerrallaan niitä on mietitty. Uskon yhä, että olisimme voineet mieheni kanssa elää onnellisina kaksin, jos emme olisi lapsia saaneet. Mutta me saimme, maksoimme jopa heidän tekemisestään lääkäreille ja laboratorioon. Tie äidiksi ja eritoten äitiyteen ei ole ollut aina helppo, mutta kasvattava se toden totta on ollut. 

Minusta tuli äiti muutamaa päivää vajaa viisi vuotta sitten fyysisesti aika helpon, mutta henkisesti raskaan odotusajan päätteeksi. Olimme vihdoin saavuttaneet sen päivän, kun sain käydä leikkauspöydälle selälleni ja pieni ihmisenalku otettiin vatsastani ulos maailmaan. Luulin tuolloin tietäväni mitä tuleman pitää, mutta todellisuus iskikin päin näköä. Olin ehkä tiennyt, mutta en todellakaan ymmärtänyt.

Poikanen oli valloittava ja suloinen. Alusta saakka tunsin suurta suojelunhalua ja halusin hoitaa häntä mahdollisimman hyvin. Mutta rakkaus, se myyttinen ja maaginen äidinrakkaus, se pysyi alkuaikoina piilossa. Vauvahattaran sijaan elämästä tulikin itkua ja ahdistusta, pelkoa elämän pilaantumisesta lopullisesti, univajetta ja lopulta diagnoosi synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Söin rauhoittavia ja istuin sohvalla hokien miehelle, että ei muuten enää ahdista yhtään. Vähän aikaisemmin olin istunut sängyllä itkien suureen ääneen, että haluan elämämme takaisin. Uskotteko, että tuolta sitä sitten noustiin, päivä kerrallaan. Siitä hetkestä, kun istuimme sairaalassa sängyllä, katsoimme toisiamme silmiin ja minä juttelin lapselle ääneen. Että tässä me nyt ollaan, sinä ja minä, ja meidän pitää pärjäillä kimpassa ja tutustua toisiimme. Ei minua mikään vauvanhoitorutiini pelottanut, ei mikään hoitokuvio tai muu. Vaan se pieni ihminen ja se vastuu, joka minulle oli hänen mukanaan annettu. Se suuri tuntematon, johon olimme joutuneet muututtuamme lapsiperheeksi. Se, että oli kasvettava ihan oikeasti aikuiseksi.

Esikoinen ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen nukkunut kerralla puoltatoista tuntia pidempään ja vauvan tavallinen unipätkä oli viisikymmentä minuuttia. Tai kolme. Siinä ehtii kivasti kaatua tajuttomana omaan sänkyyn ja nukkua pari minuuttia, kunnes huuto taas kuuluu ja on mentävä. Olimme todella kovilla väsymyksen vuoksi, mutta sen voin todeta, että vauvaa me hoidimme aina viimeisen päälle hyvin. Se on helpottanut myöhempää syyllisyyttä kovasti.

Aika kului ja ensimmäisistä kuukausista päästiin ylitse. Minä totuin ja sopeuduin, lapsi kasvoi ja ennen kaikkea minä kasvoin. Olin viimeiseen saakka yrittänyt pitää kiinni omasta entisestä elämästäni, yrittänyt roikkua siinä epätoivoisesti. En oikeasti tiedä miksi, ei minulla ole siihen vastausta. Sinä päivänä, kun ymmärsin päästää irti, alkoi uusi aika. Kun ymmärsin, että minun on antauduttava tämän pienen ihmisen käyttöön ja hän on nyt erottamaton osa elämääni. Sivumennen sanoen meillä on vielä ollut erittäin helpot lapset, joita ei ole esikoisen uniongelma poislukien koliikki vaivannut ja jotka eivät ole erityisempää viihdyttämistä tarvinneet. Minä siis vihdoin uskalsin kohdata lapseni kunnolla ja alkaa olla hänelle läsnä. Esikoisen ollessa viisikuinen muistan sanoneeni äidilleni, että lapsi ei saisi kasvaa enää yhtään, että hän on nyt liian ihana. 

Sinä päivänä, kun lopulta avasin sydämeni lapselleni, rakastuin silmittömästi. Me kasvoimme esikoisen kanssa yhteen, meistä tuli erottamaton parivaljakko. Hän on aivan samanlainen luonteeltaan kuin minä, minun sydämeni lapsi. Mies teki tuolloin matkustusta vaativaa työtä ja olimme paljon kahdestaan pojan kanssa. Välillä oli raskasta, kuten jokaisella, mutta nyt voin vilpittömästi sanoa elämäni onnellisimpien vuosien alkaneen esikoisen syntymästä. Opin nauttimaan äitiydestä täysillä ja huomasin, että minulla on hyvä itsetunto mitä äitiyteen tulee. Olen erinomainen äiti, kaukana täydellisestä, mutta joka tapauksessa hurjan hyvä. Ja siihen ei tarvita pitkiä imetyksiä, omatekoisia soseita tai muuta täysin triviaalia, mutta äitikeskusteluissa ah niin usein esiin tulevaa. Sen sijaan avuksi on suuri sydän, paljon halauksia ja suukkoja, hellyyttä ja suojelunhalua. Halua olla pienelle ihmiselle se paras mahdollinen tuki ja turva elämässä, opettaa hänelle maailmaa ja sen ihmeitä, isoja ja pieniä. Olla hänen arvoisensa.

Kaksi vuotta sitten syntyi kuopus ja sain kokea miten erilainen voi alku äitiyteen olla. Olin jo yhden lapsen äiti ja kokemus todellakin tuo varmuutta. Pikkuveli oli maailman ihastuttavin vauva, joka otti sujuvasti paikkansa perheessämme. Minä nautin jokaisesta hetkestä siitä ihan ensimmäisestä alkaen ja esikoinen oli onnessaan pikkuveljestään, joka sivumennen sanoen nukkui kuin unelma. Ennen kuopuksen syntymää en tiennyt tarvitsevani korjaavaa kokemusta äitiyden alkuun, mutta sain sen silti. Jos esikoinen on se minunkaltaiseni, erittäin tuttu lapsi, on kuopus ihan erilainen luonteeltaan. On ollut ihanaa seurata tuon välittömän, rohkean ja uskaliaan lapsen matkaa vauvasta taaperoksi, oppia häneltä uusia suhtautumistapoja maailmaan ja vain rakastaa häntä koko sydämestä. Kuopus muutti sydämeeni heti, kun sain hänet ensimmäistä kertaa syliini.

Jos esikoinen teki minusta äidin, teki kuopus äitiydestäni täyden. Äidinrakkauteni häntä kohtaan on niin vapaata kaikista paineista. Olen mielessäni kantanut suurta surua esikoisen alkuajoista ja siitä, että en kyennyt tuolloin olemaan lapselleni läsnä. Vaikka tiedän korvanneeni sen ajan moninkertaisesti myöhemmin, on se silti ikuisesti suruna sydämessäni. Suruna siitä, että minä en ollutkaan valmis, kun lapseni oli. Kuopukselle olin ja se on vapauttanut paljon. 

Joka päivä olen kiitollinen lapsistani ja perheestämme. Olen äärettömän onnellinen saadessani olla heidän äitinsä, mutta samaan aikaan helpottunut siitä, että omalta osaltani raskaus ja vauva-aika on ohitse. Meidän perheemme on nyt koossa ja se on hyvä. Päivääkään en vaihtaisi pois? No aivan taatusti vaihtaisin, montakin päivää. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat? Ei pidä paikkaansa ja olisin oikein mielelläni päässyt tähän tilanteeseen iisimmin. Mutta olen löytänyt armollisuutta ja ennen kaikkea antanut armon itselleni. Me emme olisi me ilman niitä alkuaikojakin. Minä en olisi minä, aikuinen ihminen ja huimasti kasvanut. Nainen. Äiti. 

Aale Tynni on jo kauan aikaa sitten pukenut sanoiksi minun tunteeni lapsiani kohtaan. 


Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi

tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.




keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Miehen pyynnöstä - vaimon lahjatoiveet

Minulla on ilokseni mies, joka a)tykkää ostaa lahjoja, ja b)on siinä todella hyvä. En saa kuulla valitusta siitä, kuinka vaikeaa on keksiä mitä ostaa ja kuinka se on hankalaa ja ei osaa ja ei jaksa ja sitä ja tätä. Saatika, että paketeista paljastuisi jotain vähän sinne päin. Nyt joulun jälkeen ja synttäreiden lähestyessä juttelimme eräänä iltana aiheesta ja mies päätyi samalla vähän kyselemään mitä toivoisin jatkossa saavani. Päätin kirjoittaa jutut myös tänne muistiin, on sitten helppo vilkaista tarpeen tullen. ;)

Hemmotteluhoidot. Kasvohoito, jalkahoito, hieronta, ihan mitä vaan kauneushoitolassa tapahtuvaa. Tästä minä tingin ensimmäisenä ja helposti enkä käytä rahaa esimerkiksi kasvohoitoon, vaikka niissä kovin miellläni kävisinkin. Eli lahjakortti vaikkapa Helsinki Day Spahan on varma nakki.


Kuva: dayspa.fi

Kosmetiikka. Olen hyvin merkkiuskollinen ja käytän pääosin Lancomen meikkejä poislukien huulikiillot ja -punat, joissa olen tykästynyt Chanelin ja Diorin tuotteisiin. Ihonhoitotuotteet ovat tällä hetkellä keskellä muutosta, sillä olen siirtymässä selektiivisestä kosmetiikasta apteekin tuotteisiin. Mutta kosmetiikkaa kuluu koko ajan ja lisäykset ovat tervetulleita. Kynsilakka on aina oiva pieni lahja, Essietä tai Opia tänne kiitos. 

Korut. Pienestä, mutta kivasti kootusta korukokoelmastani puuttuu yksi oleellinen osa, helmikorvikset. Jos mies haluaa ottaa yhteyttä luottomyyjäänsä Tiffanyllä, en laita pahakseni. Helminapit tulisivat käyttöön yhdessä mieheltä saamani helminauhan kanssa ja  näillä turkoosien laatikoiden sisällä tulevilla ei ole edes hirveästi hintaa. 

Kirjoja kirjoja, aina vaan kirjoja. Helppo lahja, joka tekee aina todella iloiseksi. Keräilen Agatha Christien dekkareita, joten antikvariaateista voi tehdä hyviä löytöjä.

Laukut. Itselläni on tässä osastossa juuri nyt vain yksi toive, joka sekin ajoittuu jonnekin tulevaisuuteen. Sitten, kun mukaan ei tarvitse enää mahtua vaippoja, pikkuautoja, rusinapaketteja ja putsaripyyhkeitä, toivoisin kantavani kyynärtaipeessani LV:n Speedyä. Koko 35 ja kuosina Damier Azur Canvas. Naisellisuuden huipentuma tuo veska.

Kalenteri. Tämä seuraava on myös pitkän tähtäimen toive ja ajoittuu aikaan, kun kynä pienissä väärissä käsissä ei enää saa aikaan katastrofaalista tuhoa. Olen paperikalenterin käyttäjä henkeen ja vereen sekä täysin riippuvainen kalenteristani. Tällä hetkellä käytössä olevasta Filofaxista on kiinnitysneppari irti ja sisäsivut koristeltu kuopuksen toimesta. Kansikin olisi, mutta mustassa ei onneksi pahemmin kynänjälki näy. Toivoisin saavani jonakin päivänä LV:n agendan, mutta en tosiaan halua sitä niin kauan kuin se saattaa tulla kuvioiduksi tai muuten tuhotuksi. Kuosi saisi olla perinteinen monogrammi.

Kuva: louisvuitton.com

Aikarauta. Tämä viimeinen on sitten 40-vuotislahjaosastoa. En käytä tällä hetkellä rannekelloa lainkaan, en ole käyttänyt vuosikausiin. Saattaisin kuitenkin käyttää, jos minulla olisi Cartierin Tank Francaise. Olen tätä jo toivonut mieheltä, pitää enää odottaa sellaiset seitsemän vuotta. Näyttää olevan myös Michelle Obaman valinta.

Siinäpä ideoita. Ja kuten olen miehelle sanonut monta kertaa, en oikeasti tarvitse mitään. Joskus, tai oikeastaan aika montakin kertaa olen saanut kukkia ja samppanjaa ja siinä on lahjaa jo kerrakseen. 







tiistai 8. tammikuuta 2013

My precious

Katselin vihki- ja kihlasormuksiani vähän sillä silmällä, että huolto tekisi niille terää. Kivien kiinnitysten tarkastaminen on tärkeää ja rodinointi saa valkokullan taas säihkymään ja naarmut katoamaan. Alkuperäinen ajatus huollattamisesta kerran vuodessa ei oman saamattomuuden vuoksi ole toteutunut, mutta nyt otan itseäni niskasta kiinni. Sormukset on teetetty Turussa, joten samalle sepälle en niitä saa vietyä. Stockan yläkerran Lindroos onneksi palvelee hyvin.

Menimme kihloihin 22-vuotiaina kesällä 2002. Silloin ei kahdella opiskelijalla ollut liiemmälti rahaa sormuksiin käytettäväksi, joten kesätyöpalkoilla rinkulat lopulta ostettiin jo lopettaneesta Citykäytävän Kultakeitaasta. Yksi kaunis pieni 0,08 karaatin kivi koristaa omaani, miehellä on simppeli ja tavallista paksumpi valkokultainen sormus. Ihanat olivat ja ovat yhä, omani ei tosin enää alkuperäisessä käytössään.

Ennen avioitumistamme alkusyksyllä 2005 löysin täydellisen vihkisormuksen ja siihen sopivan toisen sormuksen. Ei ollut vaikea päätös siirtää alkuperäinen kihla oikeaan nimettömään ja huomenlahjan sijaan sain mieheltäni tuon toisen sormuksen vihkin kanssa käytettäväksi. En osaa kutsua sitä kihlaksi, koska kihlani on se yksi ja ainoa. Tällä yhdistelmällä mentiin seuraavat viisi vuotta.

Viisivuotishääpäivämme kunniaksi ja minun 30-vuotislahjakseni mies ehdotti sormuksen kivien upgreidausta. Suostuin ilolla, tietenkin! Otimme suosituksen perusteella yhteyttä seppään ja saimme aivan loistavan palvelun lisäksi upean sormuksen. Suosittelenkin Morris Lindblomia Turusta lämmöllä. Tällaiset ne nyt sitten ovat, tästä eteenpäin. Spekseinä vihkisormuksessa keskellä 1 x 0,57 karaatin ovaalihiottu timantti, laatu muistaakseni Wesselton VS. Molemmilla reunoilla on 3 x 0,08 karaatin princess-hiottuja timantteja. Rivisormuksessa puolestaan on 7 x 0,1 karaatin princess-hiottuja kiviä, laadultaan muistaakseni samat. 



Tästä voikin hyvin päätellä, että itselleni kihla- ja vihkisormukset eivät ole mitään taikakaluja. Ne ovat käyttöesineitä ja mukana arjessa, eikä niitä tarvitse sen kummemmin säästellä ja suojella. Kotona tosin käytän erittäin harvoin mitään koruja, vaan riisun ne heti kotiin tultuani. Silti, ei tehnyt tiukkaakaan lähteä tekemään uudistusta sormuksiin, vaikka joku sitä epäilikin. Että eivät ole enää alkuperäiset eikä vihkisormus se kirkossa siunattu. Meidän avioliittomme symbolit ne yhtä kaikki ovat, nyt ja aina. 







sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kohta se lukee

Mies oppi lukemaan nelivuotiaana, minä olin vuoden vanhempi kirjainten ja sanojen avautuessa. Olimme äidin kanssa kotikaupunkimme torin laidalla, kun olin sanonut: "Katso äiti, tuossa lukee ee äl EL, aa än AN, tee oo TO. Elanto. Tavaamisen opittuani makasin kerran huoneeni lattialla vatsallani lukemassa, kun yhtäkkiä tapahtui jotain. Sanat jotenkin liukuivat kokonaisuuksiksi, niistä kokonaisuuksista muodostui lauseita ja tajusin osaavani lukea ilman sitä tavausvaihetta. Viisivuotiaana olen kirjoittanut myös ensimmäisen tarinani, joka kertoi pienen linnun retkestä maailmalle. Jokaisen sanan jäljessä oli piste. 

Esikoinen on nyt vuoden ajan tuntenut kirjaimet ja osannut kirjoittaa nimensä. Nyt meneillään tuntuu kuitenkin olevan sellainen herkkyyskausi ettei aikaisemmin ja se odottamani lause on lapsen suusta kuultu. Miten lukemaan oikein opitaan? En ole halunnut painostaa yhtään asian suhteen enkä halua sitä tehdä jatkossakaan, mutta omaehtoista kiinnostusta tuen tietysti. Ei tarvitse osata ennen kuin koulussa, mutta voi ja saa opetella aiemminkin. Monta kuukautta lapsi on kirjoittanut minun sanellessa kirjaimet, hän on vain kertonut mitä haluaa paperille kirjoittaa. Luokanopettajaäitini sormet syyhyävät pahasti päästä vinkkailemaan pientä oppijaa oikealle polulle ja äitini totesikin, että lapsenlapsensa oppii ihan koska vain lukemaan, kun vähän neuvotaan. Esikoisesta ajatus pienestä oppimishetkestä isoäidin kanssa oli hauska, joten annoin äidilleni vapaat kädet asian suhteen.

Viime torstaina kirjoitimme synttärikorttia lapsen kaverille. Ehdotin, että kirjoittaisimme ihan vaan "Onnea" ja lapsen oman nimen ja tässä vaiheessa esikoinen kielsi auttamasta. Ja kirjoitti siihen korttiin "Onnea". Perjantaina se totesi isälleen, että tuossa ja tuossa lukee muuten "auto". 

Miten mielenkiintoista on seurata pienen lapsen matkaa kohti sanojen maailmaa. Ihan aina ei kuitenkaan mene putkeen, kuten tänään kauppakeskuksen sisäänkäynnin luona. Kysyin mitä kirjaimia sanassa "Sisään" on ja ipana luetteli ne. "No mitä siinä sitten lukee", kysyin. "Lidl" kuului iloinen vastaus. Jatketaan harjoituksia. 

Tässä kirjoitettiin ennen joulua joulupukille.




Lastenkirjafanin onnenpäivät

Laitoin joulun alla ison kasan vanhoja lastenkirjoja seurakunnan organisoimaan Punaisen Ristin keräykseen. Kuopuksen kasvettua jo kaksivuotiaaksi oli hyvä aika käydä läpi kaikki kymmenet ja taas kymmenet pahviset tai rapisevat vauvakirjat, joita meiltäkin kahden pojan jäljiltä löytyy. Paljon kirjoja lähti eteenpäin, toki paljon jäi jäljelle. Sanoisin, että puolet laitoin eteenpäin, ihan kaikkea kun ei rajallisten säilytystilojen vuoksi voi eikä viitsi säilöä. Tietenkin kivoimmat ja eniten luetut jäivät ja ennen kaikkea kirjakaappiin tuli hieman tilaa uusille opuksille.



Muutama päivä takaperin olin hakemassa lapsia päiväkodista, kun piipahdin kirjastossa poistokirjamyyntiä vilkaisemassa. Paikallislehdessä oli asiasta ilmoitus ja erityisesti lastenkirjoja kerrottiin olevan myynnissä. Jonkin verran niitä löytyikin ja kun hintaa oli huimat kaksikymmentä senttiä kappaleelta, ostin pojille yhdeksän uutta kirjaa. Ei haittaa edes, vaikka Maisat ovat ruotsiksi Mollyja, kuopus selailee sivuja ja availee luukkuja innoissaan. 


En tiedä parempaa ajanvietettä kuin lukeminen ja luonnollisesti luen lapsilleni paljon. Iltasadun saavat pojat valita vuoropäivinä ja muuten lueskelen jommankumman tuodessa kirjan ja pyytäessä lukemaan. Esikoiselle olen lukenut paljon enemmän kuin kuopukselle, mutta viime syksynä nuorempikin innostui kirjoista ja jaksaa kuunnella jo pitkänkin tarinan sylissä tai kainalossa istuen. Erityisesti Salama McQueen ja kumppanit ovat kirjojen aiheena ykkösiä tällä hetkellä.

Kolme iloista rosvoa, Onneli ja Anneli, Oi ihana Panama, Eemeli, Ronja Ryövärintytär ja Melukylän lapset. Fedja-setä, kissa ja koira. Mestaritontun seikkailut.

Myöhemmin Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Räppääjät, Ellat ja Harry Potterit. Viisikot ja SOS-kirjat. Todennäköisesti ei Neiti Etsiviä, mutta niitäkin löytyisi. Samaten Pikku Naisia tai Tiina-sarjaa. 

Niin ja kuka muistaa Tilli Mössönpojan? Metsästin tätä lapsuuteni yhtä nostalgiakirjaa vaikka ja mistä, kunnes se löytyi. 

Kuva antikvaari.fi


Aika ihanaa. 

Sunnuntaita

En käsitä mikä näitä ipanoita taas vaivaa. Jouluna aamuherätykset myöhästyivät niin, että aamu alkoi vasta seitsemän, jopa kahdeksan aikaan. Nyt se on enää muisto vain ja tänään ollaan herätty puoli kuudelta. Onneksi, onneksi, onneksi on mies, joka kyljen kääntämisen sijaan nousee ylös (kuinka venyvänä ja vanuvana tahansa!) ja minä jatkoin vielä vähän aikaa unia. Mies nukkuukin parhaillaan ja minä lupasin laittaa lapset sekä itseni valmiiksi lähtöön ennen kuin herätän hänet. Saisi tuo pimeys ulkonakin vähitellen alkaa hälvetä. Onneksi keltaiset neilikat vähän piristävät mieltä, kun katse niihin osuu. Keltainen sinänsä ei ole suosikkivärejäni lainkaan, mutta sopii tähän loskan sekaan hyvin. Neilikat taas ovat, niitä suosikkejani nimittäin.



Parin tunnin kuluttua olemme jo kummipoikani kolmevuotissyntymäpäiviä juhlimassa. Vaatteet odottavat tuossa pukemista, lahja sekä juhlakengät on pakattu kassiin. On mukava nähdä tuttuja ja lapset saavat leikkiä yhdessä. Ovat tunteneet toisensa syntymästään saakka ja toivottavasti pysyvät jatkossakin  hyvinä leikkikavereina. 

Eilen kävimme esikoisen kanssa toisen ystäväni luona leikkimässä, tai itsehän istuin sohvalla juomassa kahvia, mitäpä muutakaan! Lähdimme matkaan kahdestaan ja tarkoitus oli mennä vielä ostoksille ja syömään ennen kotiinpaluuta. Muutama muukin oli ilmeisesti ajatellut samaa, sillä Jumbosta oli aivan mahdotonta löytää parkkipaikkaa. Kiertelimme aikamme, kunnes päätimme yrittää onneamme Sellossa. Sinne päästyämme takapenkiltä kuului enää unista tuhinaa, joten ajoin suoraan kotiin ja suunnitelmat siirrettiin tälle päivälle. Meidän pitäisi ostaa esikoiselle suksisauvat (sukset ja monot löytyvät jo) ja kuopukselle päiväkotikäyttöön paitoja sekä lapaset. Jospa tänään onnistuisi. 


perjantai 4. tammikuuta 2013

Loving the laukku

UPS:n mies soitteli ovikelloa iltapäivällä ja kannoin iloisena Mulberryltä tulleen lähetyksen keittiöön avaamista varten. Ei tarvinnut pettyä, ei tosiaankaan. Kaunis sävy, tilava laukku, pehmeääkin pehmeämpi nahka. Me so happy! 





Sisäpussukka säästää tonkimiselta, kun jotain pientä täytyy laukun syvyyksistä noukkia.



Mutta yksi pienoinen probleema tässä kyllä taitaa olla, nimittäin tuo laukun pohja. Nahka on niin pehmyttä, että pohja lörpöttää tuolla tavalla kuin viimeisessä kuvassa näkyy. Mitäköhän sille voisi tehdä? 







torstai 3. tammikuuta 2013

Aamuvirkut ja -torkut

Tässä perheessä aamuvirkkuus ja -torkkuus jakautuu tasan kahtia. Siinä missä minä ja esikoinen pomppaamme kellon soitua ylös ja ryhdymme toimeen, on kuopus tullut niin isäänsä. Miten vaikeaa voi ihmiselle olla nousta sängystä, tätä olen ihmetellyt yli kuusitoista vuotta miehen kanssa eläessäni. Se venyy ja vanuu, on ihan kuutamolla ensimmäiset kaksi tuntia ja ilman kahvia ei mistään tule mitään. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minäkin erittäin mielelläni nukun pitkään, puolenpäivän yli menisi varmaan kevyesti näillä univeloilla. Mutta jos noustava on, niin noustava on, mitä sitä turhaan vetkuttelemaan. Rise and shine vaan! Ja kyllä, tiedän kaltaisteni olevan aivan sairaan rasittavia tyyppejä niiden vähemmän virkkujen mielestä. ;)

Esikoinen on jo sen verran iso, että osaa köllöttelyn jalon taidon ja saattaa jopa minuutin verran makoilla sängyssä heräämisensä jälkeen. Kuopuksella sen sijaan on vähän vaikeaa, tai ehkä vähän enemmänkin. Se nyhrää ja pyörii, hakee nallea kainaloon ja lojuu silmät kiinni. Sitten epäaamuihminen nousee kitisten ja makaa sylissä seuraavat viisi minuuttia ameebana. Kitisee vähän lisää ja on muutenkin niin isänsä kaltainen, että ihan huvittaa. Esikoinen ehdottaa veljelleen aamusuukkoa, mihin kuopus esittää topakan vastalauseen. Mieheltä ei aamuisin murahduksia kummempaa kuulu.

Täällä me ollaan esikoisen kanssa aamupalalla, kun venyjä ja vanuja vielä kokoilevat itseään. Ja aamiaisen syöminen, joopa joo. Toinen ikuusuusaihe tämä päivän paras ateria myöskin. 



tiistai 1. tammikuuta 2013

Back To Reality

Niin mukava kaksiviikkoinen kuin tämä joululoma onkin ollut, on paluu arkeen erittäin tervetullutta. Meiltä on nyt siivottu joulu pois kotoa, tehty siivousta muutenkin, vaihdettu puhtaita lakanoita ja kävinpä lävitse lasten pieneksi jääneet vaatteetkin säästettävien ja kierrätettävien kasoihin. Kuusen poisvieminen vielä odottaa, mutta muuten uuden vuoden myötä on alkanut taas normaali arkielo. Ja se on ihan parasta loppujen lopuksi kuitenkin. 

Huomenna poikien päiväkoti avautuu jälleen ja arki siis pyörähtää toden teolla käyntiin. Mies menee töihin, tai ainakin tekee niitä kotoa käsin jos vielä sairastaa, ja pojat viedään aamulla hoitoon kavereita tapaamaan. Me teimme miehen kanssa yhteisen lupauksen nyt alkaneelle vuodelle ja yritämme panostaa entistä enemmän meihin kahteen ja yhteiseen aikaan kaksin. Mitään ihmeellistä sen ei tarvitse olla, kunhan vaikkapa laitamme television kiinni ja syömme iltapalaa yhdessä pöydän ääressä vastatusten. Tälle viikolle on jo sovittu lounastreffit sushibuffassa, jos mies suinkin tervehtyy tarpeeksi. Tärkeintä on vaan ottaa sitä aikaa meille kaiken perhe-elon oheen. 

Eilen olimme miestä lukuunottamatta kaikki unessa jo ennen vuoden vaihtumista. Pojat eivät tainneet nähdä ainuttakaan rakettia, tai "tuli-ilotusta", kuten esikoinen niitä kutsui. Ihan normaaliin aikaan menivät nukkumaan ja minä istuin hetken miehen vieressä sohvalla, surffailin koneella ja nautin samppanjasta. Ei mitään valittamista, kun siinä ohessa vielä syötiin pitsaa ja irtokarkkeja.



Tänään taas ykkösleikki on ollut junarata vetureineen ja vaunuineen, tein pojille kaikista palikoista ison radan tuohon keittiön ja olohuoneen tyhjälle lattiapinnalle. 



Muuten tämä viimeinen lomapäivä on sujunut todella rennosti löhöillessä vain. Tekee hyvää jo ryhdistäytyä, sillä loma tuntuu riittävän pitkältä ja rentoutuminen kotiympyröissä on tehnyt tehtävänsä. Sitä paitsi meillä on vaikka mitä mukavaa tiedossa tälle vuodelle, joten innolla eteenpäin!