Kaksplus.fi

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Glada Vappen!

Vappu, yksi vuoden parhaista juhlista on taas täällä! Me suuntaamme juhlimaan kevättä ja ystävyyttä isolla kaveriporukalla, lapset ja vanhemmat sulassa sovussa. Kuoharit kainaloon, serpentiinit kaulaan ja iloinen mieli mukaan. 





Riehakasta vappua kaikille!

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Bikini Hiit Challenge

Jokin aika takaperin luin Nannin blogista Bikini Hiit Challenge -kotitreenistä. Osallistuin arvontaan, mutta vaikka en siinä kolmen viikon treeniä voittanutkaan, jäi jokin kytemään takaraivoon. Muutaman päivän mietinnän jälkeen klikkasin itseni palveluntuottajan sivustolle ja ostin itselleni tuon kolmen viikon treenipaketin. Kuinka sopivasti sen saikin tuolloin puoleen hintaan ja lisäksi paitsi ekstraviikon päälle, myös kutsun ystävälle mukaan treenaamaan. Sisko otti haasteen vastaan ja nyt meillä on viikko treenausta takana. 



Bikini Hiit Challengessa tehdään liikkeitä kiertoharjoittelulla ja korkeilla sykkeillä. Jokainen kierros koostuu kuudesta liikkeestä, joita tehdään 30 sekuntia jokaista ja liikkeiden välissä pidetään kymmenen sekunnin tauko. Kierrosten välissä hengähdetään minuutti ja kierroksia tehdään omasta kunnosta ja mieltymyksestä riippuen neljästä kuuteen. 

Voin sanoa, että rankkaa on ollut. Liikkeet keskittyvät vatsaan, reisiin ja takapuoleen, eli niihin yleisiin ongelmakohtiin. Sitkeästi olen ensimmäisen viikon jokaisen treenin suorittanut, vaikka välillä puuskutus on ollut kovaa, jalka ei todellakaan ole noussut hyppyyn ja kasvojen väri ollut enemmän violetti kuin punainen. Kuopus on mukana tsemppaamassa, ojentamassa vettä ja napsauttamassa laskurikellon uudelle kierrokselle. 


Minulle tämä on ollut erinomainen tapa aloittaa pitkään roikkunut kuntoilu uudelleen. Kukaan ei voi väittää etteikö aikaa kahdenkymmenen minuutin treeniin olisi jossain välissä päivää, en edes minä. Päivän treeni kilahtaa aamulla sähköpostiin, yleensä olen tehnyt sen alkuillasta. Mukavaa on myös se, että liikkumista ohjelman mukaan voi jatkaa myös kolmen viikkon ja siihen lisätyn ekstraviikon jälkeenkin, kun ne kerran on itselleen saanut. 


Viiden treenipäivän jälkeen pidettiin kaksi lepopäivää, joiden jälkeen toinen treeniviikko alkoi jalkapainotteisesti ja tänään tein jo aikaisin iltapäivällä päivän vatsatreenin. Tosi outoa minulle, mutta ei tee yhtään mieli jättää treenaamatta. Ehkä aika vihdoin oli tälle kypsä. 

torstai 28. huhtikuuta 2016

#TBT: Matka äitiyteen

Ajattelin, että tästä eteenpäin torstaisin julkaisisin jonkun vanhan postauksen blogin aikaisemmilta vuosilta. Näin uudetkin lukijat pääsisivät paremmin käsiksi siihen millaisia aiheita täällä on käsitelty ja millainen minä olen. Aloitetaan olennaisesta, eli äitiydestä. Alla oleva on julkaistu alkuvuodesta 2013.

"En kuulu niihin naisiin, jotka ovat jo pienestä pitäen tienneet haluavansa äideiksi. En ole tiennyt kuinka monta lasta haluaisin, yksi kerrallaan niitä on mietitty. Uskon yhä, että olisimme voineet mieheni kanssa elää onnellisina kaksin, jos emme olisi lapsia saaneet. Mutta me saimme, maksoimme jopa heidän tekemisestään lääkäreille ja laboratorioon. Tie äidiksi ja eritoten äitiyteen ei ole ollut aina helppo, mutta kasvattava se toden totta on ollut. 

Minusta tuli äiti muutamaa päivää vajaa viisi vuotta sitten fyysisesti aika helpon, mutta henkisesti raskaan odotusajan päätteeksi. Olimme vihdoin saavuttaneet sen päivän, kun sain käydä leikkauspöydälle selälleni ja pieni ihmisenalku otettiin vatsastani ulos maailmaan. Luulin tuolloin tietäväni mitä tuleman pitää, mutta todellisuus iskikin päin näköä. Olin ehkä tiennyt, mutta en todellakaan ymmärtänyt.



Poikanen oli valloittava ja suloinen. Alusta saakka tunsin suurta suojelunhalua ja halusin hoitaa häntä mahdollisimman hyvin. Mutta rakkaus, se myyttinen ja maaginen äidinrakkaus, se pysyi alkuaikoina piilossa. Vauvahattaran sijaan elämästä tulikin itkua ja ahdistusta, pelkoa elämän pilaantumisesta lopullisesti, univajetta ja lopulta diagnoosi synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Söin rauhoittavia ja istuin sohvalla hokien miehelle, että ei muuten enää ahdista yhtään. Vähän aikaisemmin olin istunut sängyllä itkien suureen ääneen, että haluan elämämme takaisin. Uskotteko, että tuolta sitä sitten noustiin, päivä kerrallaan. Siitä hetkestä, kun istuimme sairaalassa sängyllä, katsoimme toisiamme silmiin ja minä juttelin lapselle ääneen. Että tässä me nyt ollaan, sinä ja minä, ja meidän pitää pärjäillä kimpassa ja tutustua toisiimme. Ei minua mikään vauvanhoitorutiini pelottanut, ei mikään hoitokuvio tai muu. Vaan se pieni ihminen ja se vastuu, joka minulle oli hänen mukanaan annettu. Se suuri tuntematon, johon olimme joutuneet muututtuamme lapsiperheeksi. Se, että oli kasvettava ihan oikeasti aikuiseksi.



Esikoinen ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen nukkunut kerralla puoltatoista tuntia pidempään ja vauvan tavallinen unipätkä oli viisikymmentä minuuttia. Tai kolme. Siinä ehtii kivasti kaatua tajuttomana omaan sänkyyn ja nukkua pari minuuttia, kunnes huuto taas kuuluu ja on mentävä. Olimme todella kovilla väsymyksen vuoksi, mutta sen voin todeta, että vauvaa me hoidimme aina viimeisen päälle hyvin. Se on helpottanut myöhempää syyllisyyttä kovasti.

Aika kului ja ensimmäisistä kuukausista päästiin ylitse. Minä totuin ja sopeuduin, lapsi kasvoi ja ennen kaikkea minä kasvoin. Olin viimeiseen saakka yrittänyt pitää kiinni omasta entisestä elämästäni, yrittänyt roikkua siinä epätoivoisesti. En oikeasti tiedä miksi, ei minulla ole siihen vastausta. Sinä päivänä, kun ymmärsin päästää irti, alkoi uusi aika. Kun ymmärsin, että minun on antauduttava tämän pienen ihmisen käyttöön ja hän on nyt erottamaton osa elämääni. Sivumennen sanoen meillä on vielä ollut erittäin helpot lapset, joita ei ole esikoisen uniongelma poislukien koliikki vaivannut ja jotka eivät ole erityisempää viihdyttämistä tarvinneet. Minä siis vihdoin uskalsin kohdata lapseni kunnolla ja alkaa olla hänelle läsnä. Esikoisen ollessa viisikuinen muistan sanoneeni äidilleni, että lapsi ei saisi kasvaa enää yhtään, että hän on nyt liian ihana. 



Sinä päivänä, kun lopulta avasin sydämeni lapselleni, rakastuin silmittömästi. Me kasvoimme esikoisen kanssa yhteen, meistä tuli erottamaton parivaljakko. Hän on aivan samanlainen luonteeltaan kuin minä, minun sydämeni lapsi. Mies teki tuolloin matkustusta vaativaa työtä ja olimme paljon kahdestaan pojan kanssa. Välillä oli raskasta, kuten jokaisella, mutta nyt voin vilpittömästi sanoa elämäni onnellisimpien vuosien alkaneen esikoisen syntymästä. Opin nauttimaan äitiydestä täysillä ja huomasin, että minulla on hyvä itsetunto mitä äitiyteen tulee. Olen erinomainen äiti, kaukana täydellisestä, mutta joka tapauksessa hurjan hyvä. Ja siihen ei tarvita pitkiä imetyksiä, omatekoisia soseita tai muuta täysin triviaalia, mutta äitikeskusteluissa ah niin usein esiin tulevaa. Sen sijaan avuksi on suuri sydän, paljon halauksia ja suukkoja, hellyyttä ja suojelunhalua. Halua olla pienelle ihmiselle se paras mahdollinen tuki ja turva elämässä, opettaa hänelle maailmaa ja sen ihmeitä, isoja ja pieniä. Olla hänen arvoisensa.

Kaksi vuotta sitten syntyi kuopus ja sain kokea miten erilainen voi alku äitiyteen olla. Olin jo yhden lapsen äiti ja kokemus todellakin tuo varmuutta. Pikkuveli oli maailman ihastuttavin vauva, joka otti sujuvasti paikkansa perheessämme. Minä nautin jokaisesta hetkestä siitä ihan ensimmäisestä alkaen ja esikoinen oli onnessaan pikkuveljestään, joka sivumennen sanoen nukkui kuin unelma. Ennen kuopuksen syntymää en tiennyt tarvitsevani korjaavaa kokemusta äitiyden alkuun, mutta sain sen silti. Jos esikoinen on se minunkaltaiseni, erittäin tuttu lapsi, on kuopus ihan erilainen luonteeltaan. On ollut ihanaa seurata tuon välittömän, rohkean ja uskaliaan lapsen matkaa vauvasta taaperoksi, oppia häneltä uusia suhtautumistapoja maailmaan ja vain rakastaa häntä koko sydämestä. Kuopus muutti sydämeeni heti, kun sain hänet ensimmäistä kertaa syliini.



Jos esikoinen teki minusta äidin, teki kuopus äitiydestäni täyden. Äidinrakkauteni häntä kohtaan on niin vapaata kaikista paineista. Olen mielessäni kantanut suurta surua esikoisen alkuajoista ja siitä, että en kyennyt tuolloin olemaan lapselleni läsnä. Vaikka tiedän korvanneeni sen ajan moninkertaisesti myöhemmin, on se silti ikuisesti suruna sydämessäni. Suruna siitä, että minä en ollutkaan valmis, kun lapseni oli. Kuopukselle olin ja se on vapauttanut paljon.

Joka päivä olen kiitollinen lapsistani ja perheestämme. Olen äärettömän onnellinen saadessani olla heidän äitinsä, mutta samaan aikaan helpottunut siitä, että omalta osaltani raskaus ja vauva-aika on ohitse. Meidän perheemme on nyt koossa ja se on hyvä. Päivääkään en vaihtaisi pois? No aivan taatusti vaihtaisin, montakin päivää. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat? Ei pidä paikkaansa ja olisin oikein mielelläni päässyt tähän tilanteeseen iisimmin. Mutta olen löytänyt armollisuutta ja ennen kaikkea antanut armon itselleni. Me emme olisi me ilman niitä alkuaikojakin. Minä en olisi minä, aikuinen ihminen ja huimasti kasvanut. Nainen. Äiti. 



Aale Tynni on jo kauan aikaa sitten pukenut sanoiksi minun tunteeni lapsiani kohtaan. 


Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi

tukkaasi silkinruskeaa.

Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.



Kasva kauas äitisi yli."

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Lego ja Louis Vuitton

Siivosin olohuoneen sivupöydälle kertynyttä lehtipinoa. Siellä olivat myös nämä kaksi kuvastoa, sulassa sovussa vieretysten. Nauratti.




Jokaiselle jotakin tässä perheessä, säilyy tasapaino.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

Tutustutaan

Hei kaikki vanhat ja uudet lukijat! Rouva Erikssonin perheen elämänmenosta kertova blogi on nyt siirretty Kaksplussalle ja sen kunniaksi ajattelin, että haluatte ehkä tietää minusta ja meistä lisää? Saamanne pitää.



Rouva Eriksson on 36-vuotias kantakaupungin kupeessa asuva nainen, äiti ja vaimo. Olen kirjallisuuden sekatyöläinen ja moniottelija, kahden pojan äiti ja yhden paljon töitä tekevän parrakkaan miehen vaimo. Meidät mieheni kanssa vihittiin kauniina syyskesän päivänä lähes yksitoista vuotta sitten Helsingin Tuomiokirkossa. Yhtä olemme pitäneet tuplat, tänä vuonna tulee kaksikymmentä vuotta täyteen.



Olen kirjannut perheemme elämää muistiin jo vuosien ajan. Ensin mentiin teemalla "puklu meets Baby Dior" ja pyöritettiin aluksi yhden vauvan, myöhemmin vauvan ja taaperon arkea. Nyt mainitut vauva ja taapero ovat kasvaneet ja arki rullaa radallaan. Mies tekee yhä paljon töitä ja matkustaa säännöllisesti, mikä on yhteisen Oy Perhe Ab:n osalta sovittu juttu. Sen vastapainoksi minä työskentelen vain osa-aikaisesti, haen kuopuksen kahden jälkeen päiväkodista ja teen esikoisen kanssa läksyjä keittiönpöydän äärellä. 



Me olemme sielultamme kaupunkilaisia. Täällä kasvatetaan kahta pientä kaupunkilaiskundia, kurvaillaan autolla allekirjoittaneen lempikauppaan Stockmannille ja piipahdellaan Pohjois-Esplanadin kulmaputiikissa silloin, kun oikein halutaan toisiamme hemmotella. Arki on parasta, mutta ripaus luksusta tekee arjestakin mukavampaa. Kerrostaloasumisen vastapainoksi ostimme vuosi sitten sata vuotta vanhan kesäpaikan, jota remontoimme unelmiemme kesähuvilaksi. Se sijaitsee maalla, mutta ei liiaksi. Täytyyhän meidän päästä säännöllisesti kesäisinkin Tammisaareen lounastamaan!



Rouva Erikssonin tontilla säännöllisesti vierailevat tähdet ovat luonnollisesti kaksi pientä poikaa. Esikoinen on jo kahdeksanvuotias ekaluokkalainen. Upea tyyppi, huumorintajuinen ja reipas koululainen. Äitinsä kaltainen lukutoukka, jolla on kaksikymmentä parasta kaveria. 


Ja kuopus, viisivuotias tuleva eskarilainen. Perheemme kokonaiseksi täydentänyt tulisieluinen hassuttelija. Hymykuoppainen, viisivuotispäivänsä kynnyksellä lukemaan oppinut pohdiskelija. 


Tässä perheessä kirjat, matkustaminen ja kulttuuri ovat elämäntapa. Meillä luetaan ahkerasti ja toki oman ammattini osalta lukeminen on meille yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Tämä näkyy myös blogissa, jossa teemat tulevat olemaan vahvasti esillä. Tämän vuoden alussa käynnistin "Lukulaskurin" selvittämään kuinka paljon minä oikeastaan luen. 

Tervetuloa siis mukaan seuraamaan perheemme elämää ja blogia, jossa aiheet vaihtelevat lapsiperheestä Louboutineihin ja kurahanskoista kirjallisuuteen. Arki vaihtuu, tyyli pysyy ja superius on asenne. Hyppää mukaan!



Kuvat(c) Sonia Pihlajamäki/Lumo Photography

Etsivä löytää

Tai sitten ei. Mutta etsitty on ja jäljet nähtävissä.


Onnea on ovi, jonka saa kiinni. Ja kahden päivän armonaika ennen ikkunanpesijöiden tuloa.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Muuttohommia

Varminta kaikessa on muutos ja kevättuulien myötä on aika laittaa jälleen kerran pakka sekaisin. Saatuani blogia koskevat yksityisyyspohdinnat päätökseen ja mietittyäni sopivan linjan jatkoa ajatellen, osoitti elämä jälleen yllätyksellisyytensä. Ei, me emme ole fyysisesti lähtemässä kotoamme minnekään. Blogini sen sijaan siirtyy lähiaikoina Kaksplus-lehden blogiverkoston alle. 

Siis mitä? Missä? Miksi?

Sanopa muuta. Olen jo jonkin aikaa pohtinut mitä haluaisin jatkossa työpuolella tehdä, millaisia haasteita toivon saavani ja mitä askeleita minun kannattaisi ottaa. Totuushan on, että vapaana kirjoittajana itsensä elättäminen on erittäin huono idea. Siitä, jos jostain minulla on kokemusta monen vuoden freelancer-kriitikkona toimimisen myötä. Nykyinen työpaikkani onkin ihanan helppo ja erinomainen tähän elämäntilanteeseeni. Saan tehdä oman alani töitä, viihdyn työssäni ja uskallan sanoa olevani siinä aika jees. Mutta jos haluan kirjoittaa myös tulevaisuudessa, en voi jäädä lepäilemään ja odottelemaan, että jotain tipahtaa eteeni. Ja minä haluan. Siis kirjoittaa.


Niinpä otan seuraavan askeleen, kun hyväksyin sopimuksen blogini siirtymiseksi Kaksplus.fi-sivuston blogiverkostoon. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että saan kirjoittaa suuremmalla näkyvyydellä ja ehkä tämä poikii tulevaisuudessa jotain. Ehkä ei. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta ja meikäläisen kasvot voi jossain vaiheessa ehkä bongata myös printtijulkaisun sivuilta. Pienen tauon aikana huomasin, että tämä on minulle tärkeä väylä ilmaista itseäni enkä halua blogiani kokonaan jättää. Ja samaan yhteyteen tuli sitten eteen tuo mahdollisuus. Hassua tämä elämä ja sen yhteensattumat. 


Mitä tämä sitten tarkoittaa kovasti miettimälleni yksityisyydelle? Miettimistauon aikana luin blogini alusta loppuun saakka läpi ja huokaisin helpotuksesta. Pelkäämäni liiallinen avoimuus olikin ehkä kuitenkin vain omassa mielessäni ja erään kommentoijan luonnehdinta hyvänpäivän tuttuudesta osui oikeaan. Koska Kaksplus-lehti keskittyy julkaisuna äitiyteen, lapsiin ja perheeseen, on luonnollista säilyttää aiheet myös jatkossa keskeisinä blogissani. Pieniä muutoksia tosin tulee ja esikoinen tulee saamaan sanansa kuuluviin siinä mitä hänestä kerron ja mitä kuvia hänestä laitan esille. Hän on jo koululainen ja hänellä on siihen oikeus. Tulevaisuuden vaate-esittelyt hoitaa siis ainakin toistaiseksi kuopus. Muuten painopiste pysyy siinä missä ennenkin. Mainoksia tänne todennäköisesti tullaan liittämään, mutta tiedätte mitä muuten ajattelen kaupallisuudesta. Kaikki hyvin sen osalta ja jos yhteistöitä tulee, ovat ne linjassa blogin muun sisällön kanssa. Kun kenelläkään kolmesta perheenjäsenestäni ei ollut valittamista asiasta, oli helppo tehdä päätös ja siirtyä. 


Osoite on sama kuin ennen, siihen ei tule muutoksia. Löydät siis blogini jatkossakin osoitteesta rouvaeriksson.blogspot.fi, mutta voit myös klikata itsesi www.kaksplus.fi-sivustolle ja sieltä blogien kautta blogiverkostoon. Tästä linkistä pääset sinne suoraan ja kunhan siirto on tehty, löydät kasvoni ja blogini muiden verkostoblogien joukosta. 

Uusien tuulien myötä uusia aiheita on jo kirjattu luonnoksiin kasoittain ja uutta intoa kirjoittamiseen löytyy valtavasti. Uskon, että tämä muutos on hyväksi, enhän muutoin olisi sitä tehnyt.

Ilmoittelen tarkemmin, kun siirto on tehty ja blogi luettavissa myös Kaksplussalla. Ja vaikka paikka vaihtuu, sisältö säilyy. Se on lupaus.


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Taidetta kotiin

Sain vihdoin vietyä Kaapelitehtaan taidevälitystapahtumasta hankkimamme grafiikat kehystettäviksi ja sitä myöten toisen jo seinällekin. Meillä on miehen kanssa tapana, että hankimme vain "aitoja" teoksia ja julisteet säästetään lastenhuoneisiin. Ei niin, että niissä "Do what you love, love what you do" -julisteissa mitään erityisempää vikaa olisi. Ne eivät vain ole meidän kotiamme varten. Poikkeuksen sääntöön tekee valokuvaseinältä löytyvä asuinalueen printti. Pienimuotoinen grafiikkaharrastuksemme sai alkunsa häälahjaksi saamastamme Outi Heiskasen grafiikanvedoksesta ja sen jälkeen seinille on hankittu Kuutti Lavosta ja Virve Liljaa muiden muassa. Hankittavan työn täytyy kolahtaa ja puhutella. Nyt niin teki kaksi vedosta. Aiemmin olen kirjoittanut tauluhommista täällä.

Tällä kertaa etsimme teosta nimenomaan eteiseen siellä majailleiden sarvien muuttaessa kesäpaikan seinälle. Hakusessa oli vaakatasoon saatava teos ja tähän ihastuimme molemmat. Ammattitaitoinen kehystyspalvelu toi vielä viimeisen silauksen kokonaisuuteen sopivien paspan ja kehyksen myötä. Lasten kanssa juteltiin, kuinka jokainen meistä näkee teoksen eri tavalla. Taiteen hienoutta.




Tähän toiseen vedokseen ihastuin minä ja halusin sen meille hankkia. Paikka on tällekin valmiina, se tulee muodostamaan kauniin kokonaisuuden olohuoneen seinälle kahden muun teoksen kanssa. Vielä pitäisi keksiä missä iskuporakone majailee, että saadaan taulu ripustettua.




Myös esikoisen huoneessa on tapahtunut muutoksia. Hankimme yhdessä hänen seinilleen muutaman uuden julisteen ja kappas, huoneesta tuli heti isomman kundin valtakunta. Entiset numero- ja kirjanjulisteet sekä viiri saivat lähteä ja mustavalkoisten julisteiden kautta huone sai uutta ilmettä. Kaikki muu säilyi ja saa säilyäkin, pienet muutokset tekevät paljon.





keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Päiväkotielo matkalla päätökseensä

Jos viime syksynä olimme uuden edessä esikoisen kouluun menon osalta, on tuleva syksy myös suurten asioiden aikaa. Kuopuksen esikoulupäätös tuli ja ei siinä mitään kummempia ollut, sama tuttu päiväkoti samojen tuttujen kavereiden kanssa säilyy. Minä ajattelin, että loppu hyvin kaikki hyvin, sillä muutakin ehdittiin välissä miettiä. 



Talvella minua alkoi nimittäin mietityttää onko ihan tavallinen esikoulu se paras paikka kuopukselleni. Siinä missä esikoisen kohdalla en arvellut hetkeäkään tai miettinyt muuta kuin kunnallista polkua esikoulusta kouluun, heräsi kuopuksen kohdalla mielessäni kysymys. Kyse ei ole siitä etteikö kuopus osaisi ja olisi taitava, sillä hän on. Hän lukee, kirjoittaa, laskee ja on motorisesti hyvin kyvykäs ikäisekseen. Kaiken kaikkiaan nokkela ja näppärä pieni ihminen. Mutta siinäpä se tulikin, hän on pieni. Sitä tosiseikkaa kun ei vain voi pyyhkiä pois, että lapsi on syntynyt joulukuussa ja parhaimmillaan tai pahimmillaan vuoden "samanikäisiä" nuorempi, ihan miten asian nyt haluaa nähdä. Ja minun hänen äitinään on varmistettava, että lapseni saa parhaan mahdollisen alun koulutaipaleelleen, jo nykyään pakollisesta esikoulusta lähtien.

Niinpä otin yhteyttä paikalliseen Steineriin. Ja koska olen käänteissäni nopea, olin parin päivän aikana puhunut asiasta paitsi koulusihteerin, myös lasteni isän, perheeni kahden opettajan sekä kuopuksen hoitajan kanssa. Siinä ei kuulkaa kauaa nokka tuhissut, kun ipana oli laitettu jonoon ja papereita vastaanotettu. Kun mahdollisuus näin oli avoinna, pystyin paremmin miettimään mitä tehdä.



Jos kuopuksen vahvuudet ovat tiedollisissa ja taidollisissa kyvyissä, on tunteiden säätely ja sosiaalisissa suhteissa toimiminen puolestaan kehitystä vaativa kohde. Niissä näkyy, että ikäeroa on sen vuoden verran monesti. Lisäksi huomaan hänen selkeästi käyttävän tätä hyväkseen niin kotona kuin päiväkodissa, hän kun on kuopus ja pieni. Olenkin yrittänyt ihan ohjelmallisesti kertoa lapselle miten iso ja reipas ja osaava hän on, vaikka vauvana sylissä toisinaan tuuditankin. Jäin siis miettimään olisiko jokin muu kuin itsestäänselvältä tuntuva eskari lapselle sopivampi. Olisiko sitä Steiner, jossa lasten yksilölliset erot ehkä otetaan paremmin huomioon ja jossa lapsi saa kasvaa omassa tahdissaan sen sijaan, että kaikkien on solahdettava tiettyyn kehykseen tietyssä ajassa. Esikoisen osalta huomaan, että jos kaikki menee ongelmitta ja koulu on helppoa, on helppo olla hyvä oppilas. Mutta entä, jos on paitsi se kuuluisa loppuvuoden poika, myös luonnostaan vikkelä kaveri. Mietin mikä olisi juuri kuopukselle parasta. En muutenkaan halua tehdä asioita vain, koska ne on helpointa tehdä tietyllä tavalla. 

Lopullinen päätös syntyi äitiäni kuunnellen. Hän kehotti kysymään asiaa suoraan kuopukselta. Ja minä kysyin. Selitin kuinka hän voisi mennä toiseen esikouluun ja siellä olisi sitä ja tätä ja tuota. Kuopus katsoi minua ja sanoi, että hän ei muuten mene mihinkään muuhun eskariin kuin oman päiväkotinsa tarjoamaan. Hän menee sinne omien kavereidensa kanssa yhdessä ja sen jälkeen hän menee samaan kouluun kuin isoveljensä, yhdessä yläkerrassa asuvan kaverinsa kanssa koulumatkat kulkien. Että eipä siinä sitten muuta.

Miksi me kuuntelimme kuopusta ja annoimme hänen tehdä päätöksen? Koska me tunnemme hänet. Ja kun hän jotain aikoo tehdä, hän tekee sen. Päätös osoittautui oikeaksi siinä vaiheessa, kun päätökset tulivat ja kerroin hänen eskaripaikkansa vahvistuneen päiväkodille. Lapsi tuuletti ja riemuitsi, oma eskari ja parhaat kaverit mukaan. 



Onneksi esikoulu on vielä pitkälle leikkimistä eikä poikiemme esikoulussa varsinaisesti opetella mitään saatika käytetä eskarikirjoja tai vastaavia. Kunhan kasvetaan vielä vähän, että se koulussa istuminen, opetuksen seuraaminen ja oppiminen olisi sitten aikanaan hieman helpompaa. Toisaalta en halua leimata kuopustani. Mistä minä tiedän vaikka hän osoittautuisi aivan suurenmoisen kärsivällisesti seuraavaksi, paikallaan istuvaksi ja keskittyväksi tyypiksi, eihän niissä missään ole tähän saakka ollut ongelmia. Mutta äidin mieli, se ehti jo pitkälle tulevaisuuteen. En kuitenkaan näe siinä mitään pahaa. Sillä sen tärkeämpää tehtävää minulle ei ole suotu kuin poikieni parhaiden mahdollisuuksien varmistaminen. 

Niinpä pelkkä puhdas päiväkotielo päättyy pian ja syksyllä talossa on koululainen ja eskarilainen. Toki kuopus tarvitsee myös tunnin pari päivähoitoa joka päivä, mutta pääpaino on esikoulussa. Hän on kyllä ollut onnekas poika mitä tulee varhaiskasvatukseen ja hoitajiin. Hän on saanut nauttia laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja tuttu hoitaja on seurannut alusta alkaen mukana ryhmästä toiseen. Nyt hän on viime syksystä lähtien kuulunut isojen kundien pienryhmään ja se, jos mikä on buustannut lapsen itsetuntoa valtavasti. He isot tulevat eskarilaiset, mikä on ollessa. En voi myöskään tarpeeksi koskaan kiittää pienryhmän aikuista siitä valtavan paneutuvasta ja hienosta tavasta, jolla hän lapset kohtaa ja heitä jokaista yksilönä arvostaa. Tietenkään kaikki ei ole aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta koen kodin ja päivähoidon yhteistyön sujuneen molempien lasten kohdalla. Ja mikä parasta, kotona on ollut ssama lapsi kuin hoidossakin. 



maanantai 18. huhtikuuta 2016

Keuhkokuume - vaihteeksi

Huushollin fiilikset ovat viime päivinä mukaelleet tuota nuupahtamassa olevaa gerberaa.


Esikoisen kova kuume alkoi keskiviikon ja torstaina välisenä yönä. Viime yönä laskin yskänkohtauksen vuoksi heräämisiä kuusi kappaletta puolenyön ja kellon soimisen välissä. Itse olin viikonlopun siskoni kanssa isoäitiä hoivaamassa, joten mies oli ymmärrettävästi hieman nuutunut viikonlopun jäljiltä. Tänä aamuna, siinä missä miehen tie vei kohti työpaikkaa ja kuopuksen päiväkotia, suuntasimme me esikoisen kanssa auton Mehiläiseen.

Labrojen ja röntgenin jälkeen diagnoosiksi tuli virusperäinen keuhkokuume ja B-influenssa. Potilas itse on ollut hyvin väsyksissä sohvalla ja unta on riittänyt päivälläkin. Nyt mennään päivä kerrallaan ja mikäli keskiviikkona ei edistystä tule, lähdetään uudelleen näytille. Parhaassa tapauksessa kuume laskee, influenssa on lusittu ja sitä myöten myös keuhkot parantuvat, tuleehan torstaina viikko sairastumisesta. Muuten jatketaan lepäilyä kotona. Nämä Qixelsit ovat muuten nyt in, BR-lelusta löytyy.


Minä siis pääsin melkein töihin kahden viikon poissaolon jälkeen. Kalkkiviivoilla oltiin jo, mutta ei auta. Nielurisaleikkaus on onneksi taakse jäänyttä elämää. Hän voi hyvin eikä ole tarvinnut kipulääkkeitä viime keskiviikon jälkeen lainkaan. Ihan hyvin hän oli jaksanut muiden mukana myös hoitopäivän ajan, tosin päiväunien keralla. 


Toiveissa on saada isoäiti tänne potilasta hoitamaan torstaiksi ja perjantaiksi, mikäli tarve on. Sitten minäkin pääsisin taas kurkkaamaan miltä työpisteellä näyttää ja kääntämään kalenterista uuden lehden. Viimeksi olin talossa maaliskuun puolella. Mutta pakkohan tämän tautisuuden joskus on taittua. Onhan?



torstai 14. huhtikuuta 2016

Vai rullaako sittenkään? Se arki siis.

Kuopuksen lääkitys on nyt lopetettu kokonaan ja kivut ovat poissa. Huomenna tulee kaksi viikkoa leikkauksesta, eli eiköhän tämä ollut tässä. Viikonloppuna lapsi pääsee tivoliin palkinnoksi kaikesta. 

Tasapaino meillä kyllä säilyy, sillä esikoinen on kuumeessa. Että mitähän ja sitä rataa. Ja voihan väsymys, mies tuli yöllä työmatkalta ja kuumeinen potilas oli tietysti hereillä läpi yön. Kiitos taas kerran kahvin keksijälle.


Tänään voisi kaupassakäynnin ohella sulattaa pakastimen. Arki.



keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Arki rullaa radallaan

Aikaisin viime lauantaiaamuna, kahdeksantena päivänä leikkauksen jälkeen, kuopus heräsi kesken unien itkien. Kurkkuun koski niin paljon, että lapsi itki aivan lohduttomana ja minä kävin hakemassa pari päivää aiemmin lopetettuja Tramal-tippoja keittiöstä. Onneksi ne auttoivat nopeasti ja kuopus rauhoittui hiljalleen syliin. Minä sen sijaan ajattelin, että tätä se olisi voinut olla koko ajan ja olemmepa päässeet helpolla.

Olisivatko peitteet alkaneet tuolloin irrota ja sen myötä aallonpohja koettu, en tiedä. Kipukohtauksen jälkeen jatkettiin joka tapauksessa jälleen pari päivää ilman vahvempia lääkkeitä ja kymmenennen päivän aamuna lapsi heräsi kivuttomana. Sen jälkeen olen antanut lääkettä vain yöksi ja sekin varmuuden vuoksi. Tänään ajattelin, että kokeillaan ensi yö ilman mitään. Näyttää nimittäin siltä, että pahin olisi ohitsse ja lapsi toipuu, nielukin on oikein siisti ja kurkkuun tai korviin ei ole koskenut lainkaan viimeiseen kolmeen päivää. Eilisen päivän ruokalista sisälsi jo puuroa, makkarakeittoa ja kananmunia ja tämä päivä aloitettiin paahtoleivällä. Jokohan uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan.


Tähän sairausloman toiseen viikkoon on kuulunut kotihommien lisäksi muun muassa hammaslääkäriä, siivousta ja  pientä ulkoilua. Eilen olimme siivoojien tieltä poissa aamiaisella vanhempieni luona ja lounastimme siskon kanssa vasta avatussa sushipaikassa. Hyvin rennosti tässä on siis otettu, mitenköhän ollenkaan osaan asennoitua ensi maanantaina alkavaan työarkeen takaisin! Vielä muutama päivä armonaikaa nukkua yhdessä ipanan kanssa päiväunia ja sotkea olohuonetta, jossa suurin osa hereilläoloajasta vietetään. 


Ja koska on kevät, niin on myös autokuume. Olemme viimeiset viikot pyöritelleet vaihtoehtoja ja nyt päätös on tehty. Auto vaihtuu, merkki pysyy, mutta malli on paluuta vanhaan. Vaihdamme leasingiin ja laitamme oman automme myyntiin. Tämä onkin muuten ensimmäinen kerta, kun alle tuleva auto on ihka uusi. Pojat olisivat halunneet X4:n, mutta valitettavasti heillä on nihkeä äiti. Toimitusaika on kolmesta neljään kuukautta, joten kesä taitaa kulua sijaisauton ratissa riippuen siitä miten nopeasti saamme oman automme myytyä. 

Omasta autosta vapautuvilla varoilla on tarkoitus kunnostaa kesäpaikkaa pidemmälle ja putkimies on nyt kutsuttu remppamiesten ja sähkärin lisäksi antamaan arvionsa vesiputkien vetämisestä saunalle tai vaihtoehtoisesti suihkun rakentamisesta taloon. Helatorstaina aloitetaan, kun jätelava tulee pihaan, perhettä ja ystäviä talkoisiin ja purkuhommat käynnistyvät. Suunnitelmat meillä ovat aika lailla selvillä suurten linjojen myötä, mutta tarkentunevat pikku hiljaa. Valkoista, valoista ja siistiä. Ai että, kahden vuoden kesät tähän näyttää kuluvan, mutta sen jälkeen ei mitään suurta ole enää lähiaikoina tehtävänä. Hyvä me!


Tänään ohjelmassa on mennä lasten kanssa ulos puistoilemaan. En tykkää siitä yhtään, leikkipuistoissa notkuminen on ehdottomasti yksi äitiyden miinuspuolista unenpuutteen lisäksi. Siitä saa parhaimmillaankin siedettävää, jos on hyvää aikuista juttuseuraa mukana. Mutta nyt ei auta, toipilasta on vietävä saamaan vähän happea. Harkitsin kyllä avaavani ainoastaan parvekelasit. 


maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tytöt lähti Tallinnaan

Kuusi vuotta takaperin juhlimme tyttöporukalla kolmekymppisiämme Tallinnassa ja viime viikonloppuna reissuun lähdettiin 35-vuotispäiviä juhlimaan. Vuoden verran myöhässä, mutta mitä pienistä! Menomatka alkoi luonnollisesti kuoharilla. Ja kahvilla. Yksi sana: lapset. 



Tässä porukassa osa on tutustunut toisiinsa jo pikkulapsina tai viimeistään ala-ateella, minä liityin joukkoon lukion alkaessa. Olen siis tuntenut nämä naiset kaksikymmentä vuotta. Viikonloppu olikin sitä mitä se parhaiden ystävien kanssa on. Täynnä naurua, yhdessäoloa ja rentoutumista. 



Me olemme kaikki kuusi melko erilaisia tyyppejä. Olemme erilaisia ihmisiä, äiteinä erilaisia ja reagoimme ja suhtaudumme asioihin monesti aivan päinvastaisella tavalla. Eikä se haittaa mitään, sillä jokaisen mielipiteitä arvostetaan ja jokainen voi olla juuri sellainen kuin on. Ja toisaalta mikään muu ei edes onnistuisi, koska niin hyvin toisemme tunnemme. Parin päivän aikana kävimmekin monta mielenkiintoista keskustelua ja ainakin minä sain taas uusia näkökulmia asioihin. Näistä reissuista saa kyllä niin valtavasti voimaa eikä nauruterapian osuutta voi todellakaan vähätellä. 

Tallinna kuuluu itselläni niihin "ihan kiva"-kohteisiin. Kohde ei ollutkaan tällä reissulla pääasia ja oli mukava kävellä kauniita katuja vanhassa kaupungissa, käydä ostoksilla ja luuhata kahviloissa kuoharilla tai smoothieilla. Lounastaa hyvässä ravintolassa ja hoitaa iltaruokailu enemmän mättötyylisesti. 






Sunnuntaina aamulla muut lähtivät kylpylän puolelle, kun itse jäin mieluummin lukemaan kirjaa huoneeseen ja iltapäivällä tehtiin vielä ahkerasti ostoksia. Toin miehelle vaatteita ja pojille leluja, itse ostin kahdet kengät. Sekä Clarksin nudet korkkarit että Dieselin ballerinat löytyivät -60 prosentin alepöydältä, joten en miettinyt hetkeäkään.





Seuraavaksi treffataan lasten ja aikuisten vappukemuissa, mutta neljän vuoden kuluttua otetaan tyttöjen reissu uudelleen. Silloin voitaisiin tosin lähteä vähän pidemmälle. Vaikka Tukholmaan!