Kaksplus.fi

torstai 28. huhtikuuta 2016

#TBT: Matka äitiyteen

Ajattelin, että tästä eteenpäin torstaisin julkaisisin jonkun vanhan postauksen blogin aikaisemmilta vuosilta. Näin uudetkin lukijat pääsisivät paremmin käsiksi siihen millaisia aiheita täällä on käsitelty ja millainen minä olen. Aloitetaan olennaisesta, eli äitiydestä. Alla oleva on julkaistu alkuvuodesta 2013.

"En kuulu niihin naisiin, jotka ovat jo pienestä pitäen tienneet haluavansa äideiksi. En ole tiennyt kuinka monta lasta haluaisin, yksi kerrallaan niitä on mietitty. Uskon yhä, että olisimme voineet mieheni kanssa elää onnellisina kaksin, jos emme olisi lapsia saaneet. Mutta me saimme, maksoimme jopa heidän tekemisestään lääkäreille ja laboratorioon. Tie äidiksi ja eritoten äitiyteen ei ole ollut aina helppo, mutta kasvattava se toden totta on ollut. 

Minusta tuli äiti muutamaa päivää vajaa viisi vuotta sitten fyysisesti aika helpon, mutta henkisesti raskaan odotusajan päätteeksi. Olimme vihdoin saavuttaneet sen päivän, kun sain käydä leikkauspöydälle selälleni ja pieni ihmisenalku otettiin vatsastani ulos maailmaan. Luulin tuolloin tietäväni mitä tuleman pitää, mutta todellisuus iskikin päin näköä. Olin ehkä tiennyt, mutta en todellakaan ymmärtänyt.



Poikanen oli valloittava ja suloinen. Alusta saakka tunsin suurta suojelunhalua ja halusin hoitaa häntä mahdollisimman hyvin. Mutta rakkaus, se myyttinen ja maaginen äidinrakkaus, se pysyi alkuaikoina piilossa. Vauvahattaran sijaan elämästä tulikin itkua ja ahdistusta, pelkoa elämän pilaantumisesta lopullisesti, univajetta ja lopulta diagnoosi synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Söin rauhoittavia ja istuin sohvalla hokien miehelle, että ei muuten enää ahdista yhtään. Vähän aikaisemmin olin istunut sängyllä itkien suureen ääneen, että haluan elämämme takaisin. Uskotteko, että tuolta sitä sitten noustiin, päivä kerrallaan. Siitä hetkestä, kun istuimme sairaalassa sängyllä, katsoimme toisiamme silmiin ja minä juttelin lapselle ääneen. Että tässä me nyt ollaan, sinä ja minä, ja meidän pitää pärjäillä kimpassa ja tutustua toisiimme. Ei minua mikään vauvanhoitorutiini pelottanut, ei mikään hoitokuvio tai muu. Vaan se pieni ihminen ja se vastuu, joka minulle oli hänen mukanaan annettu. Se suuri tuntematon, johon olimme joutuneet muututtuamme lapsiperheeksi. Se, että oli kasvettava ihan oikeasti aikuiseksi.



Esikoinen ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen nukkunut kerralla puoltatoista tuntia pidempään ja vauvan tavallinen unipätkä oli viisikymmentä minuuttia. Tai kolme. Siinä ehtii kivasti kaatua tajuttomana omaan sänkyyn ja nukkua pari minuuttia, kunnes huuto taas kuuluu ja on mentävä. Olimme todella kovilla väsymyksen vuoksi, mutta sen voin todeta, että vauvaa me hoidimme aina viimeisen päälle hyvin. Se on helpottanut myöhempää syyllisyyttä kovasti.

Aika kului ja ensimmäisistä kuukausista päästiin ylitse. Minä totuin ja sopeuduin, lapsi kasvoi ja ennen kaikkea minä kasvoin. Olin viimeiseen saakka yrittänyt pitää kiinni omasta entisestä elämästäni, yrittänyt roikkua siinä epätoivoisesti. En oikeasti tiedä miksi, ei minulla ole siihen vastausta. Sinä päivänä, kun ymmärsin päästää irti, alkoi uusi aika. Kun ymmärsin, että minun on antauduttava tämän pienen ihmisen käyttöön ja hän on nyt erottamaton osa elämääni. Sivumennen sanoen meillä on vielä ollut erittäin helpot lapset, joita ei ole esikoisen uniongelma poislukien koliikki vaivannut ja jotka eivät ole erityisempää viihdyttämistä tarvinneet. Minä siis vihdoin uskalsin kohdata lapseni kunnolla ja alkaa olla hänelle läsnä. Esikoisen ollessa viisikuinen muistan sanoneeni äidilleni, että lapsi ei saisi kasvaa enää yhtään, että hän on nyt liian ihana. 



Sinä päivänä, kun lopulta avasin sydämeni lapselleni, rakastuin silmittömästi. Me kasvoimme esikoisen kanssa yhteen, meistä tuli erottamaton parivaljakko. Hän on aivan samanlainen luonteeltaan kuin minä, minun sydämeni lapsi. Mies teki tuolloin matkustusta vaativaa työtä ja olimme paljon kahdestaan pojan kanssa. Välillä oli raskasta, kuten jokaisella, mutta nyt voin vilpittömästi sanoa elämäni onnellisimpien vuosien alkaneen esikoisen syntymästä. Opin nauttimaan äitiydestä täysillä ja huomasin, että minulla on hyvä itsetunto mitä äitiyteen tulee. Olen erinomainen äiti, kaukana täydellisestä, mutta joka tapauksessa hurjan hyvä. Ja siihen ei tarvita pitkiä imetyksiä, omatekoisia soseita tai muuta täysin triviaalia, mutta äitikeskusteluissa ah niin usein esiin tulevaa. Sen sijaan avuksi on suuri sydän, paljon halauksia ja suukkoja, hellyyttä ja suojelunhalua. Halua olla pienelle ihmiselle se paras mahdollinen tuki ja turva elämässä, opettaa hänelle maailmaa ja sen ihmeitä, isoja ja pieniä. Olla hänen arvoisensa.

Kaksi vuotta sitten syntyi kuopus ja sain kokea miten erilainen voi alku äitiyteen olla. Olin jo yhden lapsen äiti ja kokemus todellakin tuo varmuutta. Pikkuveli oli maailman ihastuttavin vauva, joka otti sujuvasti paikkansa perheessämme. Minä nautin jokaisesta hetkestä siitä ihan ensimmäisestä alkaen ja esikoinen oli onnessaan pikkuveljestään, joka sivumennen sanoen nukkui kuin unelma. Ennen kuopuksen syntymää en tiennyt tarvitsevani korjaavaa kokemusta äitiyden alkuun, mutta sain sen silti. Jos esikoinen on se minunkaltaiseni, erittäin tuttu lapsi, on kuopus ihan erilainen luonteeltaan. On ollut ihanaa seurata tuon välittömän, rohkean ja uskaliaan lapsen matkaa vauvasta taaperoksi, oppia häneltä uusia suhtautumistapoja maailmaan ja vain rakastaa häntä koko sydämestä. Kuopus muutti sydämeeni heti, kun sain hänet ensimmäistä kertaa syliini.



Jos esikoinen teki minusta äidin, teki kuopus äitiydestäni täyden. Äidinrakkauteni häntä kohtaan on niin vapaata kaikista paineista. Olen mielessäni kantanut suurta surua esikoisen alkuajoista ja siitä, että en kyennyt tuolloin olemaan lapselleni läsnä. Vaikka tiedän korvanneeni sen ajan moninkertaisesti myöhemmin, on se silti ikuisesti suruna sydämessäni. Suruna siitä, että minä en ollutkaan valmis, kun lapseni oli. Kuopukselle olin ja se on vapauttanut paljon.

Joka päivä olen kiitollinen lapsistani ja perheestämme. Olen äärettömän onnellinen saadessani olla heidän äitinsä, mutta samaan aikaan helpottunut siitä, että omalta osaltani raskaus ja vauva-aika on ohitse. Meidän perheemme on nyt koossa ja se on hyvä. Päivääkään en vaihtaisi pois? No aivan taatusti vaihtaisin, montakin päivää. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat? Ei pidä paikkaansa ja olisin oikein mielelläni päässyt tähän tilanteeseen iisimmin. Mutta olen löytänyt armollisuutta ja ennen kaikkea antanut armon itselleni. Me emme olisi me ilman niitä alkuaikojakin. Minä en olisi minä, aikuinen ihminen ja huimasti kasvanut. Nainen. Äiti. 



Aale Tynni on jo kauan aikaa sitten pukenut sanoiksi minun tunteeni lapsiani kohtaan. 


Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi

tukkaasi silkinruskeaa.

Nenääsi pientä ja lystikästä
- sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.



Kasva kauas äitisi yli."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti