Kaksplus.fi

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Leikkauspotilaan äidin mietteitä

Olen aina ollut one tough cookie mitä tulee lasten sairasteluihin. Oli kyseessä sitten nuhakuume, kurkunpääntulehdus hengitysvaikeuksineen, korvien putkitus ja kitarisan poisto tai lapsen kolmeksi vuorokaudeksi osastolle vienyt virus, minä olen ollut paikalla. 

Kun esikoiselta katkesivat etuhampaat leikkipuisto-onnettomuuden myötä, totesin että nyt on siis näin ja ajoin meidät kuopus turvakaukalossa takapenkillä ensin Lastenklinikalle suupieltä tikkaamaan ja sieltä hammaslääkäriin. Kun esikoinen sairastui rotavirukseen ja kuivui pahasti puolitoistavuotiaana, en suostunut poistumaan huoneesta toimenpiteiden ajaksi. Sanoin hoitajille, että lapsi tarvitsee äitiään sen verran paljon, että on aivan sama miten pahalta joku nenämahaletkun laittaminen minusta näyttää. Kolme seuraavaa yötä vietin istuen nojatuolissa, sillä lapsi rauhoittui nukkumaan vain syliin. Noista öistä muistan tippaletkujen asettelun, hirvittävän huonon nojatuolin, yöhoitajan myötätuntoiset kurkistukset eristyshuoneeseemme ja Millennium-trilogian, jota toisella kädellä luin. Putkitukset tai muut pienen nukutuksen vaativat toimenpiteet ovat olleet läpihuutojuttuja, perustaudit vesirokosta keuhkoputkentulehdukseen aivan peruskauraa. En tunne sympatiakipua, kun lapsiltani otetaan verinäytteitä. Koska kaikki tapahtuu heidän parhaakseen. Se on vähän sama asia lääkkeiden ottamisen kohdalla. Ne otetaan ja piste.


Olen ongelmatilanteissa äärettömän rationaalinen järki-ihminen, vaikka muuten niin tunteilla käyvä tyyppi. Haluan tietoa ja otan asioiden hyvät ja huonot puolet selville. Niiden perusteella teen nopeita päätöksiä. Inhoan vatvomista ja olen sitä mieltä, että jos ei ole aikeissa muuttaa asioita, kannattaa lopettaa myös niistä valittaminen.

Kuopuksen nielurisaleikkauksesta päätettäessä tuntui jokin olevan alusta saakka toisin. Ensimmäisenä yönä päätöksen jälkeen heräsin painajaiseen, jossa koko operaatio meni niin pieleen kuin mennä voi. Tuleva on ollut tietona takaraivossa koko sen puolentoista viikon ajan, jotka leikkausta odoteltiin. Ei oikeasti pitkä aika verrattuna julkisen puolen jonoihin ja pääsiäinenkin sattui siihen väliin. Vaikka aika oli lyhyt, olivat päivät ja etenkin yöt kuitenkin välllä todella pitkiä.


Minusta on tullut herkkis. Olen aina ollut sellainen yleisesti, mutta en lasteni asioissa. Tämä oli uutta, niin ihminen muuttuu. Kuinka monta kertaa mietinkään teinkö oikean päätöksen. Tietääkö lääkäri mitä tekee ja onko tämä varmasti kaiken toipumiskivun ja kunnollisen anestesian arvoista. Tietysti se on, mutta näin sitä järki-ihmiselläkin tunteet lyövät läpi, kun on lapsesta kyse. Vatsaa on vääntänyt, koko olo on ollut voimaton. Sen jälkeen kun löysin tietoa leikkauksesta ja toipumisesta niin lääkärin ja sairaalan puolesta kuin vertaistukena saman operaation kokeneilta, lopetin googlaamisen itseäni säästääkseni. Pyysin myös, että kauhukertomukset kerrottaisiin vasta, kun operaatio on ohitse. Toki ehdin kuitenkin nähdä otsikon, jossa lapsi kuoli nielurisaleikkaukseen. Pisteet itselleni siitä, etten kuitenkaan klikannut uutista auki.

Joka tapauksessa leikkaukseen mentiin sovitusti. Ja kun soitimme taksin ja istuimme takapenkille, oli jännitys tiessään. Sanoin miehelle myöhemmin, että myös tämä on minulle hyvin ominaista. Odottaminen on aina se pahin vaihe ja kun päästään toimintaan, kun asiat alkavat ratketa, lopetan minä myös murehtimisen. Olin taas oma itseni, lapseni vahva tuki ja turvallinen syli. 


Minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa Mehiläisestä, niin heidän leikkauspuolestaan kuin sairaalan vuodeosastosta. Olimme ainoat leikkausosastolla ja kohtelu oli lämmintä, lapsen huomioivaa ja asiantuntevaa. Nostin nukkuvan lapsen turvallisin mielin leikkauspöydälle ja lähdin itse kehotuksesta syömään lounasta lähistölle. Vajaat puolitoista tuntia myöhemmin heräämöstä peiton alta löytyi heräilevä potilas ja siirryimme vielä lopuksi tarkkailuajaksi sairaalan puolelle yhden hengen huoneeseen. Myös siellä henkilökunta oli aivan timanttista ja he huolehtivat niin lapsen kuin äitinsä tarpeista viimeisen päälle. Olin ennakkoon miettinyt kovasti myös sitä, että toiset lääkärit suosittelevat leikkausta ainoastaan julkisella puolella niin, että mahdollisten komplikaatioiden osuessa kohdalle tehohoito on nopeammin käsillä. Tässäkin oli taas pakko luottaa kahdeksan vuoden ajan poikiamme hoitaneeseen leikkaavaan lääkäriin, joka totesi ettei siihen ole mitään tarvetta. Hän voisi kirjoittaa lähetteen julkiselle mikäli haluamme, mutta voi myös leikata vakuutuksen turvin yksityisellä. Nyt on helppo taas todeta, että häneen kannatti luottaa.


Huomenna on kolmas leikkauksen jälkeinen päivä ja toipilaamme on alusta saakka ollut niin hyvävointinen, että en voi uskoa tätä todeksi. Kunhan toipuminen jatkuu ja päästään pidemmälle, kerron leikkauksesta ja paranemisprosessista enemmän. Päivä kerrallaan eteenpäin.

2 kommenttia:

  1. Hienoa kuulla että leikkaus meni hyvin! Ja vielä mukavampi kuulla omasta suhtautumisestasi lasten hoitotoimenpiteisiin jne. Tunnistin itseni kuvauksesta ja olen jotenkin "huojentunut" kun joku muukin ajattelee noin.. Joskus tuntuu että äitien suorastaan odotetaan pillahtavan itkuun ja että lujana pysyminen ei olisi jotenkin sallittua vaikka mitään hyötyähän kahdesta parkujasta ei ole kun 2-vuotiaalta otetaan verinäyttettä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan samaa mieltä, mitä siitä tulisi jos vanhempikin alkaisi hajoilla, lasta pelottaisi vain entistä enemmän. Leikkaus meni tosiaan erittäin sujuvasti, nyt vaan toivutaan.

      Poista