Viime syksynä olin kurja äiti eli katsaus menneeseen vuoteen

Uuden vuoden kunniaksi some täyttyi niin katsauksista menneeseen kuin toiveista uudelle alulle. Vaikka itselleni syksy on yhtä lailla merkittävä rajapyykki ja uuden alku, on tässä vuoden vaihtumiseen liittyvässä tutkiskelussa puolensa. Mitä kuluneena vuonna tapahtui, mitä haluan jatkaa ja mitä tehdä toisin? Millainen vuosi oli kokonaisuutena? Niinpä minäkin katsoin menneeseen. Tämä Instagramin Bestnine-kollaasi on muuten yllättävän tarkkanäköinen siinä mitä elämäämme viime vuonna kuului ja millaisista aineksista se koostui. Katsotaanpa.

Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä vasemmalla olen juuri allekirjoittanut työsopimuksen kirjastopedagogin sijaisuuteen. Tulin kirjastoalalle toukokuussa ja lokakuun alussa siirryin tekemään pientä, mutta sitäkin merkittävämpää erikoisalaa. Olin onnellinen, innostunut ja mietteliäs, helpottunutkin. Tiesin pystyväni tuleviin tehtäviin vankan kirjallisuuskokemukseni myötä ja koin olevani unelmahommissani. Samalla kuitenkin tiesin myös, että edessä olisi tiukkaa opettelua ja monia oivalluksia siitä, että "ai näin tämä kannattaa tehdä, tiedän sitten ensi kerralla". Ja olin oikeassa. 

Olen nauttinut työstäni valtavasti. Olen tavannut syksyn mittaan satoja oppilaita, isompia ja pienempiä. Nämä kohtaamiset ovat parasta työssäni. Se, kun saan kertoa heille pieniä tarinoita kirjoista ja ottaa heidät mukaan juuri sen heille oikean kirjan etsimiseen. Kysyä ja saada vastauksia, joista myös minä opin paljon. Jos minä laajennan heidän käsitystään siitä mitä lukeminen parhaimmillaan voi olla, myös he laajentavat minun maailmankuvaani ja sitä millaisena se näyttäytyy lapsille ja esiteini-ikäisille. Kevääksi olen suunnitellut monenlaisia uusia kirjavinkkauskonsepteja, minun tunneillani ei todellakaan vain vinkkari puhu oppilaille heidän kuunnellessaan. Toivottavasti myös lapset innostuvat näistä yhtä paljon kuin minä!

Toinen kuva ylhäällä keskellä on Thaimaasta, jossa olimme puolitoista viikkoa lomailemassa  kesäkuun alussa. Se olikin minun ainoa kesälomani tai loma ylipäätään menneenä vuotena. On ollut tiukka vuosi, joka antoi paljon, mutta vei myös voimat tehokkaasti loppua kohden kulkiessaan. Tuo yhteinen kesäloma kaukana onkin jäänyt mieleeni ihanana irtiottona. Olimme ensimmäisen kerran Aasiassa ja Hua Hin sekä hotelli Hyatt Regency tarjosivat erinomaisen ympäristön täydelliseen rentoutumiseen. Kävin joka päivä hotellin palkitussa spassa erilaisissa hemmotteluhoidoissa ja nautimme elämästämme koko porukka täysillä. Tämä kuva on rannalle katetulta illalliselta, näyttää unohtumattomalta eikö vain? Sitä se olikin, muun muassa siksi että ruokaa oli kolmen perheen tarpeisiin, siksi ettei kumpikaan lapsista syönyt mitään ja siksi että vesi alkoi huuhdella uhkaavasti jo nilkkoja, joten söimme supernopeasti. Ympäristö oli kuitenkin unohtumaton!

Oikealla ylhäällä olevan kolmannen kuvan myötä on tunnustettava, että tämä vuosi ei ole ollut parasta aikaa parisuhteelle. Olemme olleet niin kiireisiä, että lasten tarpeista huolehtimisen ja kotihommien jälkeen on priorisoitu lähinnä hetken hengähdystaukoja sohvalla tai omaa unta toisen kohtaamisen sijaan. Olenkin soimannut itseäni useaan kertaan siitä etten ole jaksanut kysyä mitä toiselle kuuluu, etenkin hänen hoidettuaan koko paletin kasassa pysymisen kesästä saakka. Olen tästä erittäin iloinen ja kiitollinen. Monta vuotta minä tein joustavasti, osa-aikaisena ja kotoa käsin töitä antaakseni aikaa perheelle, mutta nyt on toisin ja siihen olen saanut täyden tuen mieheltäni. Ja silloin, kun istumme vastatusten vaikkapa ravintolassa, kuten marraskuussa Basbasin treffeillämme, on helppo muistaa miksi aikanaan tuo kuvassa näkyvä hääpäivä meille koitti. En voisi kuvitella mitään parempaa ja siksi aion pitää meistä parempaa huolta tänä vuonna, myös näiden kiireisten vuosien keskellä. 

Neljännessä kuvassa vasemmalla keskirivillä ollaan Anna-lehden jutussa äitini kanssa. Kerroimme siinä suhteestamme juuri tämänikäisinä. Äiti on ollut läpi vuosien suurin tukeni yhdessä isäni kanssa. En olisi juuri tällainen kuin olen enkä varmastikaan näin hyvä äiti omille pojilleni ilman äitiäni. 

Viidennessä kuvassa ihan keskellä ollaankin sitten koko porukka kasassa siskoani lukuunottamatta. Olemme pieni, mutta tiivis joukko, meidän perhe. Kuten pojatkin aina sanovat, meidän perheemme ei ole vain me neljä, vaan myös isovanhemmat, täti miehineen ja pari vuotta sitten vielä isomummi. Viime vuonna emme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kuin aiemmin. 

Kuudes kuva keskellä oikealla on Kaksplus-lehden kuvauksista, joihin liittyvässä lehtijutussa kerroin meidän arjestamme ja parhaista oivalluksista sekä teoista hyvän arjen saavuttamiseksi. Tässä kuvassa olemme kasuaalisti parvekkeella poikien kanssa lukemassa läksyjä, mutta todellisuudessa ei paljon läksyjä viime syksynä yhdessä tehty. Mies otti kopin myös tästä asiasta, sillä ilta toisensa perään jatkoin töitä kotona. Ja kyllä, otsikon mukaisesti tunsin itseni ajoittain todella kelvottomaksi äidiksi, kun Wilma-viestit jäivät lukematta, tärkeät päivämäärät merkkaamatta kalenteriin ja tunnuin muutenkin olevan ajoittain aivan ulkona siitä miten poikien elämään kuului. Onneksi isänsä paikkasi. Noin yleensä koen olevani erittäin hyvä äiti lapsilleni, mutta syksyllä mentiin kyllä liian usein sieltä aidan matalasta päästä.

Seitsemäs kuva alhaalla vasemmalla kertoo minulle siitä miten vähän olemme nähneet ystäviämme viime aikoina. Onneksi jaksavat yhä kutsua kylään, sillä mehän menemme ellei ihan olla päät kainalossa. Ystävät ovat kuitenkin se arjen elementti, josta helpoiten huomaan tinkiväni arjen pyörityksessä. Ja sitten kun tavataan, on tosi kivaa aina. Tätä silmällä pitäen olenkin kutsunut ystäviä lapsineen meille jo tässä kuussa. 

Kahdeksannessa kuvassa alhaalla keskellä ollaan jälleen Thaimaassa. On aamupäivä ja olemme siirtyneet aamiaisen jälkeen altaalle. Pojat jo puljaavat ja minä juon toista aamukahvia. Tästä kuvasta muistuu mieleeni se kiireettömyys, joka lomalla oli joka päivä vallitsevana. Ei ole kiire minnekään, sen kun ollaan. Siinä me olemme hyviä, ei näiden kanssa tarvinnut pieninäkään lähteä väkisin pihalle tai keksiä jotain siksi, että lapset hyppisivät seinille. Luojan kiitos. Toivoisin meille enemmän kiireettömiä kotipäiviä tänä vuonna.

Yhdeksäs kuva oikealla alhaalla on räpsäisy arkisesta iltasatutilanteesta. Tällainen yhdessäolo, jossa olemme tiiviisti rinta rinnan ja yhdessä on ollut pojille normi viime vuoteen saakka. Vaikka kävin töissä hain lapset jo kolmelta ja meillä oli aikaa vaikka mihin. Nyt he ovat joutuneet sopeutumaan uudenlaiseen arkeen, jossa äiti tekee osin vuorotyötä tai on väsymyksen taikka työkuorman vuoksi vähemmän läsnä kuin aiemmin. Toivon kuitenkin, että sopeutuminen on nyt meidän kaikkien osalta tehty ja arki jatkuu helpompana ja ennen muuta kiireettömämpänä sekä energisempänä kuin syksyn viimeiset kuukaudet. Sitä tavoitellaan.

Siitä, mitä me neljä teimme uuden vuoden lupauksiksi, tavoitteiksi ja toiveiksi, saatte lukea seuraavaksi.