Ovatko alakoululaiset jo liian kovilla?

Tammikuu on hyvässä vauhdissa ja meidän huushollissamme se tarkoittaa molempien lasten kohdalla poikkeusaikatauluja. Opettajien, huoltajien ja oppilaiden väliset tavoitekeskustelut muuttavat lukujärjestystä tehokkaasti ja tällä kertaa päälle lisättiin vielä kuukauden kestävät koulu-uinnit. Päätin etten edes yritä mahduttaa kalenteriini milloin kummankin minäkin päivänä pitää olla koulussa, mitä mukana ja mitä ei, joten tein kalenterin jääkaapin oveen. On sitten jotain toivoa saada oikea lapsi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Me kävimme viime viikolla koululla kahdesti, kun ensin keskusteltiin kuopuksen asioista ja seuraavaksi vielä esikoisen koulunkäynnistä. Preferoin aamuaikoja aina jos mahdollista ja niin me seitsemän jälkeen kolkuttelimme koulun ovia. Kaksikymmentä minuuttia on melko lyhyt aika, mutta riittää mikäli  mitään erityistä huolenaihetta ei ole. Laitetaan syksy kirjoihin ja kansiin, käännetään katse kevääseen ja mietitään mitä tavoitteita tuleville kuukausille asetetaan. Varmistetaan, että kaikki on hyvin eikä mikään mietitytä.

Eikä meillä mitään erityistä ollutkaan mielen päällä. Molemmat lapset menevät kouluun mielellään, siellä on kivaa olla kavereiden kanssa ja oppia uusia asioita. Kavereita riittää, yhteistyö sujuu kaikkien kanssa ja oppimistulokset ovat erinomaisia. Heidän kanssaan on etuoikeutetussa asemassa, kun tällaisia vuositsekkauksia ei tarvitse jännittää tai miettiä mitä eteen vielä tuleekaan. Asia kun voisi hyvin helposti olla aivan toisin eikä tulevaisuudesta tiedä, joten tätä vallitsevaa tilannetta todella arvostaa. Nyt asetetut tavoitteet ovat sellaisia, että molemmilla on hyvä mahdollisuus ne saavuttaa.

Silti lähdin mietteliäänä molemmista keskusteluista ja päätin taas kirjoittaa mietteitäni muistiin, olen asiasta ennemminkin puhunut. Pohdintani ei liity suoranaisesti omiin lapsiini, vaan siihen mitä koululaiselta tänä päivänä jo ala-asteella vaaditaan. Tämän päivän oppilaalle kahdeksikko on hyvä numero. Se tarkoittaa, että oppilas hallitsee kaiken mitä pitääkin, on oppinut opetettavat asiat ja suoriutuu koulusta kaikin tavoin hyvin. En osaa sanoa oliko kahdeksan hyvä myös minun kouluaikanani, sillä se ei itselleni sitä ollut matikkaa lukuunottamatta. Se kuitenkin on toinen tarina kympin tytön vaatimuksista itseään kohtaan. Olen ollut hyvin tarkka siitä etten aseta lapsilleni paineita koulunkäynnin suhteen mitä todistuksiin tulee. Numerot ovat yhdentekeviä, jos on tehnyt läksyt, lukenut kokeisiin ja ollut aktiivinen tunnilla. Näitä meidän lapsiltamme odotetaan, sillä he pystyvät siihen helposti. 

Tältä pohjalta olin yllättynyt kuullessani, että esikoinen voisi pienellä lisäpanostuksella nostaa todistuksensa loput yhdeksiköt kympeiksi. Tämä tarkoittaisi vapaa-ajalla tapahtuvaa ylimääräistä työtä, lapsi voisi esimerkiksi kirjoittaa tarinoita, tehdä lukemastaan arvioita, harjoitella matematiikkaa kotitehtävien ulkopuolelta ja tehdä muistiinpanoja kappaleista. Kun nämä yhdistetään läksyjen tekoon, koemenestykseen, aktiiviseen osallistumiseen ja oman osaamisen jakamiseen, on mahdollista saavuttaa kahdesta numerosta koostuvia arvosanoja todistukseen. 

Niin, se tuntiaktiivisuus. Tänä päivänä ihanneoppilas on aktiivinen, osallistuva ja osallistava, luokan yhteishengestä huolehtiva ja kaikkeen vapaaehtoiseen toimintaan mukaan lähtevä. Hän osaa paitsi paperilla ja vihkoissa, myös kertoessaan osaamastaa suullisesti muille. Hän näyttää osaamisensa. Kysyessäni arvosteluperiaatteista opin, että kokeista kympin saanut lapsi, joka ei ole ollut tunneilla aktiivinen, voi saada todistukseensa kahdeksikon.

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin. Ennen muuta mietin tuota vapaaehtoisen lisätekemisen määrää sellaisen lapsen kohdalla, joka on hyvin ankara itseään ja suoriutumistaan kohtaan. En koskaan tule vaatimaan lapsiltani yhdeksikköjen nostamista kymppeihin. Ne mitkä lapset omalla työllään saavuttavat, otetaan toki ilolla vastaan ja kehutaan kovin. Mutta yhdeksän on erinomainen numero siinä missä kahdeksan lapseni todistuksessa on oikein hyvä sekin. En halua siirtää omia vaatimuksiani heille. 

Käyttäytymisestäkin on puhuttu paljon sen jälkeen, kun arvosteluperiaatteet muuttuivat. Siinä missä ennen lähdettiin täydestä kympistä alempien arvosanojen ollessa käytöksen alennus, on homma mennyt mielestäni parempaan ja armollisempaan suuntaan. Kahdeksikko käyttäytymisnumerona on hyvä. Sen saanut oppilas käyttäytyy pääsääntöisesti hyvin, osaa odottaa vuoroaan ja antaa tilaa muille. Hänellä on hyvät käytöstavat ja hän osaa soveltaa niitä eri tilanteisiin. Kahdeksikossa saa myös välillä herpaantua ja säätää, jopa Wilman-merkintöjen verran, sillä niiden vastapainoksi on paljon yhdeksikköön oikeuttavaa. Ei tarvitse enää olla ihannetyyppi, saa olla ihan vain ihminen.

Ja sitten kuulin lapsen kertovan opettajalleen, että tavoittelee keväälle parannusta käytösnumeroon. Häntä oli jäänyt alkusyksyn muutamat merkinnät keskittymisen herpaantumisen ja odottamisen vaikeuden kanssa harmittamaan ja kuultuaan käyttäytymisessään olevan paljon yhdeksikön arvoista, hän asetti tavoitteekseen nostaa numeron kahdeksasta yhdeksään. Mietin mielessäni kuinka paljon hän onkaan kasvanut ja miten kypsästi hän osasi itselleen asettaa tavoitteen juuri sellaiseen kohtaan, missä haasteita voi ilmetä. Se toinen puoli, eli osallistuminen ja osallistaminen, vapaaehtoinen luokan edustajana toimiminen ja hyvät yhteistyötaidot niin oppilaiden kuin opettajien kanssa kun eivät ole koskaan tuottaneet mitään ongelmia.  Samalla näen lapsessa riskin siihen, että vaatimukset omaa itseä kohtaan kasvavat liiallisiksi. Kuopuksen kohdalla näen riskin pienempänä, hän on luonteeltaan erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ei tässä vanhempana muuta voi kuin olla tukena. Istua vastapäätä kyselemään englannin sanoja ja ottaa halauksella koulusta vastaan. Muistuttaa kauniista käytöksestä ja toivottaa tsemppiä kokeeseen. Kehua oivaltavasta kirjoituksesta ja rohkaista, kun sitä tarvitaan. On tämä koulunkäynti kuitenkin paljon muuta kuin lasten oma asia, se on meille koko perheen juttu.