Kaksi kirjaa, jotka jokaisen vanhemman pitäisi lukea

Keskityin joululomalla pääosin sellaisiin kirjoihin, jotka eivät tulleet valituiksi työn puolesta. Tahtoo sanoa, että luin aikuisille kirjoitettua kirjallisuutta, pääosin dekkareita. Niitä olen lukenut rentoutumistarkoituksessa viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. En edes yliopistossa suorittanut dekkarikurssia, niin mielenkiintoiselta kuin se vaikuttikin. Halusin säästää jonkin osa-alueen analyyttisen ja pohdiskelevan ammattilukemisen ulkopuolelle. Kahteen kollegoideni suosittelemaan kirjaan kuitenkin tartuin ja hyvä niin. Tuloksena oli kaksi täysin erilaista kirjaa, kaksi aivan erilaista lukukokemusta, joille yhteistä on vaikuttavuus. Nämä romaanit pitäisi laittaa vanhemmuuden perusteet -kurssin oheislukemistoksi, mikäli sellainen kurssi olisi olemassa. 

Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin) on jo vanhempi kirja, joka monelle saattaa olla tuttu Tilda Swintonin tähdittämästä elokuvasovituksesta. On kyse Kevinistä, mutta vielä enemmän hänen äidistään, siitä millaista on olla Kevinin äiti. 

Evalla on hieno ura, ihana aviomies ja kaikinpuolin onnistunut elämä. Tai oli, sillä Kevinin syntymän jälkeen kaikki on ollut toisin. Kirjan alkaessa Kevin istuu vankeustuomiota teosta, joka on ymmärryksen yläpuolella. Teos on rakenteeltaan kirjeromaani, se koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Niissä Eva käy läpi mennyttä tarkkanäköisesti pohtien. Mihin kaikkeen äidinrakkaus pystyy, mihin saakka se ulottuu ja mitä kaikkea sen avulla voi tai pitää jaksaa kestää? Voiko ihminen olla yksinkertaisesti paha? Olisiko tragedian voinut jollain keinoin välttää?

Luin kirjan pian kaksi kuukautta sitten enkä vieläkään ole lakannut miettimästä sitä. Kahden pojan äitinä tällaisen äiti-poikasuhteen kuvailu osuu kipeästi maaliin. Mihin saakka minä voin vaikuttaa siihen mitä lapsistani tulee ja kuinka pitkälle tulevaisuuden askelmerkit määritellään jo lapsuudessa? Riittääkö se, että rakastaa. Voiko olla rakastamatta? Kaikkea tätä pohtii myös Eva kirjeissään itseään säästämättä. Lopussa on toivo, alistuminen ja särkynyt sydän. Haluaisin katsoa elokuvan, mutta en ole varma onko se hyvä ajatus. 

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin oli ilmestymisvuonnaan 2016 ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Se kertoo transsukupuolisuudesta ja siitä miten perhe asiaan suhtautuu.

Peetu on syntynyt Petraksi, mutta tiennyt aina olevansa Peetu. Hänen katseensa on syyskuun ensimmäisessä päivässä, jolloin mittariin tulee 18 vuotta. Täysi-ikäisenä Peetu pääsee korjausleikkaukseen ja on taas askeleen lähempänä omaa itseään. Mutta vielä on jaksettava kesän ylitse.  

Luettuani kirjan annoin sen miehelleni ja sanoin, että hänen on luettava se. Siri Kolu pukee valtavan hienosti sanoiksi kaiken tilanteeseen liittyvän hämmennyksen ja vierauden. Se mikä Peetulle on normaalia ja oikeaa, näyttäytyy lähipiirille uutena ja vieraana. Veli ei oikein osaa suhtautua, äiti taas pitää sitkeästi kiinni pienestä tyttärestään nähden vain oman surunsa. Onneksi on isä, joka vie Peetun kymmenen kertaa kesän aikana purjelentämään. Taivaalla liitäessä on helpompi puhua ja se mikä sanotaan ilmassa, jää myös sinne. Puolueeton painoton tila tarjoaa mahdollisuuden tunteiden käsittelyyn.

Peetun äidin surressa tyttärensä menettämistä Peetu toteaa, että ei hän koskaan ole ollut se lapsuuskuvien mekkoon puettu tyttö. Äidin vaalimat valokuvat ovat väärää todistusta, jotain mikä ei ole aitoa ja oikeaa."Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää" toteaa Peetu äidilleen. On helppo sanoa olevansa avarakatseinen ja hyväksyvänsä lapsensa ihan juuri sellaisena kuin hän on. Todellisuus voi kuitenkin näyttäytyä rumana ja armottomana, ihmisen suvaitsevaisuus vain pintana. Suljettuani kirjan lukemisen jälkeen mietin itsekseni, että ihan millaisia olettekin, bring it on. Minä olen tässä, sillä jos te olette onnellisia, minäkin olen.