Kaksplus.fi

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Raivaushommissa

Viime viikko oli raskas. Siihen kuului yksi kappale jätelavoja, monta edestakaisin käveltyä kilometriä ja paljon muistoja. Yhden aikakauden loppu oli käsillä.


Kuluneella viikolla ohjelmassa oli yhden omakotitalon tyhjentäminen ja kiinteistönvälittäjien tapaaminen. Menimme siskon kanssa paikalle maanantaina illalla, huhkimme homman pakettiin keskiviikkoiltaan mennessä ja torstaina keskustelimme jo talon myynnistä. Tehokkuus on toinen nimemme eikä valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun samaa hommaa teimme. 

Hommaa riitti. Aloitimme mäkitreenistä, eli kellarin autotallista ja jatkoimme alakerran kautta keskikerrokseen ja vintille. Vaikka osa huonekaluista oli jo viety Kierrätyskeskukseen tai myyty eteenpäin ja olimme käyneet esimerkiksi vaatekaapit sekä keittiön kuiva-aineet läpi, oli tavaran määrä järjetön. Ja ymmärtäähän sen, kun kerran kyseessä on 1950-1960 -lukujen vaihteessa rakennettu talo, josta ei koskaan ole heitetty mitään pois. Ensin tuntui, että pää räjähtää tavaran määrästä. Sen jälkeen tuli epätoivo, kun seisoin vintillä ja katselin kaikkea sinne vuosien saatossa säilöttyä. Onneksi jätelava oli sopivasti vintin ikkunan alla ja onneksi se ikkuna oli olemassa. Ja sitten oli enää vain haikea olo. 


Näitä Valittuja Paloja luin aina isovanhemmilla käydessäni, kun olin arviolta kymmenen. Roskiin lähtivät, kuten niin paljon muutakin. Erilaisia lasitölkkejä sen sijaan riittää, samaten Pauligin peltisiä kahvi-, jauho- ja ryynirasioita on puolikas jätesäkillinen. 



Tämän lakin jätin viimeiseksi. Olisin halunnut sen säästää, mutta mitä sillä sitten olisi tehnyt. Mahtaako se olla ollut sodassa isoisän päässä?


Ilman kuoharia ei ehkä olisi selvitty. Istuimme keittiönpöydän äärellä vieressämme iso Ikean kassillinen täynnä kirjeitä, kortteja ja valokuvia. Suretti ettei kaikkea voinut säästää. Jos olisin voinut paketoida koko talon irtaimistoineen ja sen myötä lapsuuteni kuplamuoviin, olisin sen tehnyt. Sen sijaan päädyin tuomaan muistoesineitä, muutaman huonekalun ja astioita sekä tietysti kirjeitä ja valokuvia kotiin. Se sai riittää. Mutta ei se helppoa ole, luopuminen. Ei ole enää sitä mummilaa, joka on aina ollut. Ei taloa eikä niitä ihmisiä, jotka siitä talosta merkityksellisen paikan tekivät. 



Mutta kyllä me kuulkaa nauroimmekin. Siinä kun roikuttaa viime voimillaan vintin tuuletusikkunasta ikivanhaa aurinkotuolia ja tuolinpirulainen päättää juuri sillä hetkellä rävähtää auki, sai tosissaan pinnistellä ettei ihan vaan nauramisen takia olisi jäänyt tuoli tuuppaamatta lavalle. 


Reissu osoitti meille myös, että kiinteistönvälittäjissä on paljon eroja. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä kenelle annamme talon välitettäväksi ja nyt kun sisko on urakoinut vielä talon siistiksi ja ikkunatkin on kuurattu, on aika siirtyä odottavalle kannalle. Pian talo on kaupan ja löytää toivottavasti itselleen uudet asukkaat. Se on hyvä talo, itse pitkästä tavarasta viimeisen päälle tehty. Siitä tulee vielä hyvä koti jollekin perheelle. Ja mites nämä tapetit? Muotia silloin, muotia taas nyt.


Tulin torstai-iltana kotiin, istuin sohvalle ja mietin kuinka orpo voi ihmisen olo olla. Toki tiesin tämän viikon tulevan olemaan yhdenlaista hyvästijättöä, mutta yllätti se silti voimallaan. Olen ollut niin väsynyt, niin surullinen ja niin haikea. Olen katsonut paljon valokuvia ja miettinyt kuinka rakastettuja me olimmekaan isovanhemmillemme. Ja miettinyt, että onneksi on sisko, jonka kanssa tätä kaikkea jakaa. 







5 kommenttia:

  1. Mulla on samaa hommaa luvassa reilun viikon päästä! Matkaa 850km kiinteistölle niin koitan saada mahdollisimman paljon hoidetuksi näin kerralla :)

    VastaaPoista
  2. Sama, olin ihan rikki ke, to ja varsinkin perjantaina.
    -Sisko-

    VastaaPoista