Kaksplus.fi

perjantai 25. marraskuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä


Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. 412 s. Otava 2016. Kritiikki julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä.

Tankkien kesä on rauhan asialla




On kesä 1968. Euroopassa kuohuu ja miehittäjät ylittävät Tšekkoslovakian rajan. Näihin muutamaan elokuiseen päivään ajoittuu Sirpa Kähkösen romaani Tankkien kesä.

Teoksen alussa arkkitehti Juho Tiihonen palaa Kuopioon osallistuakseen hautajaisiin ja tavatakseen kasvatti-isäänsä Keloa. Myös muut henkilöhahmot ovat ennestään tuttuja. Kätilö Mari on isojen asioiden edessä, kun Lassi ja Anna Tuomi taas pitävät huolta pienestä Hillasta. Vanhojakin muistellaan. Mihin ovat päätyneet tanssijatar Mizzi ja tyttärensä Charlotta, tuttavallisemmin Saaralotaksi kutsuttu?

Kähkösen romaanissa edistystä ei voi estää, mutta moottoritien pyyhkäistessä puutarhamökin alleen häviää samalla koko aiempi elämänmuoto. Uusia taloja nousee ja vanhoja puretaan. Samaan aikaan menneen sodan muisto on vielä tuoreena mielessä. Kun sanomalehden lisäpainokset julistavat Euroopan tapahtumia, nousee mennyt jälleen iholle.

Muutoksen ohella tärkeää onkin muistaminen. Nuorta polvea edustava Stella Mertanen tallentaa kaupungin katoavaa elämänmenoa ääninauhoille. Hän haluaa säilyttää todellisuuden, joka modernisaation myötä on katoamassa. Kuten Stella jo tietää ja Juhokin vähän myöhemmin ymmärtää, vanhaa kannattaa tallentaa, kun vielä voi.

Tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana olevan Kähkösen romaani on Kuopio-sarjan seitsemäs ja itsenäinen teos, mutta parhaiten se avautuu edellisten osien lukemisen pohjalta. Henkilöitä on paljon ja risteävät ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Kähkösen kieli puolestaan on kaunista ja runsasta. Se tuo esiin yksityiset tunteet, toiveet ja halut.

Tässä romaanissa yksittäisistä elämänkohtaloista kasvaa humaani kertomus, jossa pienelläkin on mahdollisuus jättää jälkensä ympäristöönsä. Näin tekevät Juha ja Stella perustamalla museon, jotta tulevat polvet muistaisivat paitsi kaupungin, myös sen asukkaiden historian.


Romaanin sanoma on selvä ja ajaton. Teoksessa se puetaan sanoiksi Tšekkoslovakian tilanteesta kysyttäessä. ”Rauha olisi nyt tärkein.”





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti