Joulukuun poika - menetetty tapaus?

Kun odotin kuopustamme, nykyistä esikoululaista, sain monta kertaa kuulla harmitteluja hänen syntymäkuukaudestaan. Tähän ottivat osaa myös kasvatusalan ammattilaiset, yleensä kahdella tavalla. Joko pahoiteltiin sitä, että lapsi ei synny alkuvuodesta, olisi niin paljon helpompaa koko elämä. Vaihtoehtoisesti sanottiin, että ei huolta äidillä. Loppuvuoden pojat saavat kyllä opettajalta enemmän joustoa ja aikaa kasvaa, kun vaan havaitaan tämä syntymän ajankohta. Minä vastasin aina samoin: "me emme vielä voi tietää millainen tyyppi tämä tulokas on, saattaa olla vaikka koko perheen fiksuin ja filmaattisin ja pestä meidät muut kuusi-nolla". Löin siis asian vähän leikiksi, mutta totuuden siemen sanomassani piili vahvasti.

Tähän mennessä kyseinen joulukuussa syntynyt lapsi on osoittanut sanomani todeksi monella tavalla, ainakin jos asiaa katsotaan puhtaan tiedollisesti tai taidollisesti. Hän oppi kirjoittamaan ennen kuin täytti viisi vuotta ja alkoi lukea heti perään. Hän myös kirjoittaa hämmentävän hyvin jo nyt. Siinä missä esikoinen kirjoitti säännömukaisesti ilman kaksoiskonsonantteja kouluun asti, laittaa kuopus ne paikalleen tekstiin. Hän on myös perinyt isältään matemaattisen lahjakkuuden ja tykkää numerosudokuista kovasti, kunhan eivät ole liian helppoja. Hän on motorisesti lahjakas, ketterä ja vikkelä. Tällä hetkellä hän harjoittelee seisomaan päällään. Ylipäätään kaikki taidot on opittu vuotta veljeä aiemmin.

Ennen syyslomaa oli aika keskustella eskarilaisen leops-keskustelu yhdessä ryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Minulla ei ollut mitään huolta lapsen tiedollisista tai motorisista taidoista, niiden osalta hän pärjää kyllä. Sen sijaan olen mielessäni miettinyt hänen kokoaan paljon. Lapsi, vaikka onkin kasvanut syksyn aikana huimasti, on selvästi kavereitaan pienikokoisempi. Äidin mieli kehittää kaikenlaisia huolia, nyt mietitytti jääkö hän muiden jalkoihin. Toisekseen hän on jo luonteeltaan temperamenttinen tunneihminen, jolle asiat monesti ovat joko tai. Positiivista on, että tähän piirteeseen liittyy valtava sitkeys. Jos lapsi ei jotain osaa, hän harjoittelee niin kauan että onnistuu. Toisaalta taas esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa ne harmaan sävyt monesti olisivat tärkeitä ja niiden syntymiseen auttaa usein vain aika.

Päädyin siinä juttelun lomassa kysymään tehdäänkö vielä kaikille loppuvuonna syntyneille koulukypsyystestejä ja pitäisikö niitä opettajan mielestä kuopuksellemme tehdä. Ajatuksena meillä oli, että haluamme hänelle mahdollisen hyvän alun koulutaipaleelle. Miksi taistella hampaat irvessä, jos esimerkiksi jaksaminen ei vielä riitä tai jokin muu tökkii. Sillä en minä sitä sano etteikö pahimmillaan tai parhaimmillaan vuoden ikäero olisi todella iso tässä vaiheessa. Se on, ja siksi tähän asiaan palasinkin.

No, ei tehdä ja ei ainakaan meidän kuopukselle. Jolukuun poika on täysin valmis koululaiseksi paitsi tiedolliselta, taidolliselta ja motoriselta kannalta, myös sosiaalisten valmiuksien myötä. Hän on positiivinen ja hymyileväinen, kiva ja muiden kanssa toimeen tuleva kaveri ja varustettu valtavalla tiedonjanolla. Totesin taas, että minä selvästi pidän kuopustani pienempänä kuin hän onkaan. Yhteiseksi tavoitteeksi kirjattiin siis vain, että lapsi kasvakoon vielä tämän eskarivuoden ja sen jälkeen on hyvä lähteä koulumaailmaan.

Eskari onkin alkanut kaikin puolin kivasti, vaikka lapsen mielestä tehtävät toisinaan ovatkin kuulemma kovin haastavia. Hevosen (vai lehmäkö se oli) piirtäminen oli ollut vaikea rasti, joten lapsi sovelsi ja piirsi leppäkertun. Myös sanasokkelot ovat kuulemma kovasti vaikeita, mutta onneksi vierustoveri oli tunnollisesti sanoja kirjainten seasta löytänyt. Soveltaminen ja lunttaus, kaksi kullanarvoista taitoa jo plakkarissa.  Eskarissa tekeminen on kuitenkin monipuolista ja tehtävien vastapainoksi on viimeksi tehty näytelmä, askarreltu siihen hahmot ja seuraavaksi esitys filmataan. Lapsi viihtyy ja minä iloitsen siitä. 

Meidän hurmaava hymykuoppainen loppuvuoden poikamme. Olen hänestä niin ylpeä!