Kaksplus.fi

torstai 6. lokakuuta 2016

Ruuhkavuodet - totta vai tarua

Tulimme poikien kanssa kotiin tänään ennen neljää ruokakasseja raahaten. Lapset käsipesulle ja ruokapöytään, itse purkamaan ostoksia. Samalla astianpesukone päälle ja ohimennen keittiön ja eteisen imurointi. Töitä voisi tehdä lisää ja esikoisen pitää opetella paitsi neljän kertotaulu, myös tekstipätkä aamunavaukseen. Kuopuksen leops-keskustelu onneksi oli jo ja huomenna jäljellä on enää oma kehityskeskustelu, koukkaus postin kautta kotimatkalla ja siitä viikonlopun viettoon. Ai mutta, läheinen on viety sairaalaan. viikonloppusuunnitelmat uusiksi ja matkaan. Milloinkohan mies tulee tänään kotiin? Kuulostaako tutulta te muut kolmenkympin päällä olevat lapsiperheet?




Minusta ruuhkavuodet on paras termi, mitä koskaan on keksitty. Jonkun toisen mielestä sellaisia ei ole olemassakaan. Onko kyseessä vain rennompi elämänasenne, vai eivätkö nämä ihmiset ole koskaan törmänneet sellaiseen kiireeseen, joka monelle kolme-nelikymppiselle on arkipäivää. En tiedä. Mutta sen tiedän, että kun yhdistetään kahden ihmisen työt, useamman lapsen harrastukset, luottamustoimet ja yhdistyshommat sekä vanhenevat vanhemmat sekä isovanhemmat, ollaan aikamoisessa sumpussa. Siinä saattaa heikompia joskus hirvittää.

En yleensä ikinä unohda mitään, sillä teen asiat, vastaan sähköposteihin ja palautan lomakkeet aina samantien ne saatuani. Ei ole muuta mahdollisuutta, muutoin unohtuisivat aivan takuulla. Elän vihkoihin rustaamien listojeni ja kalenterini kanssa tiukassa symbioosissa. Välillä kovalevy kuitenkin täyttyy liian lähelle pintaa ja eräänä päivänä huomasin unohtaneeni kuopuksen hammaslääkärin keskustassa. Mikä lie etiäinen oli, kun katsoin kalenteria kaksikymmentä minuuttia ennen varattua aikaa. Eikä edes myöhästytty kuin kolme minuuttia.



Juttelimme miehen kanssa muutama ilta takaperin siitä mitä tämä arki nyt syksyllä on. On hyvä, että meillä molemmilla riittää töitä niin paljon kuin halutaan ja jaksetaan tehdä. On hyvä, että kalenteriin kirjataan poikien harrastuksia, kaverisynttäreitä, kyläilyjä ja menoja, sillä se kertoo poikien mukavasta kaveripiiristä ja aktiivisesta arjesta. On hyvä, että meillä miehen kanssa on luottamustoimia kodin ja työn ulkopuolella. Ja on hyvä, että on sitä vapaata aikaa kaikkien olla yhdessä. Mutta kyllä välillä uuvuttaa ja väsyttää, kun kalenteri on mustanaan merkintöjä ja huomaa juoksevansa paikasta toiseen. Takaraivossa jyskyttää, kuinka aina voi lukea vähän enemmän, mutta kirjoittaminen vaatii myös vapaata aikaa mielelle. Kukaan ei ole kone, ei varsinkaan luovan työn tekijä. Ja sitten on vielä ne kotityöt. Onneksi meillä käy siivooja.

Vaikka meidän arkemme on täyttä, se on myös tosi hyvää ja onnellista. Ja vaikka säännöllisesti saankin hermoromahduksia kodin siisteydestä, tahroista ovenpielissä ja joka puolella lojuvista leluista, on tämä kuitenkin loppujen lopuksi toimiva paketti. Olen saanut niin hienoja mahdollisuuksia työelämän suhteen, että niiden eteen sitä tekeekin töitä aina kun sopiva rako aukeaa. Luottamustoimet, kuten päiväkodin vahempainyhdistys ja Suomen suurimman ala-asteen vanhempainyhdistyksen varapuheenjohtajan sekä tiedottajan hommat tuovat minulle paljon iloa. Koen monella tapaa saaneeni elämässä niin paljon, että haluan jakaa siitä hyvästä ja tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Mielenkiintoista on muuten myös huomata, kuinka kaikki yhdistysten aktiivit ovat paljon ja vaativia töitä tekeviä supernaisia, ei siellä paljon kotirouvia näy peukaloita pyörittelemässä. Olisiko kuitenkin niin, että kuka tahansa ehtii, jos vain haluaa?



Meidän perheessämme ruuhkavuodet ovat siis mitä suurimmassa määrin käynnissä. Minä en myöskään ajattele niistä negatiivisesti, vaikka perhemanagerin ja metatyön määrä välillä (lue: aika usein) saakin hermon kiristymään. Mutta tällä mennään ja niin kauan kuin kokonaisuus kaikkien perheenjäsenten mielestä on plussalla, ei hätää. Ja niinhän ne sanovat, että näitä vuosia sitä myöhemmin muistelee elämänsä onnellisimpina.

Sitä odotellessa voisin vaikka huikata pojat siivoamaan olohuoneen.




12 kommenttia:

  1. Voi kyllä, ruuhkavuodet täälläkin! Sekä minä, että mies tehdään 40 tuntista työviikkoa, päälle työmatkat Helsingin ruuhkassa madellen. Omat harrastukset ja kaksi ala-aste-ikäistä lasta, joita kuskataan harrastuksiin lähes päivittäin. Esikoinen onneksi kulkee jo itsenäisesti, mutta kuopuksen futisharkat toisella puolella kaupunkia loppuvat niin myöhään, että pakko olla hakemassa. Siihen päälle omat menot ja harrastukset, pyykin pesu, tiskit, imurointi, kaupassa käynnit, läksyjen tarkistukset, kokeisiin preppaukset, wilma-viestit... Loppua ei näy. Toisaalta elämä kuitenkin helpottanut tosi paljon pikkulapsiajasta, lapset pystyvät olemaan jo ilman aikuisia kotona, kulkevat itse kouluun ja osittain sinne harrastuksiinkin. Kiirettä pitää ja välillä uuvuttaa pahasti, mutta näillä mennään nyt. Meillä kuitenkin onneksi hyvä tukirinki ja ihanat naapurit, joiden kanssa autetaan tarvittaessa puolin ja toisin :) .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on parin rauhallisemman vuoden jälkeen menossa todellinen hulinasyksy omien työkuvioideni muutoksen myötä. Ja kun kummankaan työ ei lopu siihen 40 tuntiin viikossa, tulee istuttua kotona iltaisin nenät tiukasti ruudussa kiinni. Lasten kasvaminen tuo kyllä valtavasti helpotusta tähän, kun se huoltaminen jää pois. Tai ainakin muuttuu toisenlaiseksi.

      Poista
  2. Minusta on käsittämätöntä, miten jaksat kirjoittaa jatkuvasti ruuhkavuosista, kun teet osa-aikaista hommaa ja käytät siivoajaa ja lopun ajan ihan itse täytät yhdistystoiminnalla. Eihän tällä menolla ole mitään tekemistä keskiverto työssäkäyvän lapsiperheen ruuhkan kanssa. Jos olet neljäksi kotona käytyäsi kaupassa ja haettuasi lapset, niin siinähän on kyse hyvin leppoisasta oleilusta, eikä mistään kiireestä. Jännä, että vertaat itseäsi supernaisiin, jotka jaksavat heilua yhdistyksissä täyden työviikon jälkeen. Joo, kuka vaan ehtii, kun haluaa, mutta et kuulu tuohon joukkoon, johon viittasit. Olisi ihan kiva, kun kirjoittaisit siltä näkökulmalta, minkä olet elämääsi valinnut: paljon aikaa lasten kanssa ja paljon aikaa itselle. Koska nämä kiirepostaukset ovat vähän kiusallisia sinulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos viestistäsi. Harmillista, että koet kiirepostaukset kiusallisiksi ja ajattelet, että minä en voi olla kiireinen. Sillä sitä minä olen. Teen tällä hetkellä useampaa työtä. Lähden kyllä toimistolta niin, että olen kolmelta hakemassa kuopusta päiväkodilta, mutta sen jälkeen aloitan toisen työpäivän kotona. Lasten mentyä nukkumaan teemme mieheni kanssa monesti töitä vastatusten olohuoneessa. Kuten aiemmin kirjoitin, työkuvioni ovat kokeneet muutoksen tänä syksynä ja työt lisääntyneet huomattavasti aiempaan verrattuna. Onneksi ainoa oikea tapa tehdä töitä ei kuitenkaan ole istua siellä toimistolla. Hoidan myös kodin, lapset ja harrastukset käytännössä yksin. Loppuhuomiona vielä, että en todellakaan laskenut tuohon huumorilla kirjoittamaani supernaiset-viittaukseen itseäni. Vain ne mahtavat tyypit, joiden kanssa tätä hommaa teen. Mukavaa syksyn jatkoa sinulle!

      Poista
    2. Mä jäin miettimään tätä kommenttia, siis tuota alkuperäistä ja pakko nakutella nyt tähän oma ajatukseni. Jäi siis mielessäni kaihertamaan tuo, että kuka sen määrittelee mikä ruuhkavuosi on? Onko sillä jotkut kriteerit, että saa sanaa käyttää? Että pitääkö olla x tunnin työpäivä, x määrä lapsia ja niillä x määrä harrastuksia jne. jotta täyttää sen kriteerin että voi puhua ruuhkavuosista? Voisiko ruuhkavuodet olla myös ihmisellä jolla edes ei ole lapsia?
      Omassa päässäni ajattelen niin, että jokaisella on elämässään se oma "rytmi". Toisten elämä on nopeatempoisempaa kuin toisten. Toiset tarvitsee sitä kuuluissa omaa aikaa enemmän kuin toiset. Toiset taas voivat mennä porhaltaa väsymättä ja stressaantumatta vaikka kuinka ja paljon. Itse sanoisin siis, että ruuhkavuodet on subjektiivinen kokemus, vain jokainen meistä itse voi määritellä sen hetken kun elämä tuntuu supersuperkiireiseltä ja vähän stressaavaltakin. Se on se hetki, kun elämä tuntuu erityisen kiireiseltä ja on paljon kaikkea menossa ja tapahtumassa yhtä aikaisesti. Ja usein tämä vaihe osuu elämässä samaan syssyyn kuin esim. lapset on pieniä. Tai kun oman uran rakentaminen on kiivaimillaan. Tai kun käydään töissä ja opiskellaan vaikka täydennystutkintoa saman aikaisesti. Tai kun omat ja puolison vanhemmat vanhenevat ja alkavat tarvita apua jokapäiväisessä elämässään.
      Ruuhkavuodet voivat mielestäni olla siis yhtähyvin kolmikymmpisellä kuin vaikka vielä viisi- tai kuusikymppiselläkin, jos niinkseen sattuu. Jokainen meistä itse tietää sen hetken kun elämme ruuhkavuosia. Että vaikka sillä hetkellä meillä olisikin osa-aikatyö ja siivooja. Nyt on se hetki kun Rouva Eriksson kokee elämänsä tällaiseksi ja tämä on Rouva Erikssonin blogi ja hän kirjoittaa siitä mitä hän tuntee elämässään juuri nyt tapahtuvaksi. En tiedä selvisikö tästä kiireestä sepustetusta kirjoituksesta pointtini (niin, ne ruuhkavuodet, luen blogiasi usein näin ruuhkassa autossa istuessani ja samalla naputtelen tätäkin viestiä - toim.huom. en itse aja autoa! Mutta tämä on hetki sitä omaa aikaa ennen kuin alkaa ne kaupassakäynnit, harrastukset yms.).
      p.s. minulla uteliaisuus heräsi työtäsi kohtaan, mitä työtä teet ja miten sovittelet ne yhteen siten, että ehdit tehdä kumpaakin työtä - kirjoita tästä joskus jos siltä tuntuu, minä ainakin mielelläni lukisin!

      Poista
    3. Aivan ihana pitkä ja pohdiskeleva viesti, kiitos! Olen kanssasi ihan samaa mieltä, kaikki on suhteellista. Miksi kaikkea pitää arvottaa ja arvostella, ihmiset ovat erilaisia ja elämäntilanteet samoin. Meillä ruuhkavuodet ovat tosiaan käsillä nyt, jollain toisella taas muunlaisessa elämäntilanteessa.

      Minä kuvailen usein itseäni kirjallisuuden sekatyöläiseksi. Käyn yleensä neljänä päivänä viikossa toimistolla, vähän sen mukaan miten töitä kulloinkin on. Sen lisäksi luen ja kirjoitan lukemastani. Toki haluan siihen päälle tehdä blogin suhteen hyvää jälkeä Kaksplussan alaisuudessa. Katsotaan jos kaiken yhteensovittamisesta saisi jossain vaiheessa kirjoitusta aikaiseksi.

      Poista
  3. Olen vasta hieman reilu parikymppinen 5.5v ja kohta 3v sinkkuäiti, mutta kyllä täälläkin jo ruuhkavuosia eletään. Kaksi päiväkoti-ikäistä lasta, opiskelua 8-16, siihen melkein tuntia matkoihin aamulla ja iltapäivällä, pakottaa pitämään kiirettä että ehtii hakea lapset päiväkodin aukioloaikojen puitteissa. Kauppa, kotityöt, läksyt. Vaikeinta on kuitenkin on pyörittää arkea yksin ja illat venyvät kun tietyt asiat voi tehdä rauhassa vastakun lapset nukkuu, ja on autoton niin kaikki toiminnot pitää tehdä bussilla joka hetkittäin turhauttaa. Koen että oman elämäni ruuhkavuodet on nyt, jatkossa vain kotitehtävät korvaa lasten harrastukset, joita meillä on kuitenkin pakko ottaa läheltä ja maltillisesti, kyyditys- ja rahatilanteen takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hatunnosto sinulle, kun yksin pyörität koko pakettia! On ihan eri asia tietää puolison olevan olemassa ja mukana, vaikka sitten pitkää päivää tekisikin, kuin olla aivan yksin vastuussa kaikesta. Kaikkea hyvää teille!

      Poista
  4. Ruuhkavuodet. Kyllä. Täällä niitä eletään myös. Välillä olo on kuin juhdalla, joka vetää samaa rataa päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, sitkeästi, eikä loppua näy. Variaatiota ruuhkavuoteen tarjoilee se, että meneekin Lidlin sijasta K-marketiin, joka sijaitsee hieman kauempana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tulin juuri kolmen tunnin ajomatkan päästä isoäidin asioita järjestämästä ja mietin menenkö seuraavaksi K-kauppaan vai S-markettiin. :D

      Poista
  5. Kyllä tosiaan kaikilla on se oma subjektiivinen käsitys arjesta ja kiireestä. Näihin mainitsemiisi supernaisiin kuuluu myös ystävättäreni, joka minun valitellessa aamun kiirettä ja ruuhkaa töihin mennessä komppaa ja kertoo itsekin nousseensa kuudelta, että ehti vielä paistaa omenapiirakan ja sämpylät illalla tulevia vieraita varten, ettei sitten iltapäivällä tarvitse mennä kiireellä pää sauhuten hakemaan kaupasta pikkupurtavaa vieraille! Toiset osaa suunnitella ja priorisoida paremmin.

    Nostan kyllä myös sinulle hattua tehokkaasta kalenteroinnista. Olen samaa mieltä, että kyllä sitä ehtii tehdä melkein mitä vaan, jos haluaa. Minä olen ainut aikuinen meidän perheessä, joten siksi nyt lasten ollessa pieniä haluan käyttää kaiken mahdollisen ajan lasten kanssa olemiseen. Vaihdoin jopa työtäni sellaiseksi, että pääsin eroon ilta- ja viikonlopputöistä, ettei lasten arki ole vain muiden ihmisten varassa: päivisin päiväkodissa ja koulussa, iltaisin lastenhoitajan kanssa. Kun on useampi aikuinen, niin saa onneksi sitä "lähitukea" toisesta. Eli täytyy todeta, etten siis halua olla paljoakaan kodin ulkopuolella töiden lisäksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mähän olen todella kaukana näistä supernaisista, jotka tosiaan aamuisin leipovat tai vaikkapa tekevät itse kaikki perheen ruoat. Ei pysty eikä jaksa. Mutta kalenteri ja vielä erikseen to do -listat on kyllä sellainen pakko, että muuten jäisi valtaosa papereista palauttamatta tai hommista hoitamatta.

      Poista