Ruuhkavuodet - totta vai tarua

Tulimme poikien kanssa kotiin tänään ennen neljää ruokakasseja raahaten. Lapset käsipesulle ja ruokapöytään, itse purkamaan ostoksia. Samalla astianpesukone päälle ja ohimennen keittiön ja eteisen imurointi. Töitä voisi tehdä lisää ja esikoisen pitää opetella paitsi neljän kertotaulu, myös tekstipätkä aamunavaukseen. Kuopuksen leops-keskustelu onneksi oli jo ja huomenna jäljellä on enää oma kehityskeskustelu, koukkaus postin kautta kotimatkalla ja siitä viikonlopun viettoon. Ai mutta, läheinen on viety sairaalaan. viikonloppusuunnitelmat uusiksi ja matkaan. Milloinkohan mies tulee tänään kotiin? Kuulostaako tutulta te muut kolmenkympin päällä olevat lapsiperheet?

Minusta ruuhkavuodet on paras termi, mitä koskaan on keksitty. Jonkun toisen mielestä sellaisia ei ole olemassakaan. Onko kyseessä vain rennompi elämänasenne, vai eivätkö nämä ihmiset ole koskaan törmänneet sellaiseen kiireeseen, joka monelle kolme-nelikymppiselle on arkipäivää. En tiedä. Mutta sen tiedän, että kun yhdistetään kahden ihmisen työt, useamman lapsen harrastukset, luottamustoimet ja yhdistyshommat sekä vanhenevat vanhemmat sekä isovanhemmat, ollaan aikamoisessa sumpussa. Siinä saattaa heikompia joskus hirvittää.

En yleensä ikinä unohda mitään, sillä teen asiat, vastaan sähköposteihin ja palautan lomakkeet aina samantien ne saatuani. Ei ole muuta mahdollisuutta, muutoin unohtuisivat aivan takuulla. Elän vihkoihin rustaamien listojeni ja kalenterini kanssa tiukassa symbioosissa. Välillä kovalevy kuitenkin täyttyy liian lähelle pintaa ja eräänä päivänä huomasin unohtaneeni kuopuksen hammaslääkärin keskustassa. Mikä lie etiäinen oli, kun katsoin kalenteria kaksikymmentä minuuttia ennen varattua aikaa. Eikä edes myöhästytty kuin kolme minuuttia.

Juttelimme miehen kanssa muutama ilta takaperin siitä mitä tämä arki nyt syksyllä on. On hyvä, että meillä molemmilla riittää töitä niin paljon kuin halutaan ja jaksetaan tehdä. On hyvä, että kalenteriin kirjataan poikien harrastuksia, kaverisynttäreitä, kyläilyjä ja menoja, sillä se kertoo poikien mukavasta kaveripiiristä ja aktiivisesta arjesta. On hyvä, että meillä miehen kanssa on luottamustoimia kodin ja työn ulkopuolella. Ja on hyvä, että on sitä vapaata aikaa kaikkien olla yhdessä. Mutta kyllä välillä uuvuttaa ja väsyttää, kun kalenteri on mustanaan merkintöjä ja huomaa juoksevansa paikasta toiseen. Takaraivossa jyskyttää, kuinka aina voi lukea vähän enemmän, mutta kirjoittaminen vaatii myös vapaata aikaa mielelle. Kukaan ei ole kone, ei varsinkaan luovan työn tekijä. Ja sitten on vielä ne kotityöt. Onneksi meillä käy siivooja.

Vaikka meidän arkemme on täyttä, se on myös tosi hyvää ja onnellista. Ja vaikka säännöllisesti saankin hermoromahduksia kodin siisteydestä, tahroista ovenpielissä ja joka puolella lojuvista leluista, on tämä kuitenkin loppujen lopuksi toimiva paketti. Olen saanut niin hienoja mahdollisuuksia työelämän suhteen, että niiden eteen sitä tekeekin töitä aina kun sopiva rako aukeaa. Luottamustoimet, kuten päiväkodin vahempainyhdistys ja Suomen suurimman ala-asteen vanhempainyhdistyksen varapuheenjohtajan sekä tiedottajan hommat tuovat minulle paljon iloa. Koen monella tapaa saaneeni elämässä niin paljon, että haluan jakaa siitä hyvästä ja tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Mielenkiintoista on muuten myös huomata, kuinka kaikki yhdistysten aktiivit ovat paljon ja vaativia töitä tekeviä supernaisia, ei siellä paljon kotirouvia näy peukaloita pyörittelemässä. Olisiko kuitenkin niin, että kuka tahansa ehtii, jos vain haluaa?

Meidän perheessämme ruuhkavuodet ovat siis mitä suurimmassa määrin käynnissä. Minä en myöskään ajattele niistä negatiivisesti, vaikka perhemanagerin ja metatyön määrä välillä (lue: aika usein) saakin hermon kiristymään. Mutta tällä mennään ja niin kauan kuin kokonaisuus kaikkien perheenjäsenten mielestä on plussalla, ei hätää. Ja niinhän ne sanovat, että näitä vuosia sitä myöhemmin muistelee elämänsä onnellisimpina.

Sitä odotellessa voisin vaikka huikata pojat siivoamaan olohuoneen.