Ollessani teini-ikäinen tai hieman vanhempi, ehkä jo lukiossa, tuli kerran vanhempieni kanssa puhetta ammatinvalinta-asioista. En muista tilanteesta enää yksityiskohtia, mutta sen muistan mitä isäni sanoi. Hän kysyi eikö minusta olisi kiva ajatella työskentelyä kirjastossa, se sopisi minulle hyvin. Hänen tyttärestään tulisi mainio kirjastonjohtaja!
Muistan myös oman vastaukseni, joka oli ehdottoman kielteinen. Minä en missään tapauksessa menisi töihin niin epädynaamiseen ympäristöön, hautautuisi sinne kirjojen keskelle tuntemattomuuteen. Halusin loistavan ja johdonmukaisesti etenevän uran, menestystä ja mainetta. En halunnut myöskään olla toimittaja, halusin että minua haastateltaisiin. Nyt taaksepäin katsoessa huvittaa. Miten ehdoton voi nuori ihminen olla ja miten vähän sitä voikaan ymmärtää omasta itsestään ja vahvuuksistaan.
Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä, kun istuin työpöytäni ääressä ja päätin muuttaa työelämäni ja urani suunnan. Kuopuksen aloitettua aikanaan päivähoidon olimme mieheni kanssa tehneet päätöksen siitä, että poikien ollessa vielä pieniä minä keskittyisin yhtä paljon hoitamaan heitä kuin tekemään töitä. Olin siis tehnyt vuosia töitä osa-aikaisesti ja pätkissä, hakenut pojat päiväkodista välipalalta ja antanut heille aikaani. Siihen ei olisi ollut mahdollisuutta, mikäli olisimme molemmat miehen kanssa tehneet täyttä päivää. Päätin tuolloin luottaa siihen, että tämä olisi meille oikea ratkaisu. Lapsemme hyötyisivät ja minun aikani tulisi vielä.
Kaksi vuotta sitten lapsemme olivat jo kasvaneet sen verran, että ajattelin aikani alkavan olla käsillä. Olin työskennellyt tyytyväisenä suorittavan tason tehtävissä jo muutaman vuoden, eipähän tarvinnut viedä töitä kotiin tai pohtia niitä iltaisin. Aloin kuitenkin olla turhautunut, tarvitsin lisää haasteita. Tuntui kuin aivoni olisivat pahasti vajaakäytöllä ja minä halusin käyttää niitä, en ollut turhaan lukenut itseäni maisteriksi! Ajattelin, että asettamalla tavoitteen kahden vuoden päähän annan itselleni tarpeeksi aikaa enkä hötkyile. Sinä aikana myös lapset ehtivät kasvaa koululaisiksi.
Ensimmäisen ison etapin saavutin jo vajaan vuoden kuluttua kirjoitushommien myötä ja viime syksynä lisäsin palettiin opiskelut. Olin kiireinen, onnellinen ja vahvasti matkalla kohti sitä muutosta, jota tarvitsin. Sitä, jota edistäessäni olin muutamaankin otteeseen pelännyt menettäneeni otteen oman alani unelmatöistä lopullisesti valitsemalla aikanaan lapseni työurani edelle.
Ja nyt, muutama kuukausi ennen kahden vuoden täyttymistä olen käynyt työhaastattelussa vappuaattona viideltä iltapäivällä, sanonut kiitos kyllä ja irtisanoutunut vanhasta vakituisesta työpaikastani uuden määräaikaisuuden vuoksi. Ei se oikeasti ollut edes vaikea päätös, oli selvää että tämä puolen vuoden pätkä edistää urakehitystäni harppauksin. Ihan pian aloitan työt eräässä kirjastossa lasten- ja nuortenosastolla. Kirjastoalalle on erittäin vaikea päästä sisälle, mutta kun jalan saa oven väliin, on tulevaisuudessa toki helpompaa saada jatkoa. Ja sinne minä itseni tungin, alalle, joka on aina ollut tuolla takaraivossa. Tietopalvelu- ja informaatioala on ehdottomasti se minun juttuni yhdessä kirjallisuuden kanssa, mutta tarkkaa suuntaa en vielä tiedä. Tämä täysin omaa alaa oleva työpaikka on oiva mahdollisuus kokeilla olisiko kirjastotyö kuitenkin se minun unelmani.
Tuleva syksy ei siis ainakaan tule olemaan yhtään vähemmän kiireinen. Aion kirjastotyön ohella jatkaa kirjoittamista, sitä osa-aluetta työpaletissani rakastan palavasti. Myös opiskelut toivottavasti jatkuvat ja vuorossa on paneutuminen informaatiotutkimuksen aineopintoihin. Työni on vuorotyötä, joten illat ja viikonloput tulevat osin kulumaan töissä. Pidän ajatuksesta, ei haittaa lainkaan. Ja kun aikanaan tullaan jouluun, olen monta uutta kokemusta, tietoa ja taitoa rikkaampi.
Tämän työpätkän jälkeen tulevaisuus tuo mitä tuo, mutta enää se ei jännitä tai pelota samalla tavalla kuin ennen. Itse töiden aloittaminen sen sijaan jännittää paljon. Osaanko, pystynkö, jaksanko kaiken. Eilen kävin palauttamassa kulku- ja parkkikortit vanhaan työpaikkaan ja sanoin heipat lähes neljän vuoden työyhteisölle ja ihmisille. Se oli hyvä työpaikka, jonne oli aamuisin mukava mennä.
Jos olisin jo kaksi vuotta sitten tiennyt miten nappiin työurani suunnan kääntäminen menee, olisin murehtinut ja stressannut paljon vähemmän. Tein sen, minkä aioin. Ja rakastan kaikkea mitä työkseni teen. Ei sen onnekkaampi voisi olla. Aika Strömsö, vaikka itse sanonkin.
Ja isä, hän tiesi jo kaksikymmentä vuotta sitten mihin suuntaan minun kannattaa lähteä. Miksei olisi tiennyt, tiedänhän minäkin jo esikoisestani, että hän on täysverinen humanisti. Se milloin hän itse sen aikanaan oivaltaa tai haluaako tuota polkua lähteä kulkemaan, jää nähtäväksi.
Uramietteitäni löydät myös viime syksynä kirjoitetuista teksteistä
Tämän työpätkän jälkeen tulevaisuus tuo mitä tuo, mutta enää se ei jännitä tai pelota samalla tavalla kuin ennen. Itse töiden aloittaminen sen sijaan jännittää paljon. Osaanko, pystynkö, jaksanko kaiken. Eilen kävin palauttamassa kulku- ja parkkikortit vanhaan työpaikkaan ja sanoin heipat lähes neljän vuoden työyhteisölle ja ihmisille. Se oli hyvä työpaikka, jonne oli aamuisin mukava mennä.
Jos olisin jo kaksi vuotta sitten tiennyt miten nappiin työurani suunnan kääntäminen menee, olisin murehtinut ja stressannut paljon vähemmän. Tein sen, minkä aioin. Ja rakastan kaikkea mitä työkseni teen. Ei sen onnekkaampi voisi olla. Aika Strömsö, vaikka itse sanonkin.
Ja isä, hän tiesi jo kaksikymmentä vuotta sitten mihin suuntaan minun kannattaa lähteä. Miksei olisi tiennyt, tiedänhän minäkin jo esikoisestani, että hän on täysverinen humanisti. Se milloin hän itse sen aikanaan oivaltaa tai haluaako tuota polkua lähteä kulkemaan, jää nähtäväksi.
Uramietteitäni löydät myös viime syksynä kirjoitetuista teksteistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti