tiistai 22. toukokuuta 2018

Onko yhden stipendi toiselta pois?



Kaksi vuotta sitten sain yllätyksekseni huomata kanssaihmisten ristiriitaisen suhtautumisen stipendien saamiseen, kun esikoinen pokkasi luokan stipendin heti ensimmäisenä koulukeväänään. Me iloitsimme lapsen puolesta, olimme kaikki läheiset yhtä mieltä siitä, että lapsi ansaitsi tunnustuksen ja ne opettajan kauniit sanat sen myöntämisen perusteeksi.

Myöhemmin kotona kirjauduin Facebookiin, joka täyttyi ihanista kuvista ja kommenteista koulun päättymiseen liittyen. Siinä kavereiden ja tuttavien päivityksiä selaillessani törmäsin kuvaan, jossa lapsi oli saanut kivan kaverin tai jonkinlaisen yhteishengen kohottajan stipendin. Miten hienoa! Seuraavaksi luin kuvan kommenteista, että juuri tämä hyvästä toveruudesta saatu stipendi on se oikeasti arvostettava, kun taas koulumenestyksestä saatu vähän niin ja näin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Me aikuiset ihmiset arvotamme yhden toista arvokkaammaksi ja näytämme tällaista esimerkkiä lapsillemme, ei voi olla todellista.

Mutta oli se. Muistan surffailleeni tuolloin kiinnostuneena ympäri nettiä etsimässä keskustelupalstoilta tietoa siitä miten stipendeihin tänä päivänä suhtaudutaan. Selvisi, että on kolmea koulukuntaa. Ensimmäiset arvostavat perinteistä hyvän oppilaan muistamista stipendein ja heidän mielestään järjestelmässä ei ole mitään vikaa. Heidän lapsensa ovat usein näitä tunnustuksia pokanneet. Toisen ryhmän mukaan stipendit menevät kuitenkin vanhempainyhdistyksen aktiivien lapsille ja muutenkin pitäisi antaa kaikille tai ei kenellekään. Heidän lapsensa harvemmin ovat stipendejä saaneet. Kolmas ryhmä ovat sitten ne, joiden mukaan muistaminen on jees, mutta sitä pitäisi tehdä laajalla skaalalla. He kannattavat erilaisia reilun kaverin, tietyssä aineessa tsempanneen tai vaikkapa ahkeran lukijan sekä innokkaan urheilijan stipendejä pitäen samalla tärkeänä, että myös ne keskitien tasaiset puurtajat saisivat toisinaan stipendin kaltaista erityistä huomiota.

Ja tässä se asian ydin on, ei yksi stipendi yhdelle ole pois toisesta stipendistä toiselle. Minä olen viime viikolla raahannut kouluun laatikollisen kirjoja, jotka annetaan jokaiselta luokalta valittavalle tsempparille. Kyseinen stipendin on vanhempainyhdistyksen myöntämä ja opettajalla on hyvin vapaat kädet sen antamiseen. Jossain osa-alueessa petrannut, oppiaineessa tsempannut tai vaikkapa koululaisena kasvanut lapsi voi hyvin tämän tsemppistipendin saada. Kivoille kavereille puolestaan on hymypoika- ja hymytyttöpatsaat, niiden saajat voivat todeta olleensa superhienoja luokkatovereita, auttavaisia ja reiluja. Enää jää kuuma peruna, eli se koulumenestyksestä jaettava stipendi.

En ole koskaan kuullut kenenkään ehdottavan tsemppistipendin poistamista. Ei myöskään tunnustus hyvästä toveruudesta ole saanut soraääniä. Miksi sitten tasaisin väliajoin joku ehdottaa, että koulumenestykseen pohjautuvat stipendit ovat turhia? Opiskelu ja oppiminen on koulun ydintoimintaa. Siinä ohessa lapsen kasvavat henkisesti, opettelevat yhteistyötaitoja sekä ryhmässä toimimista, harjaantuvat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa. Näistä kaikista voisi antaa oman stipendinsä ja mikä olisikaan parempi kuin että moni pieni ihminen kokisi juuri oman työnsä huomatuksi. Miksi sitä tunnetta ei saisi kokea myös se, joka on tehnyt läksyt, hoitanut velvollisuutensa, viitannut ahkerasti ja menestynyt kokeissa? Se oppilas, joka yksinkertaisesti ansaitsee tunnustuksen vuoden mittaan tehdystä työstä?

Kuten varmasti voitte jo huomata, minä kannatan stipendejä lämpimästi eikä siihen liity se, että juuri meidän perheellemme niitä on siunaantunut. Esikoinen sai omansa jo ekalla, minä olen nyt jo kaukaiselta tuntuvan koulu-urani aikana pokannut niitä kaikkiaan viisi kappaletta ja mieskin kaksi. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni sen ilon ja ylpeyden, kun oma nimi sanotaan opettajan tai rehtorin toimesta. Sen tunteen, että kova työ on huomattu myös tältä taholta. Näin sen saman tunteen oman lapseni kasvoilta, kun hän stipendinsä sai. Ei se tullut arpomalla saatikka siksi, että äiti on vanhempainyhdistyksessä. Se tuli ansaitusti kaikesta siitä työstä, jota lapsi vuoden aikana oli tehnyt ja hyvin olikin. Mikäli kuopus joskus maailmassa saa oman stipendinsä, iloitsemme siitä yhtä lailla. Hän on vasta koulutaipaleensa alussa.

Sillä koulumenestyksestä saa ja pitää olla ylpeä. Saa iloita siitä, että on lukenut läksynsä, valmistautunut kokeisiin ja kiitoksena siitä näkee todistuksessaan rivin hyviä ja erinomaisia merkintöjä. Iloitsemmehan me aikuisetkin siitä, kun jokin työtehtävä tai projekti saadaan kunnialla maaliin ja palaute asiakkailta tai esimiehiltä on kiittävää. Emme me tuolloin pohdi, että olisi pitänyt olla saamatta tuo palaute, kun naapurihuoneen tekijät eivät sitä saaneet. En kiellä lainkaan etteikö poikiemme koulumenestys olisi meille vanhemmille tärkeää. Siksi minäkin olen aina poikieni käytettävissä läksyapuna, koekuulustelijana tai tsemppaajana. Olisi aivan eri asia, jos jommalla kummalla olisi oppimiseen liittyviä haasteita. Ja se parhaansa tekeminen käytettävissä olevilla mahdollisuuksilla todellakin riittää. 

Kannatan siis lämpimästi paljon erilaisia stipendejä. Toivon myös ettei sama oppilas saisi stipendiä useampaan kertaan, jotta mahdollisimman montaa muistettaisiin. Laaja skaala on suotavaa ja kunniakirja iloisesta välituntileikkimisestä voi kantaa pientä mieltä valtavan pitkälle antaen positiivista vahvistusta itsetunnolle ja olemiselle. Tasaiselle puurtajalle annettava muistaminen sinnikkäästä työstä tekee hänet huomatuksi ja kuulluksi. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa. Välillä jotkut tosin ovat. Ja heitäkin pitää siinä kaikessa arvostaa. Muistan jo pienenä sanoneeni stipendien saajia pohtineelle opettajaäidilleni, että niitä kympin tyttöjäkin pitää kannustaa.

Tuolloin kaksi vuotta sitten esikoinen luki olkani ylitse minun Facebook-päivitykseeni ja hänen stipendikuvaansa saamiamme onnittelukommentteja mietteliäänä. Vähän myöhemmin lapsi kysyi miksi muutama hänelle tärkeä aikuinen ei onnitellut häntä. Hyvä kysymys, johon ei vastausta ole. Ellei sitten se, että hänen stipendinsä taisi todellakin joidenkin mielessä olla heiltä pois.



Olen puhunut. Sano sinä nyt vuorostasi jotain.


8 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, johon ei kauheasti lisättää ole. Omat poikani ovat molemmat myös pokanneet heti ekalla luokalla hyvä kaveri-stipendit, ja ollaan luonnollisesti oltu niistä mielettömän ylpeitä. Viime keväänä kummankaan luokassa ei jaettu stipendejä, vaan oppilaat olivat yhdessä päättäneet, että ostetaan stipendirahoilla koko porukalle jäätelöt. Hyvä tapa tämäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten erinomainen käytäntö myös, eli lapset saavat itse palkita itsensä jäätelöillä. Fiksuja lapsia!

      Poista
  2. Meille on lasten koulumenestykseen liittyen tullut rehellisesti sanottuna stipendejä joka vuosi.
    Tämä on asia, jota ei joka seurassa voi ääneen edes sanoa ja onhan se vähän hassua ja surullistakin.
    Valitettavasti sekä sukujen kesken että mm.työpaikan kahvihuoneessa niistä täytyy olla melko hiljaa. Isovanhemmat sentään osaavat iloita lasten kanssa vilpittömästi.
    En ole yhtään aktiivinen vanhempi sosiaalisessa mielessä, toki kyllä aktiivisuutta löytyy lasten opiskelu- ja lukutekniikan opettamisen suhteen. Mutta linja on pääosin se, että lapset kantavat itse vastuun. Kouluhommat hoidetaan ja se vaan on itsestään selvää, ettei läksyt jää tekemättä montaa kertaa. Ainakaan meillä ei stipendeistä voi syyttää vanhempainyhdistysaktiivisuutta ;))
    Omien lasten luokalla on kaveristipendin osalta koettu sekin, että homma hoitui äänestyksellä ja stipendin saanut oli lahjonut muut ipanat äänestämään lupaamalla karkkia :)
    Että ei ne kiva kaveri-stipendit aina jakaudu sen eettisemmin, kuin muutkaan ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hassua ja se on surullista, että oman lapsen onnistumisista ei kehtaa iloita julkisesti, ainoastaan oman perheen ja läheisimpien seurassa voi avoimesti hehkuttaa lasten erinomaisuutta. Se on vähän sama juttu kehumisen kanssa, todella harmillista. Olen kokenut aivan saman.

      Olemme muutenkin selvästi samalla linjalla koulunkäynnin suhteen. Lapset hoitavat hommat, vanhemmat auttavat ja tukevat jos tarvitaan.

      Tuo kaveristipendin äänestysjuttu on aivan älytön. Mutta kertoo siitä että kyllä siinäkin osataan kikkailla.

      Poista
  3. Oma lapsi on vasta taapero, joten nykyaikaisista käytännöistä en osaa kommentoida.
    Omasta lapsuudestani kuitenkin muistan, kun esim. luokan hymytyttöpatsas meni vuodesta toiseen opettajan lellikille, joka kyllä tuli näennäisesti kaikkien kanssa toimeen muttei ollut kyllä mikään kaikkien kaveri.
    Myöskin koulumenestyksestä jaettavat stipendit jakautuivat vuodesta toiseen muutaman ns. kympin oppilaan kesken.
    En tarkoita, ettei koulumenestyksestä saisi palkita, tottakai saa ja pitääkin mutta mukava kuulla että myös esim. tsemppauksesta tietyssä aineessa yms on myös nykyisin mahdollista saada stipendi. Näitä ei vielä minun kouluaikoinani ollut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin älytöntä ja turhauttavaa, että sitä hymypatsastakin voidaan antaa "väärällä" tavalla. Muistan kun esikoisen opettaja sanoi ekalla, että hän ei ole koskaan joutunut puuttumaan oppilaiden äänestämiseen ja sen tuloksiin. Että lapset kyllä tietävät kuka on huomionosoituksen ansainnut. Toivottavasti näin.

      Minusta yksi stipendi yhdelle kympin oppilaalle, toinen toiselle joka on esimerkiksi lähellä sitä. Ei mitään järkeä siinäkään, että sama lapsi pokkaa stipendit vuosi toisensa jälkeen. Siinä kun ei oikeasti niin suurta eroa ole oletko kympin vai ysin oppilas.

      Minustakin tuo vanhempainyhdistyksen tsemppistipendi on tärkeä, olen iloinen että sellainen koulussa annetaan. Ja kun opettajalla on vapaat kädet, sen voi saada ihan millaisesta tsemppauksesta vaan.

      Poista
  4. Itse kuulun tähän laajalla skaalalla palkitsijoiden koulukuntaan. Minusta siitä tsempistä pitää voida saada tunnustusta siinä missä hyvästä koulumenestyksestä. Näin ekaluokkalaisen kohdalla kuitenkin näkisin, että ennemmin palkittaisiin kaikki lapset jotenkin tässä vaiheessa, koska alkuopetuksessa ne akateemiset taidot ovat kuitenkin vain pieni osa sitä kaikkea mitä lasten pitää oppia ollakseen sitten tulevaisuudessa taitavia koululaisia ja lapset myös saapuvat kouluihin hyvin erilaisilla valmiuksilla ja taidoilla. Siinä missä teidän ekaluokkalainen oli sujuva lukija, mutta tavarat eivät tahdo pysyä matkassa on meillä sitten ekaluokalla käytetty enemmän aikaa siihen, että miten se lukeminen otetaan haltuun, mutta maallinen omaisuus kulkeutuu hyvin koulun ja kodin välillä eikä löytötavaralaatikolle ole ollut kertaakaan asiaa. Joku kolmas taas on käyttänyt sen ekaluokkansa siihen, että harjoittelee miten toimin ryhmässä. Kaikilla kolmella vuodessa on varmasti tapahtunut suurta kasvua ja koen että tässä vaiheessa olisi tärkeää että jokaista lasta muistettaisiin siinä missä hän on kasvanut ja kehittynyt, koska niiden positiivisten kokemusten kautta luodaan se vahva kivijalka sille omalle kyvykkyyskäsitykselle ja positiiviselle suhtautumiselle oppimiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, ihan yhtä tärkeää on kasvaa kouolulaiseksi, oppia pitämään tavaroistaan huolta ja ylipäänsä oppia huolehtimaan läksyistä ja asioista. Kuopuksella on ollut todella vaikeita päiviä, kun jo sinne kouluun meneminen on ollut vaikeaa. Ei siksi etteikö hän siellä sinne päästyään viihtyisi, mutta kotona leikkimässä äidin kanssa olisi vaan paljon mukavampaa. Keväällä on tapahtunut huima kasvu tässä, lapsi kulkee itsenäisesti, mutta voi pojat tätäkin aamua. Itkimme molemmat, kun vielä pitäisi vähän jaksaa.

      Tuli juuri tässä mieleen, että olisi ihana, jos opettaja kirjoittaisi jokaiselle lapselle ekan luokan päätteeksi kortin tai "diplomin", jossa huomioisi juuri tämän lapsen tsemppauksen ja vuoden mittaan tapahtuneen edistymisen. Ymmärrän että aikaa ja resursseja ei ole, mutta tuollainen melko vähätöinen ele voisi saada aikaan suuria pienessä mielessä.

      Poista