Onko yhden stipendi toiselta pois?

Kaksi vuotta sitten sain yllätyksekseni huomata kanssaihmisten ristiriitaisen suhtautumisen stipendien saamiseen, kun esikoinen pokkasi luokan stipendin heti ensimmäisenä koulukeväänään. Me iloitsimme lapsen puolesta, olimme kaikki läheiset yhtä mieltä siitä, että lapsi ansaitsi tunnustuksen ja ne opettajan kauniit sanat sen myöntämisen perusteeksi.

Myöhemmin kotona kirjauduin Facebookiin, joka täyttyi ihanista kuvista ja kommenteista koulun päättymiseen liittyen. Siinä kavereiden ja tuttavien päivityksiä selaillessani törmäsin kuvaan, jossa lapsi oli saanut kivan kaverin tai jonkinlaisen yhteishengen kohottajan stipendin. Miten hienoa! Seuraavaksi luin kuvan kommenteista, että juuri tämä hyvästä toveruudesta saatu stipendi on se oikeasti arvostettava, kun taas koulumenestyksestä saatu vähän niin ja näin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Me aikuiset ihmiset arvotamme yhden toista arvokkaammaksi ja näytämme tällaista esimerkkiä lapsillemme, ei voi olla todellista.

Mutta oli se. Muistan surffailleeni tuolloin kiinnostuneena ympäri nettiä etsimässä keskustelupalstoilta tietoa siitä miten stipendeihin tänä päivänä suhtaudutaan. Selvisi, että on kolmea koulukuntaa. Ensimmäiset arvostavat perinteistä hyvän oppilaan muistamista stipendein ja heidän mielestään järjestelmässä ei ole mitään vikaa. Heidän lapsensa ovat usein näitä tunnustuksia pokanneet. Toisen ryhmän mukaan stipendit menevät kuitenkin vanhempainyhdistyksen aktiivien lapsille ja muutenkin pitäisi antaa kaikille tai ei kenellekään. Heidän lapsensa harvemmin ovat stipendejä saaneet. Kolmas ryhmä ovat sitten ne, joiden mukaan muistaminen on jees, mutta sitä pitäisi tehdä laajalla skaalalla. He kannattavat erilaisia reilun kaverin, tietyssä aineessa tsempanneen tai vaikkapa ahkeran lukijan sekä innokkaan urheilijan stipendejä pitäen samalla tärkeänä, että myös ne keskitien tasaiset puurtajat saisivat toisinaan stipendin kaltaista erityistä huomiota.

Ja tässä se asian ydin on, ei yksi stipendi yhdelle ole pois toisesta stipendistä toiselle. Minä olen viime viikolla raahannut kouluun laatikollisen kirjoja, jotka annetaan jokaiselta luokalta valittavalle tsempparille. Kyseinen stipendin on vanhempainyhdistyksen myöntämä ja opettajalla on hyvin vapaat kädet sen antamiseen. Jossain osa-alueessa petrannut, oppiaineessa tsempannut tai vaikkapa koululaisena kasvanut lapsi voi hyvin tämän tsemppistipendin saada. Kivoille kavereille puolestaan on hymypoika- ja hymytyttöpatsaat, niiden saajat voivat todeta olleensa superhienoja luokkatovereita, auttavaisia ja reiluja. Enää jää kuuma peruna, eli se koulumenestyksestä jaettava stipendi.

En ole koskaan kuullut kenenkään ehdottavan tsemppistipendin poistamista. Ei myöskään tunnustus hyvästä toveruudesta ole saanut soraääniä. Miksi sitten tasaisin väliajoin joku ehdottaa, että koulumenestykseen pohjautuvat stipendit ovat turhia? Opiskelu ja oppiminen on koulun ydintoimintaa. Siinä ohessa lapsen kasvavat henkisesti, opettelevat yhteistyötaitoja sekä ryhmässä toimimista, harjaantuvat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa. Näistä kaikista voisi antaa oman stipendinsä ja mikä olisikaan parempi kuin että moni pieni ihminen kokisi juuri oman työnsä huomatuksi. Miksi sitä tunnetta ei saisi kokea myös se, joka on tehnyt läksyt, hoitanut velvollisuutensa, viitannut ahkerasti ja menestynyt kokeissa? Se oppilas, joka yksinkertaisesti ansaitsee tunnustuksen vuoden mittaan tehdystä työstä?

Kuten varmasti voitte jo huomata, minä kannatan stipendejä lämpimästi eikä siihen liity se, että juuri meidän perheellemme niitä on siunaantunut. Esikoinen sai omansa jo ekalla, minä olen nyt jo kaukaiselta tuntuvan koulu-urani aikana pokannut niitä kaikkiaan viisi kappaletta ja mieskin kaksi. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni sen ilon ja ylpeyden, kun oma nimi sanotaan opettajan tai rehtorin toimesta. Sen tunteen, että kova työ on huomattu myös tältä taholta. Näin sen saman tunteen oman lapseni kasvoilta, kun hän stipendinsä sai. Ei se tullut arpomalla saatikka siksi, että äiti on vanhempainyhdistyksessä. Se tuli ansaitusti kaikesta siitä työstä, jota lapsi vuoden aikana oli tehnyt ja hyvin olikin. Mikäli kuopus joskus maailmassa saa oman stipendinsä, iloitsemme siitä yhtä lailla. Hän on vasta koulutaipaleensa alussa.

Sillä koulumenestyksestä saa ja pitää olla ylpeä. Saa iloita siitä, että on lukenut läksynsä, valmistautunut kokeisiin ja kiitoksena siitä näkee todistuksessaan rivin hyviä ja erinomaisia merkintöjä. Iloitsemmehan me aikuisetkin siitä, kun jokin työtehtävä tai projekti saadaan kunnialla maaliin ja palaute asiakkailta tai esimiehiltä on kiittävää. Emme me tuolloin pohdi, että olisi pitänyt olla saamatta tuo palaute, kun naapurihuoneen tekijät eivät sitä saaneet. En kiellä lainkaan etteikö poikiemme koulumenestys olisi meille vanhemmille tärkeää. Siksi minäkin olen aina poikieni käytettävissä läksyapuna, koekuulustelijana tai tsemppaajana. Olisi aivan eri asia, jos jommalla kummalla olisi oppimiseen liittyviä haasteita. Ja se parhaansa tekeminen käytettävissä olevilla mahdollisuuksilla todellakin riittää. 

Kannatan siis lämpimästi paljon erilaisia stipendejä. Toivon myös ettei sama oppilas saisi stipendiä useampaan kertaan, jotta mahdollisimman montaa muistettaisiin. Laaja skaala on suotavaa ja kunniakirja iloisesta välituntileikkimisestä voi kantaa pientä mieltä valtavan pitkälle antaen positiivista vahvistusta itsetunnolle ja olemiselle. Tasaiselle puurtajalle annettava muistaminen sinnikkäästä työstä tekee hänet huomatuksi ja kuulluksi. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa. Välillä jotkut tosin ovat. Ja heitäkin pitää siinä kaikessa arvostaa. Muistan jo pienenä sanoneeni stipendien saajia pohtineelle opettajaäidilleni, että niitä kympin tyttöjäkin pitää kannustaa.

Tuolloin kaksi vuotta sitten esikoinen luki olkani ylitse minun Facebook-päivitykseeni ja hänen stipendikuvaansa saamiamme onnittelukommentteja mietteliäänä. Vähän myöhemmin lapsi kysyi miksi muutama hänelle tärkeä aikuinen ei onnitellut häntä. Hyvä kysymys, johon ei vastausta ole. Ellei sitten se, että hänen stipendinsä taisi todellakin joidenkin mielessä olla heiltä pois.

Olen puhunut. Sano sinä nyt vuorostasi jotain.