Lapsiperhe-elämän kliseet

Lapsista ja lapsiperhe-elämästä on jokaisella mielipide. Monesti kaikkein kärkkäimpiä kommentoimaan ovat he, jotka eivät perheen elämään millään tavalla liity. Käsi ylös, jos olet kuullut alla olevista huomioista yhden tai useamman. Lisäpisteen saat, jos olet kuullut kommentin toisen äidin suusta. Minut tähän kirjoitukseen innoitti sivukorvalla kuultu keskustelu, jossa selvästi uupuneen oloinen äiti-ihminen jutteli pikkulapsivaiheesta sen jo ohittaneen tuttavansa kanssa.

Päivääkään en vaihtaisi pois!

Mitä hurskastelua, aivan varmasti vaihtaisit. Ihmisellä on tunnetusti lyhyt muisti ja monissa asioissa se koituu onneksi. Syntyvyys laskisi entisestään, mikäli muistaisimme kristallinkirkkaasti miten pitkiä olivat minuutit koliikkivauvan kanssa valvoessa tai kuinka epäonnistuneeksi voi itsensä uhmaikäisen kanssa vääntäessä tunteakaan. Ei ikävillä asioilla tarvitse raatorehellisesti mässäillä, mutta realismi olisi toivottavaa. Yksi sana: noro. Niinpä. 

Lapselle pitää olla läsnä ilman älylaitteita tai muita huomion häiritsijöitä.

Näytä minulle äiti, joka on aktiivisesti koko päivän läsnä jälkikasvulleen. Mehän olemme vain ihmisiä. Emme me töissäkään ole aktiivisesti läsnä kahdeksaa tuntia, vaan vajoamme ajatuksiimme omissa oloissamme työpöydän äärellä. Äitiyden vaatimukset ovat tänä päivänä niin järjettömät ja rima niin korkealla, että säälittää kaikkien uusien äitien puolesta. Vaatii rautaista itsetuntoa sanoa, että minä kelpaan juuri tällaisena. Äidit myös herkästi paikkaavat huonoa omaatuntoaan esimerkiksi pitkistä hoitopäivistä vaatimalla itseltään täyttä läsnäoloa vapaapäivinä. Ei tarvitsisi, lapsi kun ei mene rikki siitä, että leikkii itsenäisesti vanhempien lukiessa vaikkapa lehteä.

Voi miten kiltti tyttö! 

Voiko lapsi olla luonteeltaan kiltti vai käyttäytyykö hän vain kiltisti, eli toivotulla tavalla tietyssä tilanteessa? Onko kiltin vastakohta tuhma? Joka tapauksessa kiltteys on määritelmä, joka ennemmin liitetään tyttöön kuin poikaan. Vai oletko kuullut usein sanottavan poikaa kiltiksi?

Voi miten villi poika!

Onko stereotypioiden liittäminen pieneen lapseen tarpeellista tai toivottavaa? Tulisitko sanoneeksi puuhun kiivenneen tyttölapsen vanhemmille, että onpas teillä villi tyttö? Kovin herkästi tyttö on kiltti ja poika villi, yhä tänäänkin.

Nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.

Tässä lausahduksessa on totuuden siemen, mutta sen vaatiminen itseltään tai toiselta ei ole reilua. Tietysti lapset kasvavat nopeasti ja ensimmäiset vuodet katoavat hetkessä, kun taaksepäin katsoo. Siinä hetkessä eläessä ei kuitenkaan tunnu siltä, että aika kuluisi tarpeeksi nopeasti. Harva kuitenkaan pystyy nauttimaan univajeesta, uhmaiästä tai potalle opettamisesta ajatellen, että tätä hetkeä ei enää takaisin saa. Eikä tarvitsekaan.

Minä en sitten ainakaan...

Tämä on niitä kuuluisia viimeisiä sanoja. Sinä et ainakaan anna lapsellesi tuttia, nuku perhepedissä tai anna periksi lapsen halutessa karkkia tavallisena tiistaina. Elämä tuo kuitenkin eteen kaikenlaisia vaiheita, joissa pienimmän pahan periaatteen mukaan toimiminen on vain inhimillistä. On myös todella ok muuttaa mielipidettään, oli sitten vannonut vaikka ja mitä ennen vanhemmaksi tuloaan. Se ei ole noloa, vaan kertoo kasvusta vanhemmaksi.

Minun lapseni ei kyllä ikinä...

Lapset ovat mestareita keksimään kaikenlaisia jekkuja ja kepposia. Voi olla että olen itse inhorealistisella linjalla liikkeellä, mutta lähtökohtaisesti ajattelen, että "minun lapseni kyllä varmasti aina". Älä sinä ole vanhempi, jonka kullannuput eivät voisi tehdä mitään väärää. Kaikesta oppii, niin lapsi kuin vanhemmatkin. 

Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isommat murheet. 

Tätä kuulee usein koululaisten ja teinien vanhempien suusta. Minusta pahinta lausahduksessa on toisen tunteiden vähättely. Se ensimmäinen uhmaraivari nimittäin tuntuu aivan yhtä pahalta kuin isomman lintsaaminen koulusta ja päiväkoti-ikäisen aamuitku raastaa sydäntä samalla tavoin kuin teini-ikäisen itsetuntopohdiskelut. Okei, ehkä uhmaraivaria ja myymälävarkautta ei varsinaisesti voi verrata, muttä se ei olekaan pointti.

Armoa kanssaäidit, itsellemme ja toisille.