Päiväkodissa kuultua

Kahdeksan vuoden päivähoitotaipaleemme päättyi vajaa vuosi sitten, kun kuopuskin oli kasvanut kouluikään. Me olimme asuinalueemme päiväkotilotossa onnekkaita ja saimme heti esikoiselle paikan lähellä kotia sijaitsevasta yksiköstä. Koskaan ei tarvinnut miettiä lapsen viemistä sen kummemmin, kunhan kippasi hänet aamuisin lähes viereiselle kadulle. Ja kun kuopuksen vuoro tuli, pääsi hän toki sisarusperiaatteen turvin samaan paikkaan. 

Noiden vuosien antia muistellaan meillä usein. Ei ole montaakaan päivää siitä, kun kuopus viimeksi totesi kuinka mukavaa olisi yhä olla päivähoidossa, olihan sekä eskari että sitä edeltänyt ryhmä jättänyt hänelle vain mukavia muistoja. Siihen aikaan taitaa lapsen mielessä liittyä myös jonkinlainen huolettomuus, kun aikuinen kertoi mitä tehdään eikä tarvinnut huolehtia läksyistä tai koululaisena olemisesta. Minä puolestani jäin eräänä iltana miettimään mitä kaikkea noihin vuosiin oikein mahtuikaan. Vastaus kuuluu vaikka ja mitä. Tässä parhaita paloja meille sanotuista asioista. 

"Jos päiväkodissa valittaisiin vuoden vanhempi, mä äänestäisin sinua."

Jokainen vanhempi tietää miten kovilla välillä työ- ja perhearjen pyörityksessä ollaan. Koko ajan on kiire, mihinkään ei tunnu ehtivän keskittyä ja töissä päätyy sammuttelemaan ne akuuteimmat tulipalot. Kotona pitäisi puolestaan ehtiä keskittyä lapsiin ja heidän kanssaan olemiseen, vaikka samaan aikaan tekemättömien tehtävien lista kasvaa kasvamistaan. On yksinkertaisesti riittämätön olo kaikkiin suuntiin. Tällaisilla hetkillä yksi pieni ylläoleva lause henkilökunnan suusta voi antaa valtavasti voimaa. Kun itsestä tuntuu, että hädin tuskin räpiköi eteenpäin, näyttäytyykin se toisen silmissä erinomaisen riittävänä vanhemmuutena, jossa huomioidaan myös päiväkodin yleisemmät tarpeet vanhempaintoimikunnassa puuhaamisen kautta. Se myös saa huomaamaan sen, mikä oikeasti on tärkeää. Sitten sitä kyykistyy lapsen eteen, katsoo silmiin ja pyytää rauhassa kertomaan mitä kivaa tänään on päivän aikana puuhailtu. 

"Teidän pitäisi nyt kesän aikana keskittyä kasvamaan perheenä."

Lapsella oli ollut vähän rankka kevät. Eskariuhmaa pukkasi jo hyvissä ajoin etukäteen ja siihen yhdistettiin jatkuvat henkilöstömuutokset sekä niistä johtuva epävarma ja osin turvatonkin ilmapiiri omassa ryhmässä. Olimme puhuneet asiasta muutamaankin otteeseen kevään aikana, jutelleet kuinka lapsi ei enää viihdy normaalisti niin mukavaksi kokemassaan hoitopaikassa ja on väsynyt. Viimeisenä hoitopäivänä juuri ennen juhannusta eräs työntekijä veti minut syrjään ja halusi puhua lapsesta kertoen, että nämä "vaikeudet" ovat pikkuveljen syntymästä lähtöisin ja johtuvat siitä ettei esikoinen ole käsitellyt tätä perhekokomme ja dynamiikkamme muutosta. Ongelma on lähtöisin perheemme sisältä. Kesän aikana meidän tulisikin tsempata perheemme kesken, hitsautua yhteen ja kasvaa yhdessä. 

Muistaakseni sanoin kaikkeen vain, että niin tai selvä juttu. Sitten toivotin hyvää kesää ja lähdimme poikien kanssa kohti ansaittua lomaa. Kyllä se silti taisi jossain tuntua, kun yhä muistan tilanteen ja sen herättämät tunteet. Erityisesti sen epäreilun fiiliksen, kun yhtäkkiä asia olikin käännetty meidän syyksemme, meidän jotka jos jotkut olemme tiivis ja välittävä perheyksikkö. Ja mitä pikkuveljen syntymästä johtuvaan kriisiin tulee, olivat lapset tuolloin viisi- ja kaksivuotiaat. Eiköhän sekin muutos ollut tullut siinä parin vuoden aikana käsiteltyä.

"Kiitos, että lastanne saa kieltää."

Voimakastahtoinen lapsi oli vaiheessa, jossa päiväkodin henkilöstön kärsivällisyyttä testattiin toden teolla. Hän oli suhteellisen tuore tapaus päivähoidossa ja nyt ryhmän tiloissa ja opettajissa oli lisäksi tapahtunut muutoksia. Lapsi kokeili kaikkea, kuinka paljon annetaan periksi ja missä raja lopulta menee. Yhtenä päivänä oli ollut taas tilanne, jossa oli pitänyt kieltää napakasti. Lastentarhanopettaja sanoi lasta syliin ottaessani, että kiittää meitä siitä että lastamme saa kieltää ja hänelle saa asettaa rajat myös hoidossa. Kysyin myöhemmin lastentarhanopettajana työskentelevältä tuttavaltani onko tämä jotenkin erikoista sen sijaan, että olisi kaikille tuttu tapa toimia. Hän alkoi vastaukseksi nauraa. 

"Lapsenne ei nuku, sillä ette ole tarpeeksi kotona."

Lapsi oli keksinyt, että päiväunilla voi temppuilla. Hän voimisteli sängyssään, istui siellä silmät iloisessa virneessä ja teki ylipäätään kaiken voitavansa nukahtamisen vastustelemiseksi. Erittäin valitettavaa ja moneen kertaan kotona läpikäytyä, mutta samalla ymmärrettävää, olivathan päiväunet kotona jääneet jo pois. Unirauha pitää toki muille antaa, se on selvä. Yhtenä päivänä tulin hakemaan lasta ja taas kerrottin päiväuniajan olleen haastava ja unen tulleen vasta pitkän ajan jälkeen. Sillä kerralla hoitajalla oli kuitekin myös esittää syy siihen mistä tämä johtuu. Meillä oli hänen mielestään liikaa menoja päiväkotipäivien jälkeen, kun kävimme kylässä tai kaupungilla. Mikäli rauhoittaisimme elämämme ja menisimme aina suoraan kotiin hoitopäivän jälkeen puoli kolmelta, nukkuisi lapsikin paremmin. Sitä en muista tuliko tätä kokeiltua. Jossain vaiheessa päiväunisekoilu joka tapauksessa päättyi itsestään.

"Kiitos, kun olet johdonmukainen kasvattaja." 

Sinä iltapäivänä istuin pitkään päiväkodin kuraeteisessä ja odotin. Käynnissä oli eeppinen taistelu aiheesta laitetaanko ulos lähtiessä talvihanskat käteen vai ei. Olin perustellut lapselle asian, kertonut kuinka ulkona oli erittäin kylmä ja sanonut, että tällaisia hän ei valitettavasti saa itse päättää. Lopulta ei ollut muuta tehtävissä kuin istua siinä penkillä ja sanoa raivoavalle lapselle kerta toisensa jälkeen, että ulos mennään hanskojen ollessa kädessä ja sitä odotellessa saa tulla syliin kun siltä tuntuu. Yksi henkilökunnasta puki muita lapsia ulos ja seurasi tätä kohtausta vierestä. Kun lapsen kiukku laantui ja toppahanskat verhosivat pieniä sormia, hän kääntyi puoleeni ja kiitti että en antanut periksi. Mietin kotimatkalla, että tietenkään en antanut, eiväthän lapset päätä heidän terveyteensä ja hyvinvointiinsa vaikuttavia asioita. Mutta ilmeisesti aika moni sitten antaa, tuskin tästä meille itsestään selvästi asiasta muuten erikseen mainittaisiin. Kyllä minäkin periksi annan, monessakin asiassa, ei sillä. Tämä vain ei kuulu niihin.

"Mitä sinä ajattelet, miltä teidän kuopuksesta tuntuu, kun se on täällä esikoisen sairastaessa kotona?"

Minä olin tässä vaiheessa siirtynyt tekemään töitä pitkälti kotoa käsin, kun esikoinen eskarivuonnaan taas kerran sairasti kuumetta ja flunssaa. Oli täysin selvää, että esikoisen sairastaessa ja potiessa sohvalla makoillen minulla ei olisi mitään mahdollisuutta tehdä töitäni, mikäli myös kuopus olisi kotona. Niinpä hänet vietiin hoitoon, minä menin tekemään töitäni esikoisen viereen sohvalle ja hain kuopuksen taas kuuden tunnin kuluttua kotiin. Kysymys kuitenkin yllätti minut täysin. Olin itse ajatellut asian olevan meidän kaikkien parhaaksi. Esikoinen saisi sairastaa rauhassa ilman päälle pomppivaa ja kaveria haluavaa pikkuveljeään. Minä tekisin töitä ja kuopus saisi tekemistä päiväkodissa. En osannut vastata kysymykseen ja mutisin jotain huonon omantunnon vyöryessä päälle. Lopulta pysyin linjassa ja järkeilin, että ei tässä sentään mistään vatsataudista tai rokosta ole kyse, nenä nyt valuu lapsilla muutoinkin pitkin vuotta. Voi olla, että ratkaisuni oli väärä. Sillä kuitenkin mentiin.

"Lapsestanne näkee, että häntä rakastetaan."

Tämä on ehkä kauneinta mitä meille on päivähoitovuosien aikana sanottu. Oli vasu-keskustelun aika ja olimme jutelleet lapsesta, hänen vahvuuksistaan ja kehityskohteistaan. Uusi tulokas viihtyi hoidossa selvästi ja olin itse todella tyytyväinen päivähoitopaikan toimintaan ja erityisesti lapseni oman hoitajan hänelle antamaan huomioon, aikaan ja hoivaan. Kun hän vielä keskustelun lopuksi kertoi, kuinka lapsemme on tasapainoisen ja onnellisen oloinen ja kuinka hänestä huokuu se miten hyvä meidän perheessämme on, ajattelin että on tässä taas jotain näemmä tehty oikeinkin. Joskus pienillä lauseilla täynnä suurta sisältöä on niin iso merkitys, että ne muistaa vuosien päästä. Tämä on yksi sellainen.