Päivähoito on sijoitus lastemme tulevaisuuteen

Olen seurannut mediassa vellovaa keskustelua pääkaupunkiseudun lastentarhanopettajien palkoista hämmentyneenä. Ensin Yle uutisoi, kuinka herrasmiessopimus Helsingin, Espoon ja Vantaan välillä estää nostamasta lastentarhanopettajien palkkoja. Tämä luonnollisesti kiellettiin. Heti tämän jälkeen Helsingin varhaiskasvatusjohtaja Satu Järvenkallas kertoi, että kaupunki aikoo antaa tuhannen euron kannustepalkkon jokaiselle uudelle lastentarhanopettajalle, joka pysyy alalla vielä koeajan jälkeen. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Se ainakin on selvää ettei yhdellä bonuksella paljoa saavuteta, kun koko työympäristö rakenteineen vaatisi täydellistä uudistamista. Muutenkin tässä kaikessa on hyvin vahvasti tulipalojen sammuttelun tuntu. Lastentarhanopettajat ja muut alan ammattilaiset ovat pitäneet aihetta yllä mediassa ja julkisuudessa jo pitkään. Kaikki ne mielenosoitukset, kirjelmät ja median huomio päivähoidon pahoinvoinnista tuntuvat olleen täysin turhia, jos ainoana toimena ehdotetaan kertaluonteista palkkiota uusille alalle tulijoille. Miksi he tulisivat, jos työympäristö on pidemmän päälle henkisesti ja fyysisesti erittäin kuormittava ja kaikki tietävät ettei asialle tehdä mitään? Lisäksi tuo tuhannen euron porkkana eriarvoistaa työympäristöä aika tehokkaasti. Jo työssä olevat ja esimerkiksi lastenhoitajathan eivät sitä saa. 

En ihmettelisi lainkaan, mikäli sopimus palkkojen korottamattomuudesta olisi olemassa. Ja millä kaikella tätä onkaan perusteltu. Kutsumusammatti, naisvaltainen ala, kunnallinen vs yksityinen toimija. Tekosyitä on lukemattomia, mutta loppujen lopuksi kysymys on priorisoinnista. Halutaanko antaa palkansaajille pieni veronkevennys ostovoiman parantamiseksi vai käyttää tämäkin kevennyksen myötä saamatta jäävä raha tukemaan laadukasta varhaiskasvatusta ja sitä, että tulevaisuuden veronmaksajilla, meidän lapsillamme olisi hyvä olla. Että heitä eivät hoitaisi väsyneet, loppuunpalaneet ja taloudellisesti kannattamatonta työtä tekevät aikuiset, jotka ovat kenties tulleet alalle kutsumuksensa myötä, mutta kadottaneet sen kauan sitten. Kutsumuksella kun ei makseta asuntolainaa tai osteta ruokaa perheelle.

Lapset ovat niin helppo säästökohde. Eivät he valita nyt ja mikäli lasten edunvalvojat, heidän vanhempansa, eivät osaa, pysty tai uskalla nostaa meteliä, ei minkään tarvitse muuttua. Tätä olen ihmetellyt aina ja ihmettelen yhä koulumaailmaa koskien. Miksi vanhemmat eivät vaadi parempaa? Erityisesti päivähoitomaailmassa, jossa vanhemmat maksavat suoraan saamastaan hoidosta, pitäisi pystyä parempaan. On surullista, että tällainen vastakkainasetelma on syntynyt, mutta vanhempien ja henkilöstön yhteistoiminnalla voitaisiin saada muutoksia aikaan. Näin uskon ja näin olen yrittänyt toimia. Joukossa on voimaa, mutta suoraan sanottuna valitettavan pientä osaa vanhemmista kiinnostaa oikeasti tehdä jotain asian parantumisen eteen.

Jokainen lapsi ansaitsee laadukasta varhaiskasvatusta, olivat hänen vanhempansa sitten työelämässä, kotona työttöminä tai opiskelijoina. En itse kannata vauvojen viemistä päivähoitoon, mutta välillä ei ole muita vaihtoehtoja. Perheen kokonaishyvinvointi ratkaisee. Siksi subjektiivinen päivähoito-oikeus on tärkeä etu siinä missä ylisuuret ryhmäkoot ja mahdottomuus saada sijaisia ajavat päiväkotien arjen kaaokseen. Tällä hetkellä olen suoraan sanottuna onnellinen siitä, että meidän vuotemme päivähoitomaailmassa ovat takana. Muutos vuodesta 2009 on selvä eikä se ole mennyt parempaan suuntaan.

Mieti millaista on viedä lapset hoitoon paikkaan, jossa henkilökunta on vedetty liian tiukille. Mieti sen jälkeen millaista lapsen on siellä päivänsä viettää.