Älä konmarita, tavaroiden säästäminen kannattaa!

Ne ovat yleensä ihan pieniä hetkiä. Istut työpaikalla ja kuuntelet toisella korvalla, kuinka lähellä taukotilassa tehdään lounasta. Sitten leijailee tuoksu. Se sama, joka tuoksui mennessäsi käymään. Avasit oven, muistat ikuisesti miten se hetken otti vastaan ennen kuin antoi periksi ja saatoit juosta eteiseen. Miltä sisäoven avaaminen kuulosti ja miten askeleesi kopisivat linoleumilla. Osaisit unissasikin tunnistaa narinan, joka käytävän lattiasta  siinä yhdessä kohtaa kuului hänen tullessaan eteiseen vastaan.

Kotona otat lautasta kaapista, kun katse osuu toisiin astioihin. Niihin, jotka katettiin pyhänä, joista toisessa oli aina perunoita. Ajatus kiertää muistoihin, esiin nousee hetki lapsuudesta. Muistat miten hän johonkin asiaan reagoi, muistat iloiset silmät ja naurun, sen saman jota sinä itse kuulemma naurat. Sitten alkaa hymyilyttää ja naurattaa. Itkettääkin vähän, joten itket. Välillä tulee niin kova ikävä.

Viime syksynä Kaisa Viljanen kirjoitti Helsingin Sanomissa siitä, kuinka esineiden kautta meillä on pääsy takaisin menneisyyteemme. Vastineeksi kaikelle tämän päivän konmari-huumalle Viljanen kirjoittaa, kuinka hänen isoäitinsä poismeno opetti hänet arvostamaan tavaroita. Hän siteeraa kolumnissaan kulttuurihistorioitsija Ilana Aaltoa, joka nostaa esineiden herättämät tunteet ja muistot arvoonsa. Esineitä kun ei tulisikaan tarkastella vain niiden tarpeellisuuden näkökulmasta.

Minulla on keittiön ylälaatikossa juustohöylä. Ei sillä enää mitään saa leikattua ja olin jo kerran heittämässä sitä pois. Mutta siinä kädessä se olikin yllättäen niin tuttu, jollakin lailla turvallinen. Olihan se ollut heidän käsissään, jotka lapsuudessa sitä turvaa isovanhempien muodossa edustivat. Katsoin tuota kaikkien konmari-ihmisten mielestä turhaa tavaraa pitkään, eihän sillä oikeasti ollut käyttöä eikä se nyt varsinaista iloakaan tuottanut. Sitten laitoin sen takaisin laatikkoon ja työnsin laatikon kiinni. 

Kun meille tärkeistä ihmisistä on enää jäljellä vain muistoja, me usein tarvitsemme jotain konkreettista, johon tarttua. Näiden muistoesineiden kautta saamme kanavoitua tunteitamme, niitä katsomalla herätettyä muistoja jälleen eloon. Sillä ihminen unohtaa nopeammin kuin ehkä haluaisikaan. Ja kuten Ilana Aalto Viljasen kirjoituksessa toteaa, esineiden tarkoitus ei ole vain tuottaa iloa. Joskus ne tuottavat myös haikeutta, kipua ja ikävää. Kaikkea kun ei voi säästää, vaikka kuinka haluaisikin.

Pian tulee vuosi siitä, kun sisareni kanssa tyhjensimme isoäidin taloa. Kaikista menetyksistä tämä on toki tuorein, mutta tietyllä tavalla myös kipein. Toisten isovanhempien koti oli tyhjennetty jo vuosia aikaisemmin ja läheisistä luopuminen oli ollut pitkä prosessi. Oli lapsia ja lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia, iso suku tekemässä työtä, muistelemassa ja iloitsemassa hyvistä muistoista. Nyt me olimme siskon kanssa kaksin. 

Mietin usein olisiko sittenkin pitänyt säästää se isoisän sodanaikainen karvalakki. Entä ne lelut, joilla lapsena leikimme. Samaan aikaan tiedän, että liikaa ei voi mukaansa ottaa. Siispä pakkasimme astioita, kirjoja ja muutamia huonekaluja matkaamme, loput oli pakko heittää pois, ei kukaan muukaan niitä halunnut. Siinä samalla kävimme läpi koko historiaamme, joka konkreettisesti tavara tavaralta häipyi luotamme pois. Pian ei olisi jäljellä tätä taloa, ei paikkaa jonne mennä heitä tapaamaan. Ja heittäessämme pois kaikkia huolellisesti säästöön laitettuja kangassuikaleita, johdonpätkiä ja tyhjiä purkkeja ymmärsimme jälleen vähän paremmin millaista elämä joskus oli.

Joka päivä minulle tulee hyvä olo, kun katson esikoisen käytössä olevaa kirjoituspöytää, toisen puolen mummolasta saatua. Tuo yksi esine herättää menneen henkiin ja sen kautta hetket isoäidin kanssa säilyvät elossa. Samanlaisia hetkiä edustavat toisesta mummilasta meidän käyttöömme päätynyt mehukannu tai jo lapsesta asti ihailemani limenvihreä yksinäinen lasikulho. Nyt siinä säilytetään kyniä. 

Viime viikolla kävin tyhjentämässämme talossa viimeisen kerran. Uusi omistaja oli tehnyt remonttia ja kutsui meidät katsomaan miltä talossa näyttää. Isoäidin pitsiverho oli paikoillaan eteisen ikkunassa. Ovi otti yhä vastaan, kun sen veti auki. Mutta tuoksu ja tunnelma, ne olivat muuttuneet. Se tulisi aina olemaan osa historiaamme, mutta nyt talon oli aika jatkaa elämäänsä toisten kotina. Me korkeintaan ajaisimme joskus sitä kautta ja hiljentäisimme hetkeksi kohdalla. 

Mutta en minä unohda. Otan lasipurkissa säilyttämäni isoäidin rannekellon käteen tai avaan laatikon, jossa juustohöylä majailee. Ei siihen muuta tarvita ja iloinen nauru kaikuu jälleen korvissani. Sitten menen ja kerron omille lapsilleni millaista oli, kun äiti oli pieni ja keräsimme metsämansikoita heidän isoisovanhempiensa pihalta.