Kaksplus.fi

torstai 11. elokuuta 2016

Tokaluokkalaisen koulumatka

Tänään alkoi koulu. Pitkä ja rentouttava loma on takana ja paluu arkeen koittanut myös perheen koululaisella. Uuteen reppuun sujautettiin eilen illalla uusi penaali kynineen ja kumeineen, myös sisäkenkinkä käytettävät Crocsit löysivät paikkansa repusta yhdessä vesimukin kanssa. Aamulla saatoin tokaluokkalaisen koululle, joka on sekin uusi. Muutosten syksy, ei voi muuta sanoa. Vaikka niin kai ne aina.



Esikoinen kävi ensimmäisen luokan hyvin lähellä kotoamme sijaitsevassa pikkukoulussa. Asuinalueemme ala-aste on pääkaupungin suurin ja 1-2. luokat ovat perinteisesti olleet omassa pienemmässä koulurakennuksessaan ennen siirtymistä isoon kouluun kolmannesta luokasta eteenpäin. Nyt tuo pikkukoulu päätettiin kuitenkin uusien tilojen myötä jättää kokonaan ruotsinkielisen perusopetuksen käyttöön ja kaikki ala-asteen oppilaat ensimmäisestä kuudenteen luokkaan ovat isossa koulussa tai sen viereisessä lisätilassa. Meille tämä tarkoitti paitsi uutta, myös paljon pidempää ja vaarallisempaa koulumatkaa harjoiteltavaksi.

Minun ei ole ollut helppo antaa lapsen laajentaa reviiriään. Toki olen niin tehnyt, mutta mietteliäänä. Ensimmäisen luokan alkaessa koulumatkaa oli harjoiteltu, mutta vein silti koululaisen joka aamu autolla koulun nurkalle ja hain iltapäivällä kotiin. Ensin hän alkoi tulla iltapäivisin itse kotiin minun ja kuopuksen kotiinpaluun aikaan ja keväällä myös kävellä itse kouluun. Matka sujui hyvin ja nopsasti, usein kavereiden kanssa kulkien. Kotipihan ja koulumatkan lisäksi reviiri laajeni kaupassakäyntiin ja esikoinen oli luottamuksen arvoinen. Kaikki sujui hienosti.


Uusi koulumatka suoraan sanottuna hirvitti minua. Reitti ei itsessään ole vaikea, sen oppii helposti. Vuoden aikana on myös tapahtunut selvää kypsymistä lapsen liikennekäyttäytymisessä. Matkalla on kuitenkin ylitettävä yksi iso tie, jonka risteyksessä jäi kaksi lasta viime lukuvuonna auton alle autojen kääntyessä oikealle vihreän valon palaessa. Oliko syytä autoilijoiden huomiointikyvyissä vai tulivatko pikkukoululaiset yllättäen eteen, sitä en tiedä. Tiedän vain, että en olisi millään halunnut laittaa lastani tästä kulkemaan.

Loman viimeisinä viikkoina aloitettiin harjoittelu. Esikoisen on kuljettava itsenäisesti kouluun suurimpana osana aamuista, sillä minä lähden kuopuksen kanssa jo aikaisemmin. Mies puolestaan lähtee yhtä matkaa esikoisen kanssa ja saattaa hänet matkan alkuun ennen omaa bussipysäkkiään. Lähdimme kulkemaan reittiä, katselimme huomioitavia paikkoja ja katsoimme paljonko aikaa matkaan kuluu. 


Ja kaikki meni paremmin kuin ajattelin ennakkoon. Esikoinen hanskaa reitin ja vaikka iso risteys minua jännittääkin, en voi laittaa häntä kiertämään sitä vain oman pelkoni vuoksi. Tulen jatkossakin viemään häntä aina niin voidessani, mutta minun on myös luotettava lapsen kykyyn muistaa katsoa joka suuntaan. Matkaa koululle on kilometrin verran ja tokihan kavereita kulkee samaa matkaa. Lähtökohtaisesti esikoinen menee kävellen, sillä skuutilla tai pyörällä havainnointi voi vielä olla turhan ylimalkaista. Mietitään sitä potkulautaa sitten, kun reitti varmasti sujuu kävelemällä. 


Summa summarum, ei niin vaarallinen ja pitkä koulumatka kuin etukäteen mielessäni ajattelin. Eiköhän tämä tästä. Kotiinpäin matka onkin sitten iisimpi, kun kaikki lähtevät samaa matkaa iltapäivätoimintaan. Se sijaitsee jo puolimatkassa kohti kotia, eli matka puistosta kotiin on enää lyhyt rykäisy.

Tokaluokkalaisen ohella taloudessamme asuu toki myös eskari, jonka arki on taas vähän uudenlaista. Hänet saan onneksi viedä ja hakea koko vuoden enkä suostu edes ajattelemaan, että laittaisin hänet vuoden kuluttua kävelemään tuota matkaa koululle. Sitten täytyy taas järjestellä työjuttuja uudelleen, sillä lupasin kuopukselle vieväni ja hakevani hänet ainakin koko ensimmäisen luokan ajan. Mielenrauhaa, molemmille meille. Mutta ei mietitä sitä vielä, vaan keskitytään edessä olevaan esikouluvuoteen, onneksi tutussa päiväkodissa tuttujen kavereiden kanssa. 



Tokaluokkalaisen päivä oli mennyt hyvin ja uusi koulu samaten kuin iltapäivätoiminta saivat peukutukset. Heti iskettiin tiukasti arkeen kiinni, minä päällystin tehtäväkirjan ja lapsi alkoi tehdä läksyjään. Kuopuksen mukaan parasta päivässä oli ollut lepohetki, jolloin oli saanut kuunnella Katto-Kassista patjalla istuen. Huonoksi puoleksi mainittiin se, ettei välipalalla saanut vettä. Kysyin miksi lapsi ei pyytänyt täytettä lasiinsa, ei ollut kuulemma halunnut häiritä ruokarauhaa. Sovittiin, että saa häiritä. Tästä se lähtee.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti