Kaksplus.fi

lauantai 7. toukokuuta 2016

Lapsettomien lauantaista äitienpäivään

Huomenna on äitienpäivä. Päivä, jolloin vedetään siniristiliput salkoon, kiikutetaan äideille valkovuokkokimppuja pienissä tahmaisissa käsissä ja keitetään kahvia salassa sillä aikaa, kun äiti vielä leikkii nukkuvaa. Äitienpäivän viettäminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se voi tuoda tullessaan hyvinkin kipeitä ajatuksia ja muistoja asiasta, josta vasta viime vuosina on alettu puhua avoimemmin. Siksi äitienpäivää edeltävä päivä onkin itse asiassa jopa tärkeämpi. Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. 

Jokainen tietää ettei lapsia tehdä, vaan saadaan. Jos saadaan. Toisille meistä perheen perustaminen siinä muodossa kuin se yleisesti ymmärretään käy helpommin, toiset joutuvat kulkemaan varsinaisen Via Dolorosan toteuttaakseen unelmansa. Minäkin tiedän asiasta jotain. Meidän lapsemme on nimittäin saatu aikaan nykyaikaisen lääketieteen keinoin ja kassan kautta kävelemällä. Kuulostaako karulta? Sitä se oli.



Se on jatkuvasti mielessä. Jokainen vastaan kävelevä odottaja tuo iholle sen, mikä itseltä puuttuu. Jokainen raskaus- tai vauvauutinen iskee suoraan läpi. Ulospäin hymyilet ja otat vastaan tsemppaukset. Sisältä olet vereslihalla koko ihminen. Vauvanvaateosastolla otat ystävän lapselle lahjaa hankkiessasi varovasti kiinni pienen vaaleansinisen villatakin hihasta. Ehkä joskus, ehkä meillekin? Huokaiset, katsot kelloa. On jälleen ultran aika. 

Näin jälkikäteen mennyttä muistellessani ajattelen, että silloin minulla oli kahdet kasvot. Ulospäin kuten ennenkin, sillä salaisimmat ajatukset ja tunteet säästettiin vain itselle, miehelle sekä asiasta tietäville läheisille. Eikä oikeastaan heillekään, sillä jotenkin sitä suojeli myös läheisiään. Anteeksi etten onnistunut, anteeksi että kroppani ei toimi. "Harmillista, mutta hyvin se vielä menee, tsemppiä seuraavaan kierrokseen, ihan varmasti te onnistutte." Tärkeitä, kalliita, välittäviä sanoja. Mutta entä, jos me emme onnistu? Entä, jos tästä ei tule mitään? Ja kuitenkin uskon yhä, että olisimme eläneet onnellisina mieheni kanssa kahdestaan, jos meistä ei lapsiperhettä olisi tullut. Perhe me olimme jo ennen lapsiakin. Siihen uskominen toi lohtua.



Me pääsimme kuitenkin kahdessa merkittävässä asiassa hyvin helpolla verrattuna niihin, jotka käyvät läpi vuosia jatkuvan pitkien, kalliiden ja kivuliaiden hoitojen tien. Tunsin siitä syyllisyyttäkin, en ole oikea lapsettomuudesta kärsivä. Ensimmäinen oli se, että emme joutuneet yrittämään suositeltua vuotta, lähtemään sen jälkeen tutkimuksiin ja miettimään jatkoa. Aika kuluu ja jokainen kuukausi tai vuosi vie haaveen toteutumista kauemmaksi. Meillä mentiin tässä asiassa takaperoisesti. Tuli leikkaus ja tuli tieto, että kun lapsia haluamme, pitää hoitoihin hakeutua samantien. Me hakeuduimme, sillä olimme samaan aikaan ajatelleet asian olevan ajankohtaista. Hoitojen alkamisen jälkeen selvisi, että edellytykset olivat vielä heikommat kuin alkuun oletettiin. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että oli se aikamoinen isku, kun ykskaks yllättäen tuollainen tieto asetetaan hyväksyttäväksi. Mutta minä en olisi minä, ellen olisi ottanut haastetta vastaan ja mennyt tulta päin. Toiminta auttoi, tuli tunne hallinnasta. Tämä asia ei vie minua, vaan minä vien sitä.

Toisekseen meitä pystyttiin auttamaan helposti. Vaikka se kevät hormoneja täynnä ja inseminaatioita toisensa jälkeen läpikäyden oli meille pitkä, oli se kuitenkin oikeasti lyhyt. Emme joutuneet tahkoamaan hoitoa toisensa jälkeen ja siirtymään kevyemmistä hoidoista rankempiin. Me olimme äärettömän onnekkaita. Ja kun esikoinen myöhemmin oli jo olemassa, oli kuopuksen toivominen ja uudelleen klinikalle meno merkittävästi helpompaa. Meillä oli jo yksi lapsi, kaikki paineet olivat poissa ja mahdollinen onnistuminen mieletön bonus jo itsessään onnelliseen elämäämme. Ja kuopushan tuli ensimmäisestä hoidosta, lottovoitto osui toistamiseen perheeseemme.



Sinä ensimmäisenä keväänä neljäs inseminaatio oli tehty, toiveet onnistumisesta mitättömiä ja kesäloma hoidoista edessä. Hoitosuunnitelma syksylle IVF:n myötä oli valmiina odottamassa. Olin koko talven ja kevään kasannut kroppaani hormoneita, joiden myötä en ollut lainkaan oma itseni. Nyt odotin vain kesää, hormonien poistumista ja lepoa ennen syksyä ja uutta vaihetta hoidoissa. Oli lapsettomien lauantai ja join kuoharia ravintolassa ajatellen, että ei ole oireen oiretta, eiköhän tämä ole selvä peli jälleen kerran. 

Tuli seuraava päivä ja äitienpäivän aamu toukokuussa 2007. Raskaustesti näytti positiivista.

4 kommenttia:

  1. Varmasti yksi ikimuistoisimmista äitienpäivistä <3 Lämmin halaus teille ja kiitos ihanasta kirjoituksesta, joka avasi silmiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli se kyllä hieno hetki. Yhtä hieno kuin tämänpäiväinen lahjominen itse tehdyillä lahjoilla.

      Poista
  2. Hyvää äitienpäivää ja kiitos rehellisestä, avoimesta kirjoituksesta. Tärkeä aihe!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aihe on tosiaan tärkeä ja herkkä.

      Poista