Kaksplus.fi

tiistai 24. toukokuuta 2016

Kun äitiys on kivaa

Eräänä päivänä istuimme illalla sohvilla koko perhe. Yksi luki, yksi katsoi televisiota ja yksi kertoi juttujaan. Välillä oltiin kaikki ihan hiljaa, jokainen omissa mietteissään, mutta samalla yhdessä. Yhtäkkiä tunsin pakahtuvani. On yksinkertaisesti niin kivaa olla näiden kahden pojan äiti.

Näin viisi- ja kahdeksanvuotiaiden äitinä huomaan kokeneeni pikkulapsivaiheen aika rankaksi, ainakin jos vertaan tähän nykyiseen. Kaikki se huoltaminen, ruokkiminen ja huolehtiminen kuuluvat tietysti pakettiin, mutta onhan se aikamoista työtä vuorotta. Ei sillä, etten olisi nauttinut myös niistä vuosista, kun talossa hääräilivät esimerkiksi neli- ja yksivuotiaat. Se oli vain erilaista, vähän sellaista sata lasissa menoa, kun olit jatkuvasti valmiudessa johonkin suuntaan. Ja kun omat unet olivat esikoisen vauvavuonna rikkoutuneet ja kuopus ensimmäisten kahdeksan kuukauden jälkeen päätti ryhtyä isoveljen viitoittamalle unettomalle tielle, olin monta vuotta todella väsynyt. Vuosien ajan heräsin viideltä ja ajattelin joka aamu, että teini-iässä en ikinä herätä lapsiani. Nukkukoot vaikka iltaan, niin nukun minäkin.



Raskaimmalta tuntui olla jatkuvasti jonkun käytettävissä ja toista varten. Sitähän se äitiys on, samaan aikaan ihanaa ja kamalaa, rankkaa ja rakasta. Välillä teki mieli huutaa ääneen, että antakaa minun olla hetki rauhassa, älkää koko ajan tarvitko minua. Älkää kukaan kysykö mitään, älkää imekö ihoni kautta voimiani itseenne. Ja silti, mitä muutakaan he olisivat tehneet, hehän ovat lapsiani ja minä heidän äitinsä. Heillä on oikeus luoda minun kauttani perusta maailmalleen ja olemiselleen.

Nyt on niin toisin, että oikein naurattaa ja askel tuntuu kevyeltä. Talossa kanssamme elävät tuleva tokaluokkalainen ja tuleva eskari ovat yhtäkkiä kasvaneet ja kasvaessaan astuneet askeleet sivulle. Enää he eivät ole koko aikaa minun kainaloissani, eivät kuvainnollisesti eivätkä fyysisesti, vaan heidän elämänsä ovat alkaneet suuntautua poispäin äidistä. Ja tämä yksi askel ja sen antama tila tuntuvat niin hyvältä ja tarpeelliselta.



Kahta en pikkulapsivaiheesta kaipaa, vessahommia ja nukuttamista. Mitä luksusta on, että jokainen perheenjäsen hoitaa vessakäyntinsä itsenäisesti ja ketään ei tarvitse saada nukkumaan puoliväkisin ja epätoivolla. Jos ei nukuta, niin valvokoot. Nukkuvat sitten joskus myöhemmin. 

Kun lasteni elämänpiiri laajentuu, saan samalla myös minä laajentaa omaani. Kun ei olla koko ajan kylki kyljessä, on niin kiva taas palata istumaan sohvalle vierekkäin. Jo nyt he puuhailevat omiaan, pelaavat, lukevat, leikkivät tai ovat kavereidensa kanssa. Kun tulemme kotiin ja olemme tehneet läksyt on minulla aikaa tehdä ihan mitä haluan. Ne muutamat hiljaiset tunnin illalla lasten nukahtamisen jälkeen eivät ole enää yhtä kipeän tarvittavia, kun omaa aikaa tuntuu tulevan joka suunnalta. Ja kun lapset suuntaavat pikkuhiljaa poispäin symbioosistamme, alan minä kääntyä heitä kohti. Näin se taitaa mennä.



Minusta on aina ollut mukavaa mennä ja tehdä lasteni kanssa kaikenlaista, tämä ei ole muuttunut. Jo esikoisen kanssa luuhailimme paljon kaupungilla. Kuopuksen syntyessä ostin tuplarattaat ja ei muuta kuin bussiin ja lounastamaan. Ja huomaan, että mitä isommiksi lapseni kasvavat, sitä mukavammaksi heidän kanssaan meneminen ja tekeminen vaan käy, jos mahdollista. En matkustaisi kenenkään muun kanssa mieluummin kuin oman perheeni. Reissubeibit ovat huippuseuraa, oltiin sitten ostoksilla, museoissa tai ravintoloissa. He ovat minun ihmisiäni, minun omiani. Tähän kirjoitukseen laitoin tarkoituksella kuvia miehestä poikien kanssa. Koska vaikka itsestäni tässä kirjoitankin, on perheessä tietysti myös se toinen aikuinen, joka kaikkeen osallistuu.

Tiedättekö mitä? Onni on tässä ja nyt.

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. En kaipaa vauva-aikaa kuin häivähdyksinä silloin tällöin. Elämä on niin hyvää juuri nyt.

      Poista
  2. Äitiys tai no kaipa yleisestikin vanhemmuus, tuntuu olevan laji joka paranee mitä vanhemmaksi lapsi tulee ja mitä selvemmin lapsen persoona tulee esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. On mahtavaa ja mielenkiintoista seurata lapsen kehitystä omaksi itsekseen ja tunnistaa persoonassaan osin tuttuja piirteitä, osin ihan lapsen omia.

      Poista
  3. Aivan ihana postaus! Niin samoja tuntemuksia kun meilläkin nuorimmainen 6v isommat 9v ja 10v. Aika aikaansa kutakin mutta elämä on niin leppoista ja ihanaa nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on nykyään niin helppoa verrattuna pikkuvauva- ja lapsiaikaan. En muuttaisi mitään!

      Poista
    2. Tämä postaus tuli tarpeeseen sillä itse elän 2 ja 5 vuotiaiden kanssa ja juuri tänään tekisi mieli huutaa että antakaa mun hetken olla rauhassa!! Vaikka maailman parhaat muksut ovatkin��

      Poista
    3. Niin tuttua, jokainen hereilläolominuutti toisen käytettävissä. Mutta se helpottaa nopeammin kuin huomaatkaan, lupaan.

      Poista