Lapsi sai todistuksen ja äiti itki niin ettei koskaan

Lauantai valkeni kauniina ja helteisenä. Paidat odottivat silitettyinä, rusetti ja skraga oli valittu edellisenä iltana ja ennen lähtöä ehdittiin vielä hakea luokan kukat opettajalle sekä ottaa pari valokuvaa. Oli aika käydä laulamassa Suvivirsi ja hakea kotiin todistukset. Vielä tällöin en osannut aavistaa miten suurten tunteiden päivä eilisestä vielä kehkeytyisi.

Ensin kirkko, sitten todistukset

Esikoista jännitti, kuopus otti rennosti. Lohdutimme esikoista, ei tässä pahemmin jännittämistä enää pitäisi olla. Kevät oli mennyt hienosti ja sanoimme sen molemmille. Lukisi todistuksessa ihan mitä vaan, he olivat tehneet parhaansa ja se riittäisi. 

Pidän perinteistä ja tämä lauantainen kirkkokäynti on yksi sellainen, kun kävelemme oppilaiden kanssa kirkkoon ja sieltä takaisin koululle. Paljon tuttuja ja kaikilla hyvä, odottava mieli. Jakaannuimme, minä lähdin esikoisen luo mukanani luokan muistaminen opettajalle ja mies suuntasi kuopuksen luokkaan. Vähän myöhemmin treffasimme koulun pihalla.  

Hanat auki

Vanhempainyhdistys piti jälleen perinteistä kahviotaan, tällä kertaa ilman minua. Päädyimme siis vain asiakkaiksi, mokkapalat ja pillimehut ovat lasteni mielestä olennainen osa päättäjäispäivää. Lasten herkutellessa kurkkasin todistuskuoriin. Luulin ettei esikoinen paljon enää voisi parantaa, mutta olin väärässä. Lapsi oli huojentunut, hänen työnsä oli huomioitu myös arvostelussa. Muistutin partiosta saadusta kivan ja reilun jätkän palkinnosta sekä jääkaapin ovessa komeilevasta kunniakirjasta kiitokseksi toiminnasta koulun yhteisten asioiden eteen. Meidän isompi ylpeys.

Kuopus toi mukanaan paksumman paperipinkan, oli itsearviointia, kesäkirjettä ja lukudiplomia. Oli jopa lahjakortti hienosta työstä lukudiplomin osin 3-4 -luokkalaisten kirjoilla suorittaneelle. Ongin kaksisivuisen todistuksen muiden joukosta ja purskahdin omaksi yllätykseksenikin itkuun. 

Vasta siinä hetkessä ymmärsin miten suurta taakkaa olin koko vuoden kantanut harteillani. Olin jo ennen koulun alkamista pohtinut miten joulukuun poika selviää koulumaailmassa. Silti tunsin jo tuolloin, että sinne hän kuuluu. Ja koko vuosi, millainen matka se onkaan ollut. Olimme halunneet antaa lapselle aikaa ja tilaa kasvaa. Olin seisonut koulunpihalla aamu toisensa jälkeen ja toiminut tarvittaessa turvaverkkona. Kopannut kiinni ja lähettänyt uudelleen matkaan. Joinakin aamuina itkimme molemmat. Joulun jälkeen itsenäistyminen ja kasvu on tapahtunut suurin harppauksin. Me olemme isänsä kanssa yhä useammin huomanneet astuvamme askeleen syrjään ja tuupanneet hellästi selästä. Mene vain, osaat kyllä. 

Ja lapsihan meni, teki ja pokkasi sellaisen todistuksen että oksat pois. Mutta se kaikki pelko, jännittäminen ja stressi, se oli asunut minussa. Ja nähtyäni lapsen todistuksen, sen virallisen todisteen siitä miten hienosti ihan kaikki on löytänyt paikkansa, se kaikki huoli nousi pintaan. 

Ja minä itkin sen pois. Itkin koulun pihalla halaten lastani ja kertoen miten ylpeitä hänestä olemme. Itkin koko matkan töihin ja vielä autossa parkkipaikalla. Ajattelin, että tämän itkun myötä minä karistan harteiltani sen kaiken henkisen paineen. Sitten menin töihin ja toivoin ettei kukaan huomaisi punaisia silmiäni.

Millainen vuosi on ekaluokkalaisen mielestä ollut?

Minun suurin iloni kuluneena lukuvuonna on ollut lapsen viihtyminen koulussa. Hänestä kolme kivointa asiaa koulussa ovat käsityöt, välitunti ja ruokailu. Tylsintä on ollut kirjoittaminen, koska siinä käsi tulee hikiseksi ja alkaa valua kohti kynänpäätä. Hän muisti hyvin laittaneensa itselleen talvella tavoitteeksi siistit vihot ja esitteli aiemmin viikolla mielissään siitä kertovaa vihreää tarraa vihkon kannessa. On myös ollut ihan kivaa, vaikka joutuu istumaan paikoillaan joskus pitkiäkin aikoja. Erityisen mieluista on se, että luokalta on löytynyt hyviä uusia kavereita. Olen äitinä iloinen siitä, että lapsi on hyvin luontevasti löytänyt paikkansa luokkayhteisössä, pitänyt koulunkäynnistä ja pääsääntöisesti mennyt kouluun hyvillä mielin. 

Entä mitä neuvoja nykyisellä tokaluokkalaisella olisi uudelle tulevalle ekaluokkalaiselle? Niitä hän antaa kolme. Ensimmäinen ja tärkein on, että koulun sääntöjä täytyy totella. Toinen liittyy ruokailuun, eli mikäli joku ruoka ei ole lempparia etkä tykkää siitä, älä sano mitään. Syöt vaan. Kolmanneksi hän kehottaa pysymään rauhallisena. Näillä eväin tulee pärjäämään. 

Niin, nämä kaksi ovat nyt toka- ja nelosluokkalaisia. Tokaluokkalainen jatkaa ensimmäisellä opittujen taitojen ja tietojen vahvistamista, tulee oppimaan paljon uutta ja valitsee aikanaan ensimmäisen vieraan kielensä. Se on muuten kuulemma espanja, kuten isoveljellä. Nelosluokkalainen aloittaa uutena oppiaineena englannin kielen ja jatkaa kolmosella hankittujen opiskelutaitojen vahvistamista. Hän pääsee myös tutustumaan valinnaisaineissa muun muassa draamaan sekä peleihin ja pelillisyyteen. Ennen joulua hän tanssii ylipormestarin itsenäisyysjuhlissa ja saa ensimmäisen pukunsa. Entä minä? Itse lähden kakkos- ja nelosluokkalaisen vanhemmuuteen mieli avoinna uudelle, mutta ilman huolta. He pärjäävät.

Ja tämän kirjoituksen myötä päättyy myös näiden herrashenkilöiden aika täällä blogissa. Olen miettinyt asiaa paljon ja päätynyt siihen, että koululaisten on aika saada elää arkeaan ihan rauhassa, poissa blogin kuvista ja yksityiskohtaisista kirjoituksista. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja minulla velvollisuus se heille antaa. Ei ole enää pieniä lapsia, ei enää kirjoituksia uhmaraivareista, välikausivaatteista tai parhaista kurarukkasista. On kaksi isoa kundia ja heillä omat mielipiteensä, tahtonsa ja toiveensa. Ja hyvä niin. Kyllä minä vielä esimerkiksi koulunkäynnistä varmasti kirjoitan, mutta vanhemman näkökulmasta. Sillä kaikelle on aikansa ja nyt on aika tämän blogin osalta sanoa esikoiselle ja kuopukselle heipat. Kaiken ei tarvitse olla julkista, ei varsinkaan kouluikäisten lasten elämän.

Mitä minuun tulee, on kaikenlaisia uusia kuvioita jo viritteillä, mutta ehkäpä tällaisen lapsiperheblogin aika alkaa olla ohitse. Kuulette kyllä pian mihin suuntaan tie vie.