Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor
Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. 175 s. Gummerus 2018. Kirja saatu arvostelukappaleena Gummerukselta ja arvio julkaistu Suomen Kuvalehdessä.
Melankoliaa ja mollisointuja
Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on vahva kertomus menneisyyden
painolastista ja vaikenemisen seurauksista.
Max Halma on perhostutkija, joka äitinsä Silvian kuoleman
jälkeen löytää tämän tavaroista tuntemattoman perhosen. Max haluaa selvittää
perhosen alkuperän toiveissa kansainvälinen tunnustus, mutta myös oman perheen
salaisuudet tuntuvat vaativan huomiota. Mitä kuolleeksi otaksutulle isälle
tapahtui ja miksi äiti ei koskaan puhunut menneestä? Toisaalla Saksassa säveltäjä Viktor Stanislaus suostuu esittämään sinfoniansa vielä kerran ja Max huomaa menneisyytensä kietoutuvan läheisesti säveltäjän vaiheisiin.
Taustalla on jälleen sota. Vuonna 1942 Silvia synnyttää
saksalaiselle sotilaalle lapsen, mutta pian sen jälkeen mies katoaa. Etäisen
äitinsä kanssa kasvanut Max kuvailee olevansa kuin näkymätön jalka toisessa maassa.
Hän on aina ollut irrallinen ja yksin, äitikin kutsui etunimen sijaan vain
pojaksi. ”Kohtalo on paksukuorisissa perunoissa” toteaa puolestaan elämään
pettynyt Silvia ja jatkaa, että sen hienompaa ei elämä ole.
Ahokummun kirjoittamisen ydin on yllä olevan kaltaisissa
hetkien ja tunnetilojen kuvailussa. Hän kirjoittaa herkästi ja luo henkilöistä
uskottavia ja samaistuttavia. Lukijan sydäntä puristaa, kun keski-ikäinen Max
pohtii olisiko perhosia aina inhonnut äiti kuitenkin ajatellut häntä
säästäessään löytämänsä harvinaisen yksilön.
Ahokumpu yhdistää tekstissä päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä
ja lehtileikkeitä. Kuviakin on joukossa. Ne eivät kuitenkaan tuo tarinalle
varsinaista lisäarvoa, sillä se on ilmankin koherentti ja kantaa. Pienoisromaani
puolustaa siis myös mittaansa.
Lopulta kirjaa ei voi laskea käsistään. Perhosen
tunnistaminen ja isän kohtalon selvittäminen kasvavat koskemaan identiteetin ja
olemassaolon kysymyksiä. Analogia unohtamisen, musiikkiesityksen hetkellisyyden
ja perhosen lennon välillä toimii.
Viimeisen sivun jälkeen mieli on haikea. Romaanin
mollisoinnut säilyvät mielessä pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti