Kaksplus.fi

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Leijonamutsit ja kanaemot


Erilaiselle vanhemmuudelle löytyy nykyisin monta enemmän tai vähemmän mairittelevaa termiä. Curling-vanhemmat silottavat kaikki esteet jälkikasvunsa tieltä samalla kun helikopterivanhemmat pörräävät herkeämättä lapsensa ympärillä. Leijonamutsi karjahtaa jonkun uhatessa jälkeläisiään ja kanaemon hössöttämistä ei kukaan kestä. Yhtä mieltä kaikki ovat varmasti siitä, että omiensa puolia tulee pitää, sillä kuka niitä muutoin pitäisi.



Olen monta kertaa tuntenut olevani varsinainen leijonaemo penätessäni lapsilleni sitä mikä heille kuuluu. Toisen ihmisen näkökulmasta katsottuna olen varmasti asettunut poikkiteloin, ollut hankala ja vaaativa asiakas tai potilas. Silti ei ole tarvetta olla asiaton, sillä lapsen oikeuksien puolustaminen on eri asia kuin turha rähjääminen. Näistä esimerkeistä jokainen voi itse päättää olenko ollut leijonamutsi, kanaemo vai Räyhä-Ralf.

Eräänä keväänä vuosia sitten, kesäloman kolkutellessa ovelle meille sanottiin päiväkodista, että kesäloma tulee perheellemme hyvään kohtaan. Esikoinen oli ollut tuona keväänä tavallista huomionkipeämpi eikä oikein tiennyt pitäisikö olla jo iso vai saisiko olla vielä pieni. Meille epäiltiin, että esikoinen oli tuolloin vasta huomannut kuopuksen tulleen perheeseemme ja reagoi tähän. Niinpä saimme kehotuksen kasvaa kesän aikana perheenä. Totesin vain, että selvä juttu ja syksyllä nähdään ja annoin mennä toisesta korvasta ulos miettien mielessäni, että melkoisen asiatonta. Kuopus oli tuolloin 2,5-vuotias, eli se siitä esikoisen kriisistä uuden vauvan tullessa taloon. On turha vetää yhtäläisyysmerkkejä sinne missä niitä ei oikeasti ole.



Olen joutunut olemaan vaativa asiakas mitä tulee lasteni terveydenhoitoon kunnallisella puolella. Olen esimerkiksi vaatinut lapseni lisäämisen uudelleen hammashoitolan oikomisjonoon sen jälkeen, kun hänet oli sieltä mitään sanomatta pudotettu pois. Oikomistarve oli, mutta jonojen täyttyessä vain vaikeammat tapaukset hoidettaisiin. Sanoin, että ei onnistu, näin ei voi kohdella lasta. Oikominen alkoi seuraavalla viikolla hammaslääkärin tapaamisesta. Toisen kerran raudat tipahtivat aamulla ja soitin päivystykseen kertoakseni, että voin viedä lapseni minnepäin Helsinkiä tahansa, mutta en mitenkään pääse lähtemään töistä ennen kahta. Minulle kerrottiin, että minun tulisi pystyä laittamaan lapseni etu ensisijaiseksi. Sanoin, että sitähän minä tässä yritän kertoessani, että jos vain saamme ajan, niin vien hänet vaikka Vuosaareen saakka. Saimme ajan kotihoitolaamme heti työpäiväni jälkeen kysyttyäni, että ihanko tosiaan minun koetaan olevan tässä se vaikea, vaikka yritän kaikkeni.

Puolitoistavuotiaana esikoinen sairastui rotavirukseen ja ehti kuivua pahasti. Lastenklinkalla katsottiin ettei ongelma ole tämännäköinen, kotiin vaan. Vaadin lapsestani otettavaksi laboratoriokokeet, joiden seurauksena lapsi vietti seuraavat kolme vuorokautta tipassa osastolla. Toisen kerran oltiin aamuyöllä kurkunpäätulehduksen vuoksi samassa paikassa, kun hoitaja huikkasi, että ei tänne tarvitse tulla, menkää kotiin. En lähtenyt ja lääkärin tavattuamme hän totesi samantien tarpeen adrenaliinille, spiralle ja muille normaalisettiin kuuluville lääkkeille. Toisen kerran esikoiselta tipahtivat etuhampaat tapaturman seurauksena, kello oli puoli kolme iltapäivällä ja lapsi päiväkodissa kahden korttelin päässä hammashoitolasta. Eivät olisi millään ottaneet meitä näytille, koska paikka sulkeutuu kolmelta. Menin silti. Samoin kuin menin pari viikkoa aikaisemmin suoraan Lastenklinikalle niiden samojen hampaiden väännyttyä ensimmäisen kerran ja suupielen ollessa pitkältä matkalta auki. Neuvolan mukaan minun olisi pitänyt tulla ensin näytille heille, josta he lähettäisivät meidät Lastenklinikalle. En mennyt, joku järki tähänkin byrokratiaan ja väliportaisiin.

Olen koko toisen luokan ajan vienyt esikoisen autolla kouluun aamuisin. Kyllähän hän olisi kouluun päässyt, vaikka olisin hänet matkaan jalan lähettänytkin ja iltapäivisin tulee monesti itse kotiin. Mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, luotan fiilikseeni. Minusta tuntuu turvallisemmalta saattaa lapseni kouluun saakka. Ensi vuonna asia muuttuu, kun alan kuskata ensisijaisesti kuopusta ja esikoinen kävelee, mikäli eri aikaan menee. Kuopusta en nimittäin missään nimessä päästä vielä liikenteeseen yksin. Hän on niin pienikokoinen, ettei kukaan häntä sieltä näe. Jatkan siis kuskaamista todennäköisesti vielä kauan ja olen tässä asiassa tyytyväinen curling-mutsi. Pysyvätpähän todennäköisemmin elossa tuolla liikenteen seassa.

Minun mielestäni vanhemmilla on vastuu opettaa lapsilleen kaikki tarvittavat taidot. Hyvin paljon helpommalla pääsee,  kun lapsi osaa koulun alkaessa esimerkiksi uida ja luistella. Koen ettei näiden asioiden opettaminen ole koulun tehtävä, mistä syystä molemmat lapsemme ovat käyneet niin luistelukoulussa kuin uimakoulussa. Opettaja minä en ole ja mikäli lapseni eivät osaisi lukea ja kirjoittaa koulun alkaessa, he toki oppisivat taidot koulussa, kuten oppivat päivittäin paljon muutakin uutta. Uimataito taas on verrattavissa lähinnä pyörällä ajamiseen, ei kai kukaan ajattele koulun opettavan lapset pyöräilemään. 




En kuitenkaan koe olevani lainkaan sokea mitä lapsiini tulee. Vaikka puolustan heitä kynsin ja hampain tarvittaessa, olen ensimmäisenä myöntämässä heidän kykenevän vaikka minkälaisiin kommervenkkeihin. En ajattele heidän olevan täydellisiä saatikka erehtymättömiä, päinvastoin. Jos joku keksii hyvän konnuuden, he ovat taatusti mukana. Joskus he masinoivat härdellin itse. He ovat tottelemattomia, hävittävät tavaroitaan ja ovat taatusti ajaneet päiväkodin henkilökunnan monesti hulluuden partaalle ulkovaatevastustelussaan, asia jossa on erityisesti kunnostautunut kuopus. He ovat sanalla sanottuna tavallisia lapsia.

Toivon lasteni saavan hyvän itsetunnon. Asioita saa ja pitää vaatia, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi käyttäytyä huonosti. Mutta omista oikeuksista pitää pitää kiinni ja kenenkään kynnysmatoksi ei tarvitse suostua. Ihminen, joka antaa itsensä yli kävellä, ei arvosta itseään. Hyvällä itsetunnolla ja itseluottamuksella sen sijaan pääsee pitkälle. 


P.S. Minua muuten huvittaa, kun kaikki kirjoittamani käynnit terveydenhuollossa ovat esikoiselle sattuneita. Ja oikeasti se lapsi, jonka kanssa siellä Lastenklinikallakin on ehtimiseen näytillä ravattu, on kuopus. Vikkelä ja ehtiväinen kaveri on saanut aikaan vaikka minkälaista kuhmua ja ruhjetta siinä missä esikoinen on aina vain osunut paikalle väärään aikaan tai joutunut puolivahingossa kärsijäksi. Nyt koputan puuta, kun lapset ovat jo kasvaneet näinkin isoiksi. Josko ei tarvitsisi enää niin ahkeraan käydä.

























8 kommenttia:

  1. Muuten nyökyttelin päätäni monessa kohdassa, mutta tuo kouluun kuskaaminen on kyllä kaksipiippuinen juttu. Jos kaikki lapset kulkisivat kouluun itse, koulun ympärillä olisi huomattavasti vähemmän liikennettä, mikä tietysti osaltaan lisäisi lasten turvallisuutta. Kuljetus on tietysti järkevää, mikäli koulumatka on kovin vaarallinen, mutta tämä vain ihan yleisenä kommenttina.

    Noissa terveysjutuissa kannattaa tosiaan monesti luottaa omaan vaistoonsa ja toimia sen mukaan. Ja niinhän se on, että kukapa muu lasten puolia pitäisi, ellei omat vanhemmat!

    Mukavaa kevään jatkoa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kouluun kuskaaminen on tosiaan vähän ristiriitainen asia. Meillä on myös koululta toivottu ensisijaisesti kävellen kulkemista ja jos autolla haluaa tuoda, niin tiettyyn paikkaan jättämistä. Näin että mahdollisilta vaaratilanteilta vältyttäisiin, koulun edusta on melkoinen pussinperä. Esikoinen on selkeästi nyt jo valmiimpi kävelemään itse, tänäänkin lähti meidän jälkeemme itse kouluun.

      Poista
  2. Vanhempia kannattaa kuunnella. Itse kyllä olen terveydenhoitajana sitä mieltä, että vanhemmat tietävät yleensä parhaiten esim.muutokset lapsen voinnissa.
    Mutta voi. Terveysaseman tiskin toisella puolella kokee kyllä monenlaisia hetkiä. Vietin tässä taannoin päivän siinä. Kyllä hävetti monen ihmisen käytös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on useamman vuoden kokemus asiakaspalvelutyöstä ja tiedän täysin mistä puhut. Välillä sitä on aivan pöyristynyt siitä mitä toiselle ihmiselle voi sanoa ja miten ihmiset käyttäytyvät. Se on hurjaa.

      Poista
  3. Olipa hyvä ja ajankohtainen teksti. Vaan on se niin väsyttävää välillä vääntää byrokratian kanssa monista asioista. Etenkin siitä, että älkää tulko edes näytille. Kaikki taudit/tilanteet kun ei mene odottelemalla ohi...

    T: pauhaava kanaemo ;)

    Mukavaa iltapäivää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, välillä on väsyttävää perustella miksi minä tiedän ettei tämän kurkunpääntulehdus vaan mene ohitse itsekseen, kun olen sen kymmenen kertaa tässä tilanteessa ollut. Pari kertaa olen vienyt lapsen suosiolla Mehiläiseen vakuutuksen turvin ihan vaan byrokratian välttääkseni. Pääsääntöisesti saamamme hoito on aina ollut vallan hyvää, mutta välillä sitten on pitänyt perustella enemmänkin.

      Poista
  4. Samaistuin kyllä niin moneen kohtaan!
    Olen joutunut olemaan tiukkana hammashoidon saamiseksi ja samoin terveydenhuollossa, joskus myös jättänyt sen pakollisen terveyskeskuksen välistä ja painellut lapsen kanssa suoraan yliopistolliseen sairaalaan ilman lähetettä. Sen vaan äitinä näkee milloin tilanne on oikeasti paha. (Jotenkin ihan uskomatonta se sairastelun määrä mitä tullut koettua meidän kolmen lapsen kanssa...)

    Me ei valittu lähikoulua, joten kuskaamme esikoisen aina kouluun ja sieltä pois, onneksi menee miehen työmatkan yhteydessä näppärästi. Ja Mulla on niin levollinen ja tyytyväinen olo, kun ei tarvi stressata koulumatkoista.

    -satu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tällaisten alati sairaiden lasten kanssa on tullut näettyä ja koettua niin paljon, että oikeasti tietää milloin on lähdettävä näytille. Meillä oli nyt parhaillaan mietinnässä haemmeko esikoiselle paikkaa toisesta koulusta, johon olisi myös pitänyt kuskata aamuin ja iltapäivin. Päätimme kuitenkin, että lapsi jatkaa lähikoulussaan ja minä jatkan kuskaamista ainakin kuopuksen osalta.

      Poista