Kaksplus.fi

torstai 21. heinäkuuta 2016

Lukulaskurin kesäkuu

Kesäkuu oli ja meni ja jotain tuli luettuakin. Harhauduin myös lukemistaan odottavien kirjojen pinosta sivupoluille, kun keksin aloittaa kesken kaiken uuden sarjan Laila Hirvisaarelta (ent. Hietamies).


Kaiken kaikkiaan lukaisin kesäkuun aikana kahdeksan kirjaa:

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset 
Ann Rosman: Vågspel
Laila Hietamies: Mäeltä näkyy toinen mäki
Laila Hietamies: Maa suuri ja avara
Laila Hietamies: Hylätyt talot autiot pihat
Laila Hietamies: Vierailla pihoilla oudoilla ovilla
Laila Hietamies: Edessä elämän virrat
Enni Mustonen: Ruokarouva

Itkosen romaania olin odottanut alkuvuodesta saakka kuin kuuta nousevaa. Odotellessani luin Anna minun rakastaa enemmän, että tapahtumat olisivat muistissani tuoreina jatko-osan avatessani. Valitettavasti odotukseni olivat tällä kertaa liikaa. Palatkaa perhoset tuntui valtavan tiiviiltä ja teksti täydeltä, lukeminen takkusi moneen otteeseen. Huomasin urakoivani teosta sivu sivulta loppu maaliviivana mielessäni häämöttäen. Pettymys? Tietyllä tavalla kyllä. En ole lukenut Itkosta vähään aikaan ennen Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinoita, joten olin ehkä ehtinyt unohtaa hänelle ominaisen tyylin. Silti koko kirjassa tuntui olevan jotain liikaa ja se uuvutti lukijansa. Tiivistämisen varaa olisi ollut reilusti viitisenkymmentä sivua ja itse olisin pohtinut viimeisen luvun tarpeellisuutta uudelleen. Tuntuu nimittäin siltä, että kun on päähenkilöiden matkassa kulkenut, tietää kyllä minne heidän polkunsa johtavat eikä sitä tarvitse alleviivata. Kiinnostava aihe, keskinkertainen toteutus, jossa on kaikkea vähän liikaa, valitettavasti. Pisteet kuitenkin otsikosta, joka sitoo tarinat hienosti yhteen monella tasolla.


Tässä on toinen romaani, jota olen urakoinut kuin sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoa. Ann Rosmanin Marstrandin pikkukaupunkiin sijoittuvat dekkarit ovat olleet mieleeni erityisesti nykyhetken ja menneen yhdistämisen myötä. Nyt ei kuitenkaan kulkenut, ei vaikka kuinka yritin. Tapahtumapaikkakaan ei enää ole Marstrand, vaan Orkneysaaret, jonne Karin Adler lähtee kollegansa Folken kanssa tutkimaan kadonneen ruotsalaismiehen kohtaloa. Takaumissa palataan 1970-luvulle, jolloin sukeltajat etsivät aarretta saaren rannikolle uponneen sotalaivan hylystä. Vågspel sisältää aivan liikaa sukeltamista ja teknistä sanastoa ja liian vähän kiinnostavia tutkimuksia tai ihmisten välisiä suhteita. Tämän jälkeen päätin laittaa Rosmanin dekkarit hetkeksi tauolle.


Ensin luin eräänä kesänä Hietamiehen Sonja-sarjan, sen jälkeen arvostelin hänen Imatra-sarjansa kirja kirjalta. Sitten oli omiin juuriini tutustumisen ja Lappeenranta-sarjan aika, ja seuraavaksi tartuin kirjailijan Laatokka-sarjaan. Nyt sain käteeni yhden Kannas-sarjan romaaneista ja päädyin lukemaan kaikki viisi peräkanaa. 

Sarjan viidessä romaanissa Hietamies kuvaa pienen Suontaan kylän ja sen asukkaiden elämää aina 1920-luvulta jatkosodan jälkeiseen aikaan saakka. Lapset kasvavat aikuisiksi, moni asia muuttuu ja sota asettaa kaiken uuteen valoon. Suontaan kylä jää taakse ja evakkomatkalta paluun onni jää lyhyeksi. Elämä kuljettaa miehet rintamalle ja naiset lasten keralla ensin uudelleen evakkoon Mynämäelle ja sieltä pysyvästi Turkuun.

Pidän kirjailijan teoksista valtavasti niiden luoman humaanin ihmiskuvan ja historiallisen tiedon paikkansapitävyyden vuoksi. Hietamies herättää kirjoissaan historian eloon aivan uudella tavalla yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta. Myös lapsen asema ja kohtalo sodan sivustakärsijänä on kirjailijaa lähellä.


Viimeiseksi ennen kesäkuun vaihtumista heinäkuuksi luin vielä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uusimman osan Ruokarouva. Tästä lisää myöhemmin omassa postauksessaan.



Nyt ollaan sitten jo heinäkuussa ja lukulaskuri on puolessa. Tähän saakka kokonaissaldo näyttää 55 luettua teosta. Myös heinäkuussa on jo luettuna monta erinomaista kirjaa. Ensi kuussa saatte suosittelut muun muassa mahdollisesti vuoden parhaasta esikoisesta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti