Kaksplus.fi

maanantai 26. toukokuuta 2014

Lapsi kasvaa

Poikanen ottaa ensimmäisiä räpiköiviä kokeiluja omien siipien kantavuuden selvittämiseksi. Olemme nimittäin alkaneet esikoisen kanssa harjoitella ulkoilemista yksin. Homma lähti pikkuherran aloitteesta. Ensin kymmenen minuuttia, sitten viisitoista, enimmillään alle puoli tuntia. Joskus saa mennä edeltä ja me tulemme perästä pihalle, joskus olla koko ajan ihan yksin. Omalla pihalla on pysyttävä tiukasti, hädän tullessa lapsi kertoi kiertävänsä etuovelle soittamaan summeria. Hoksottimet sillä pelaa kyllä ja omaa avaintakin jo kerran kokeiltiin. 

Tuntuu, että siitä on vasta ihan hetki, kun esikoinen oli vielä turvassa vatsan sisäpuolella. Tämä kuva on syntymää edeltävältä päivältä.


Tunnen olevani tähänastisen äitiyteni vaikeimmassa tilanteessa. Haluaisin sulkea lapseni siipieni suojaan ikuisesti, olla aina lähellä ja hätistellä härnääjät kauas kotipesästä. Ja silti tiedän, että näin tämän on mentävä. Minun on laskettava askel askeleelta irti, annettava poikaseni laajentaa maailmaansa ja kokeilla pärjäämistään itse. Nyt on otettu ensimmäinen askel, ulkoilu yksin omalla tutulla pihalla. Minä astun taakse ja annan tilaa. 


Mutta kotipesä säilyy. Mitään sellaista ei tässä maailmassa ole etteikö aina voisi pujahtaa kotiin vetämään henkeä. En halua vielä edes ajatella mitä kenties on tulossa lapsen kasvaessa. Minä kasvan hänen myötään ja opettelen hänen kanssaan. Se askel kerrallaan.


Tämä askel on myös ensimmäinen sille tosiasialle, että kasvatuksen ja kasvun suuria linjoja aletaan testata käytännössä. Miten lapseni toimii ja pärjää ilman, että olemme vanhempina katsomassa jatkuvasti perään. Toki tästä on jo saatu päiväkodin myötä esimakua eikä eskariin siirtyminen syksyllä ole käytännön asioiden osalta niin iso juttu. Sama talo, tutut hoitajat ja samat kivat kaverit siellä ovat kuin nytkin. Mutta henkisesti se on lapselle valtava harppaus. Sama pätee hetkiin yksin ulkona, mikä valtava itsetuntobuusti lapselle niistä tulee. Hän osaa, hän pärjää, häneen luotetaan!


Sain hänet vasta syliini ja tänään menen uusien eskareiden vanhempainiltaan. 


Katsokaa nyt tuota pientä naamaa. Mikä ihanuus!


Olen esikoisestani valtavan ylpeä. Hän on niin hieno pieni ihmisenalku ja kerron sen hänelle joka päivä. Toivon hänen tuntevan aina olonsa turvalliseksi, rakastetuksi ja hellityksi. Arvokkaaksi ja välitetyksi. Hänen on annettu olla pieni juuri niin kauan kuin hän sitä tarvitsee, annettu nukkua vieressä ja otettu syliin. Samalla linjalla jatketaan, en usko yhdenkään lapsen kasvulle olevan hellyydestä muuta kuin etua. Lasta ei voi rakastaa liikaa.


Poikanen pärjää. Minä pärjään.





8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiva sitä oli kirjoittaakin ja muistella samalla pientä Maximusta.

      Poista
  2. Ihana kirjoitus. Kyyneleet silmissä luin oman isomman 2veen tuhistessa vieressä päikkäreitä ja pienemmän 1kk syödessä.
    -jennitys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, teillä on ihan pienikin ihminen siellä kotona, lämpimät onnittelut!

      Poista
  3. Samoja mietteitä täällä syksyllä eskariin lähtevän esikoistytön kohdalla. Joka syntymäpäivillä itkettää, kun lapsi on taas vuoden vanhempi ja joka vuosi itsenäisempi, kauempana äidistään! Mutta tiedän kuitenkin, että näinhän se menee ja näin sen kuuluukin olla. Olen onnellinen siitä, että olen saanut viettää paljon aikaa lapseni kanssa näinä hänen lapsuusvuosinaan. Kohta ne ovat ohi ja lapsi lähtee kouluun.

    Marketta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, kun ajattelin lapsen nelivuotissynttäreillä miten iso se jo on ja että mihin aika hujahti. Ja nyt se täyttää seuraavaksi seitsemän! Ja niinhän se tosiaan menee, että vanhempien tulisi lopulta tehdä itsensä tarpeettomiksi. Silti se on haikeaa. Uskon samoin kuin sinä, että tätä lasten varhaislapsuuteen panostettua aikaa en ikinä tule katumaan.

      Poista
  4. Olen käynyt taas ahkerasti lukemassa ja hyvin epäahkerasti kirjoittamassa mitään vastauksia. Kaikki Dubain reissut ja remontoinnit sun muut on tullut kyllä lueskeltua :) Viimeisimpään voisin kommentoida sen verran, että kuulostaa niin tutulle. Minulle itselleni tuo yksin ulos leikkimään päästäminen on mennyt suht kivutta, kun tuollaisella omakotitaloalueella tuntee niin naapurinsa, että tietää niitä valvovia silmiä olevan kuitenkin vähän joka pihalla. Mutta tämä eskarin päättyminen ja syksyllä koulun aloitus ottaa kyllä tosi koville. Mun sydän oikeasti välillä menee kippuraan sen tajuamisesta, että se on kasvanut noin isoksi ja hienoksi pojaksi. Miksi ajan pitää juosta niin nopeasti ja miksei niitä hetkiä saa pullotettua jotenkin? Mä en pysty ymmärtämään yhtään, miten joku oikein odottaa, että lapset kasvaisi ja menisi kouluun tmv. Ehei, minä pysyisin aina siinä hetkessä, vaikka onhan se tietysti hienoa katsoa, miten pienen pienistä ihmistaimista kasvaa aivan ihania persoonia; niin isoja, hyväkäytöksisiä ja osaavia. Teillä on kyllä taitava poika, osaa jo lukea, tuntee kellon ja kaikki :) Ja odotas vaan, miten se eskarivuosi voi vielä muuttaa lasta. Ainakin meidän pojasta ja monista sen kavereista näkee selkeästi, miten vuosi on tuonut lisää sellaista itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin; ollaan oikeasti kasvettu koululaisiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä mennään jo kouluun, hurjaa! Haluaisin itsekin välillä vaan pysäyttää ajan tai palata takaisin menneeseen yhdeksi päiväksi. Pelottaa etten enää kohta muista millaisia vauvoja ipanat olivat tai mistä he tässä iässä pitivät. Samalla olen kyllä hirmuisen ylpeä molemmistani, etenkin siitä miten reippaaksi esikoinen on kasvanut. Epäilemättä henkistä kasvua tulee hurjasti ensi vuonna lisää. Vielä kun itse osaisi kasvaa mukana eikä jäisi joka käänteessä nyyhkimään!

      Poista