Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. 294 s. Otava 2018.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
"Kukaan meistä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä epävarmuudessa meidän on elettävä, ja koska ajatus on sietämätön, unohdamme sen. Emme kokonaan mutta enimmäkseen - jotta voisimme jatkaa elämäämme, meidän on pakko." Näin alkaa Juha Itkosen uusi romaani Ihmettä kaikki. Ja seuraavassa hetkessä elämän arvaamattomuus todella konkretisoituu paitsi päähenkilölle myös koko hänen perheelleen. Alkaa vuoden kestävä poikkeustila, jonka jälkeen mikään ei ole kuten ennen.
Ihmettä kaikki kertoo nelihenkisestä perheestä, johon odotetaan pikkusisarusta. Elämä on mallillaan jo sellaisenaan, mutta yhdelle olisi perheessä vielä tilaa. Kun elokuisena yönä lakanalle valuu lapsivettä, ei minäkertoja vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Perhe menettää syntymättömän lapsen raskauden puolivälin tienoilla, mutta yllätykset eivät siihen lopu. Seuraavaksi perheeseen odotetaan kaksosia ja tie vie vastasyntyneiden teho-osastolle.
Kirjan perhe on Juha Itkosen oma, romaani suoraan siitä mitä heille muutama vuosi takaperin tapahtui. Vaimo Rose ja pojat Joonatan ja Korppu esitellään peitenimillä, ratkaisu joka etäännyttää juuri sen verran, että yksityisestä kokemuksesta kasvaa yleinen, kenties samastuttavakin. Tunteet ovat kuitenkin Juha Itkosen omia, ajatukset poikkeustilassa läpikäytyjä.
Eikä Itkonen kaihda laittaa itseään alttiiksi tai kaunistele toimintaansa. Vanhemmat joutuvat kohtuuttoman päätöksen eteen syntymättömän lapsensa kohtalosta päättäessään ja tilanne on paitsi epäreilu, myös raaka. Sen eteen ei soisi kenenkään joutuvan. Mutta tämä perhe joutui ja muistellessaan tuota aikaa Itkonen näkee pakokauhuisen, paniikissa olevan miehen. Oli vain yritys selviytyä kuiville, pitää edes jonkinlainen ote elämästä ja arjesta. Sillä arki, sen oli pyörittävä myös silloin, kun huoli vaimosta raastoi tai pikkukeskoset taistelivat elämästään. Sitä tarvitsivat paitsi isommat lapset, myös kertoja itse.
Romaani on aito ja liikuttaa. Itkonen kuvailee pelkojaan ja vaimonsa reaktioita tilanteeseen yhtä aikaa herkästi ja vahvalla ilmaisulla. Ajan kuluminen tuo kerrontaan tarkkanäköisyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse kaunistella, meni miten meni. Samalla romaanista kasvaa yleisempi kuvaus kriisitilanteen läpikäymisestä ja surusta selviytymisestä. Kritiikiltä ei säästy kirjailija itse eikä yhteiskunta hoitavine lääkäreineen ja hyvä niin. Näistä asioista ja potilaan kohtaamisesta pitääkin puhua.
Sillä lopulta ollaan taas arjessa kiinni. Tulee päivä, jolloin pikku karhu ja pikku tiikeri pääsevät kotiin ja ylpeä isoveli ottaa sairaalan edessä valokuvaa. Pitkä pimeys on kääntynyt valoon ja lopulta kirjan sanoma on vahva. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ihan kaikesta on mahdollista selviytyä. Ei ehkä kuivin jaloin tai kunnialla, mutta väliäkö sillä. Elämässä ei nimittäin paljon tyylipisteitä jaella.
Romaanista on vastikään otettu toinen painos. Juha Itkonen lahjoittaa koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:in vastasyntyneiden teho-osastolle.
Jotku meistä lukijoista ovat reagoineet vahvasti Itkosen kiroiluun kirjassa. Kovin tunneherkkä isän kuvaus pienestä keskoslapsesta - vaatii useamman kirosanan. Onko näitä arvosteltu ollenkaan? Puhutaan voimakkaasta kielenilmaisusta muistaakseni, mutta eikö tämän tasoisella kirjailijalla ollut muita vaihtoehtoja sanavarastossaan? Eikö Finlandia-palkintoon ylettyvältä pitäisi vaatia parempaa mielikuvitusta ilamisussa ja suurempaa luomiskykyä sanoissa? - Mutta yleinen sisältö antaa kaiken anteeksi? Eikö voisi Finkandia-raati nostaa porrasta kielen suhteen?
VastaaPoista