Tänä syksynä olen ollut onnellisempi, väsyneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Ai miksi? No siksi, että olen jälleen uudessa työssä. Kerrataanpa vähän.
Viime toukokuussa menin töihin kirjastoon ja huomasin pian viihtyväni erinomaisesti. Informaatiotutkimuksen perusopintojen ja tuon työkokemuksen myötä tunsin löytäneeni oman paikkani, olkoonkin että olin tuntenut jo vuosia tekemäni kirjoitustyön yhtä lailla omakseni. Se tässä nykyajan pirstaleisessa ja epäsäännöllisessä työelämässä muuten onkin hyvä puoli. Ei tarvitse parikymppisenä päättää mitä tekee koko loppuelämänsä, vaan aina voi muuttaa suuntaa ja lähteä uudelle uralle. Parhaassa tapauksessa siis.
Ehdin olla lastenosastolla töissä reilut neljä kuukautta, kun asiat muuttuivat. Yksi kollegoistani vaihtoi työpaikkaa, tämä vapautti kirjastopedagogin sijaisuuden ja viikkoa myöhemmin olin allekirjoittanut työsopimuksen keväälle saakka. Olin pyörällä päästäni asioiden nopeasta etenemistahdista. Samaan aikaan olin varma, tämän paikan olin saanut osaamisellani, tiukalla työnteolla ja halulla oppia uutta yhdessä jatkuvan kehittymisen ja kehittämisen kanssa.
Työskentelen kirjastopedagogina ja lähden joka päivä hymyillen töihin. Käyn tekemässä kirjavinkkauksia kouluilla ja otan ryhmiä sekä luokkia vastaan alueen kirjastoissa. Tapaan työssäni ryhmiä eskareista kuutosluokkalaisiin ja liikun työpäivän aikana monesti kirjastosta toiseen, koululle ja taas takaisin. Se sopii minulle, pidän vaihtelusta ja erilaisista työympäristöistä. Lisäksi saan kehittää ja kehittyä, jatkuvasti on luettava ja pysyttävä uutuuksien perässä. Yksinkertaisesti rakastan tätä kaikkea ja tunnen tekeväni merkityksellistä työtä lasten parissa.
Olen kuitenkin ollut väsynyt. Loppukesästä alkaen olen tehnyt paljon töitä. Kotona työajan ulkopuolella on pitänyt lukea ja valmistella, se kuuluu tähän hommaan. Ja kun olen ollut kotona uppoutuneena töihin olen kyseenalaistanut kaiken. Onko minulla oikeus tähän? Kun on ne opiskelutkin toisella puolella maata.
Syyllisyyshän se siellä kolkuttelee. Vuosien ajan totuin järjestelemään työni perheen ehdoilla. Olin ensin hakemassa päiväkodista heti välipalalta, sen jälkeen saatoin kouluun ja kolmelta olimme jo tekemässä läksyjä keittiöpöydän äärellä. Minulla oli aikaa lapsilleni vaikka millä mitalla. Näin olimme halunneet ja järjestäneet, minun työni joustivat monta vuotta. Sitten tultiin tähän hetkeen ja ensimmäisiin syksyisiin päivin, kun huomasin seisovani lähikaupan vihannesosastolla vähän ennen viittä yhdessä muiden kiireisten kanssa ja miettiväni ettei tässä ole mitään järkeä. Sanoin miehelle, että juuri tältä minä halusin välttyä, tältä juoksulta ympäri oravanpyörää. Mies lohdutti muistuttaen miten monta vuotta siltä vältyttiin, kiitos järjestelyidemme.
Kuten otsikossa jo sanon, minun mielestäni ihmisen ei tarvitse saada kaikkea kerralla. On aikoja, jolloin koko perheen hyvinvointi on laitettava etusijalle ja aikoja, kun voi panostaa työntekoon. Syksyjä, jolloin ekaluokkalainen tarvitsee vanhempaansa enemmän kuin muutaman hassun tunnin illalla. Kaiken voi todellakin saada, mutta kyseenalaistan vahvasti nykypäivän oletuksen siitä, että se kaikki pitää saada samaan aikaan.
Nyt on kuitenkin minun vuoroni ja minun aikani. Mieheni ura on siinä pisteessä, että hän voi vuorostaan joustaa. Hän hoitaa molemmat pojat kouluun aamuisin, kun minä olen jo lähtenyt. Hän hakee iltapäiväkerhosta ajoissa, kun lapsesta siltä tuntuu. On hänen vuoronsa olla läsnä pojille, olla se aikuinen, jonka puoleen arjessa kääntyä. Enkä minä enää varsinaista vuorotyötä edes tee, suurimman osan päivistä aamuvuoroja ja yhden viikonlopun kuukaudessa.
Ja tiedättekö, on yllättävän vaikea päästää irti. Luottaa siihen, että kyllä perheen toinen aikuinen pystyy tarkastamaan läksyt ja muistuttamaan lapsia tarvittavien liikuntavermeiden pakkaamisesta. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa, joka on ollut se minun tapani. Olen ollut hämmästynyt, mistä tällainen piirre on tullut. En ole yhtään sellainen tyyppi, joka kertoisi esimerkiksi matkalle lähtiessään miten muun perheen pitää sillä aikaa elää. Olen nauranut naisille, jotka tekevät perheelle ruokaa pakkaseen ollessaan pari päivää poissa. Tämä vastuun siirtyminen tekee paitsi miehen ja poikien suhteelle myös minulle niin hyvää.
Mitä tästä kaikesta ajattelevat lapset? Heidän mielestään äidin työ on hienoa ja tärkeää, mutta äiti on liian vähän kotona. Mutta me totumme, päivä kerrallaan. Ja jonkun ajan kuluttua kaikki tämä tuntuu jo aivan tavalliselta. Hyvä niin, sillä en ikinä ole ollut tällaisessa tilanteessa, jossa lähden hymyillen töihin.
Kaikki kirjoituksen kuvat ovat Heli Hirvelän ottamia. Olimme poikien kanssa syyskuun Kaksplus-lehden sivuilla kertomassa hyvän arjen oivalluksistamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti