Kaksplus.fi

perjantai 30. tammikuuta 2015

Perhepoliittisesta päätöksenteosta

Viime kuukausina tapetilla on ollut monta merkittävää perhepoliittista uudistusta. Milloin on uutisoitu kotihoidontuen jakamisesta, milloin 6+6+6-mallin kalleudesta. Nyt osa puolueista on ilmoittanut jo kaatavansa esityksen tukien jakamisesta, jos vaalien jälkeen hallituksessa ovat. Lapsilisät menivät jo leikkuriin, mutta samalla verotuksen lapsivähennystä kasvatettiin toisesta päästä. Myös subjektiivista päivähoito-oikeutta ollaan kaventamassa ja uusin esitys lienee jokaisen lapsen oikeus varhaiskasvatukseen 25 tunniksi viikossa. 

Meillä kotona näistä asioista on juteltu paljon, vaikka niistä monet eivät enää suoranaisesti koske meidän perhettämme. Meidän osaltamme ne ihan pikkulapsivuodet alkavat olla jo ohitse ja ensi syksystä lähtien jäljellä on enää kuopuksen kaksi vuotta päivähoidossa. Nämä asiat ovat kuitenkin todella tärkeitä paitsi yksilön, myös yhteiskunnan yleisten asenteiden muokkaamisen kannalta. Niistä pitää puhua, kiistellä ja väitellä ja niitä tulee pyöritellä kaikilta kanteilta. Ja jos ajattelisin, että olisimme vielä toivomassa esimerkiksi kolmatta lasta, vaikuttaisivat uudistukset elämäämme hyvinkin paljon.


Jos joku asia elämässä on minua muuttanut, se on äitiys. Ennen lasten kasvamista minulla oli hyvin tarkkoja mielipiteitä moneen asiaan ja kappas vaan, niin ne lapset kasvaessaan kasvattavat myös vanhempiaan. Otetaan esimerkiksi vaikkapa lasten harrastaminen. Olen ollut, ja olen periaatteessa yhäkin sitä mieltä, että alle kouluikäiselle riittää ehdottomasti yksi harrastuskerta viikossa. Lapsi tarvitsee paljon vapaata leikkiaikaa, aikaa olla vain perheen tai kavereiden kanssa, aikaa leikille ja levolle. En ymmärrä yhtään miksi pienet lapset tuupataan pitkien hoitopäivien perään harrastusputkeen, ei lapsen tarvitse vielä suorittaa. Niinpä niin, mutta mitä sitten, kun lapsi ehdottomasti haluaa harrastaa. Kun futiksen lisäksi hän haluaa ehdottomasti taidekerhoon, lähtee innoissaan luistelukouluun ja selvästi nauttii näistä kaikista. Toki hän olisi halunnut harrastaa myös karatea, mutta sen kokeileminen jätettiin suosiolla syksyyn. 


Mutta jos palataan varsinaiseen aiheeseen, niin tässä minun mielipiteeni. Ymmärrän yhteiskunnan taholta tulevan halun ohjailla kansalaisten asenteita. Ymmärrän valtion huolen siitä, että naiset jäävät vuosiksi kotiin, putoavat ylennyskelkasta, häviävät eläkekertymissä ja näin ollen naisen euro pysyttelee yhä miehen euroa alempana. Yhteiskunnallisten päättäjien tehtävänä on muokata yhteiskuntaa siihen suuntaan, johon sen toivotaan kehittyvän. Ja jos kerran tämä nykytilanne nähdään huolenaiheeksi, silloin siihen on puututtava. Fine.


Se mitä inhoan yli kaiken, on yhteiskunnan taholta tuleva suora ohjailu, joka kohdistuu yksittäisen ihmisen elämään. Se, ettei luoteta kansalaisiin sen vertaa, että he tekisivät itse hyviä ratkaisuja tähän asiaan liittyen. Ihannetilanteessa kotihoidontuen jakaminen puoliksi lapsen molempien vanhempien kesken varmasti toimii. Siinä ideaalissa molemmilla vanhemmilla on työpaikka, johon vapaan jälkeen palata, molemmilla suunnilleen yhtä suuret ansiotulot ja molemmilla myös yhtä joustava ja myös isän kotiin jäämiseen positiivisesti suhtautuva työnantaja. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole asia kuin murto-osassa perheistä, joita uudistus koskettaisi. 


Toki voidaan sanoa, että eihän minkään tarvitse muuttua, perheen pienempituloinen tai ilman työpaikkaa oleva voi yhä hoitaa lasta kotona parivuotiaaksi ja mikä estää etteikö sen jälkeenkin. Silloin sitä ei vain enää tueta yhteiskunnan taholta, mutta ei kukaan kotiin jäämistä estäkään. Paitsi että talous monesti estää ja niistä muutamista satasista, mitä kotihoidontuki sekä mahdollinen kuntalisä hoitajalle tuo, koostuu merkittävä osa perheen tuloista. Ne ovat tärkeitä ihan puhtaasti sen vuoksi, että saadaan ostaa makaronia kaupasta ja maksaa lapsen allergialääkkeet.


Mitä sittten tulee naisten syrjäytymiseen työmarkkinoilta. Minua ihmetyttää tässä kollektiivisessa huolessa naisten puolesta se, että kotiin kolmeksi vuodeksi omasta päätöksestään jääviä äitejä pidetään jotenkin naiiveina ja yksinkertaisina. Että me (nainen ja äiti kun olen, vaikka en kotona ollutkaan kuin puolitoista vuotta per lapsi)emme osaisi ja pystyisi suunnittelemaan talouttamme niin, että työelämästä poissaolo ei vaikuta ratkaisevasti tulevaan eläkekertymään. Jos kuukaudessa on esimerkiksi muutama kymppi laittaa yksityiseen eläkevakuutukseen tai ihan vain säästöön, ollaan jo hyvällä alulla. Minulle tällaiset järjestelyt ovat aivan itsestäänselvyyksiä ja vaihtoehtoja on monia. Me säästämme molemmat miehen kanssa yksityiseen eläkevakuutukseen, mutta minun säästöni ovat tuplat mieheen verrattuna. Näin kompensoidaan minun lyhyempiä päiviäni ja kotona olemistani tulevaisuutta ajatellen. Toisekseen uskon, ehkä naiivisti tämänhetkisen työllisyystilanteen ja työn saamisen vaikeuden ajatellen, että jos ihmiselle jää vähintään kolmekymmentä vuotta aikaa tehdä töitä, niin kyllä niitä töitä ja urakehitystä vielä on luvassa. 


Minä siis vastustan kotihoidontuen uudistusta perheiden erilaisiin elämäntilanteisiin sekä valinnanvapauteen perustuen. Toki yhteiskunnalla on tukia myöntäessään oikeus myös määritellä ne reunaehdot, joilla tukea saa. Tämä vain ei ole toimiva ratkaisu eikä sillä pidemmällä tähtäimellä ole tiedossa niitä säästöjä tai vaikutuksia, joita toivottaisiin. Tämän ovat myös päättäjät myöntäneet rauhoitellessaan asiasta kiukustuneita kansalaisia, tämä kun ei koskettaisi kuin pientä osaa perheistä. No miksi ihmeessä sitä sitten ajetaan läpi? Sen ohjaavuusvaikutuksen vuoksi, epäilisin.


Entäpä siis subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaus? Nykyinen, jokaiselle lapselle suotu oikeus varhaiskasvatukseen on tasa-arvoinen ja yhdenvertainen palvelu, jossa jokainen perhe tilanteestaan ja voimavaroistaan riippumatta on samalla viivalla. Miten määritellään kriteerit millä päivähoitoa saa, jos vanhemmat tai toinen on kotona? Miten estetään lapsen leimautuminen siksi, jonka äiti ei oikein jaksa olla äiti? Vaikka kuinka väitettäisiin toisin, ovat monet meidän asenteistamme hyvin syvällä tiedostamattomassa ja saattavat sieltä vaikuttaa toimintaamme. Missään nimessä subjektiivista oikeutta ei siis minun mielestäni saa poistaa kokonaan. 


Entä sitten tuo ehdotettu 25 tunnin malli? Laskeskelin itse, että ollessani kuopuksen kanssa kotona, yhtenä näistä parjatuista lattemammoista, olisi tuo tuntimäärä paljon enemmän kuin mitä lapseni hoidossa oli. Se mahdollistaa lapsen pitämisen hoidossa esimerkiksi viisi tuntia päivässä ja se aika voi olla väsyneelle äidille, joka koliikkia huutavan kuopuksen kanssa valvoo yöt, aivan elintärkeää. Muutama tunti voi todella ratkaista vanhemman jaksamisen, tästä Anne Moilanen kirjoittaa hyvin. Minä voin sanoa ihan suoraan, että mikäli subjektiivista päivähoito-oikeutta ei olisi olemassa, olisimme pohtineet tarkkaan onko meillä voimavaroja toiseen lapseen. Se, että tiesin saavani esikoisen pariksi päiväksi tuttuun päiväkotiin ja tuttuun ryhmään, oli mielikuvissani elintärkeää siksi, että voisin nukkua mikäli vauvakin nukkuisi. Mitään muuta en kaivannut. Ja paljon muuta en itse asiassa tehnyt, kun esikoinen kolmena päivänä oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan. Nukuin, kun vauva nukkui. Ja olin aivan ehdottomasti valtavan paljon jaksavampi, pirteämpi ja läsnä olevampi äiti, kun kahden aikaan tulimme esikoista noutamaan. 



Minä siis toivon, että perheisiin luotettaisiin sen verran, että uskottaisiin heidän hoitavan tämänkaltaiset valinnat itse, omista lähtökohdistaan käsin. Sillä loppujen lopuksi yhteiskunnan hyvinvointi nousee yksilöiden hyvinvoinnista.


4 kommenttia:

  1. Minäkään en kannata kyseisiä muutoskaavailuja.
    Kuten kirjoitat, jokaisessa perheessä on erilainen elämäntilanne (elämähän ei aina mene edes suunniteltua ideaalikaavaa, voi tulla työttömyyttä, sairautta jne.) ja todellista perheiden ja sukupuolten välistä tasa-arvoa on mielestäni ennemminkin se, että jokainen perhe voi itse valita, miten lapset hoidetaan, eikä valtio liikaa ala ohjailemaan (lue pakottamaan).
    Tuollainen ehdotuksen kaltainen malli on liian suoralinjainen, koska ei se toimi esim. jos toinen vanhemmista on opiskelija ja syitähän alanvaihtoon voi olla vaikka terveydellisiä. Ehdotus on liian idealistinen suhteessa työmarkkinoihin ja monen perheen reaalitilanteeseen. Mennään perse edellä puuhun, kun aletaan hiomaan naisen ja miehen tuloeroja lastenhoitoasiat edellä. Siitä voi seurata vielä enemmän tuloloukkuja ja mahdollisuuksien kapenemista monessa perheessä.

    Esimerkiksi jos mietin omaa tuttavapiiriäni, niin eipä tainnut olla yhdelläkään korkeakoulutetulla naispuolisella ystävälläni vakituista työpaikkaa ennen lasten saantia (ei itsellänikään), alemmilla koulutustasoilla näin kyllä oli ja saattoi olla vakipaikkakin. Akateemisten naisten lastensaanti siirtyisi taas askelen lähemmäksi nelikymppisyyttä ja se ei taas monelta muulta kannalta ole aina paras vaihtoehto.

    Pitää mennä, vauva kutsuu :)

    VastaaPoista
  2. Mä taas kannatan näitä kaavailtuja muutoksia! Vaikka itse olin 5 v kotona kahden lapsen kanssa, ja mieheni ei ole ollut ollenkaan. Mieheni ei edes suostunut harkitsemaan lasten kanssa kotonaoloa, koska eihän miehet niin tee?! Ei hänen työpaikallaan ainakaan tai kukaan lähipiiristämmekään. Jos taas jos silloin olisi ollut voimassa tuo kaavailtu malli, niin eiköhän mieheni olisi kotona ollut, ja monet muutkin miehet olisivat. Ja tämä auttaisi naisten asemaa työelämässä: nythän syynytysikäiset naiset kärsivät kiistatta työotossa, koska on riski, että he jäävät pian mammavapaille. Miehet taas pääsääntöisin eivät ikinä jää. Työantajan siis kannaattaa siis palkata mies, mikäli suinkin mahdollista! (Ja niinhän sitä palkataankin.)
    Lapseni eivät olleet päivähoidossa ennen kuin menin töihin. En halunnut viedä esikoistani hoitoon, kun päiväkoti ei mielestäni ole taaperolle se paras paikka. Olen aikaisemmalta koulutukseltani lastentarhanopettaja, joten tunsin kyllä päiväkotimaailman vaikken siellä enää työskentelekään. (Liian isot lapsiryhmät, liikaa ihmiskontakteja ja vaihtuvuutta, melua, stressiä ja tautikuormaa...) Perhepäivähoitoa ei taas ole meidän alueella tarjolla. Puistotädillä tai kerhossa esikoinen kävi, ja se parin tunnin pätkä pari kertaa viikossa oli hänelle kiva ja riittävä juttu. Tautejakin tarjolla paljon vähemmän, kun kotonaolevien vanhempien ei tarvinnut tuoda lapsia sinne liian sairaina (ei siis tarvinnut järjestää töissäpoissaoloa lapsenhoidon takia.)
    Sinällään subjektiivista päivähoitoa en kuitenkaan vastusta, koska perheillä on erilaiset tilanteet ja voimavarat. Tuota tuntirajaa taas kannatan, koska jotkut vanhemmat eivät ymmärrä miten raskaita pitkät päivähoitopäivät ovat lapselle. Pitävät siis pitkät hoitopäivät lapsilla, vaikka olisivatkin vauvan kanssa kotona. Tästä olen kuullut yhä lastentarhanopettajina toimivilta ystäviltäni.
    Tsemppiä ja jaksamista sairauslomalle!
    Emmi

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä kanssasi. Meillä kun perhettä suunniteltiin ja siitä haaveiltiin, olin juuri valmistunut ja tarvitsin työkokemusta. Menin esikoisen ja keskimmäisen jälkeen heti töihin kun sellaisia ilmaantui ja mieheni oli molempien aikana kotona. Nyt kun saimme kolmannen, oli selvää että minun vuoroni olla kotona ja neljännestä haaveillessa koen että olisi jälleen minun "vuoroni" olla kotona..no, jos neljännen joskus saamme niin tämä ei uuden mallin mukaan toteudu. Eikä miehelläni ole luultavasti mahdollisuutta olla hoitovapaalla. Ärsyttää tämä ohjaileminen, kun hoitovastuu on jakautunut meillä ihan omasta halusta tasaisesti!. Minulla ei ole edes välttämättä vakipaikkaa johon palata (toisin kuin miehelläni) ja silti se hoitovapaa uuden mallin mukaan pitäisi väen väkisin jakaa..

    Meillä on keskimmäinen (5v) päivähoidossa, pienimmän mahdollisen tuntimäärän viikossa ja ryhmässä joka on pysynyt samana koko hänen hoitotaipaleensa. On outoa lukea kommentteja joiden mukaan on julmaa vanhemmalle lapselle "sysätä" hänet hoitoon kun äiti ja vauva on kotona. Minä lapseni tuntien uskallan väittää että olisi ollut äärimmäisen julmaa että lapsi ei olisi saanut pitää joita hänelle tärkeitä kavereita ja hoitajia, eikä olisi päässyt enää päikkäriin. En tiedä koskeeko monien mielipiteet pienempiä lapsia kuin omani, mutta silti tunnutaan yleistävän. Minulla ei ole jaksamisen kanssa ongelmaa ja koen että joskus olisi jopa helpompaa olla kuskaamatta lasta neljän tunnin takia hoitoon (vauva mukana tietty), mutta haluan suoda sen lapselleni. Hänellä on myös runsaasti kotipäiviä ja olemme kokeneet tämän parhaana mahdollisena ratkaisuna johon kaikki olemme olleet äärimmäisen tyytyväisiä. Tokihan tiedän että pitäisi syyllistyä, liian hyvin kun äiti ei saa jaksaa tai se on epäilyttävää ;)

    Pikaista paranemista sinulle, toivottavasti aurinko alkaisi vierailla näkyvillä vähän useammin niin pitäisi potilaan mielenkin virkeämpänä!

    VastaaPoista
  4. Hei,

    Minä taas ehdottomasti olen muutosten kannalla. Elämme yhteiskunnassa, jossa on rajallinen määrä rahaa yhteisiin asioihin. Tällä hetkellä varmasti jokaisesta asiasta joudutaan säästämään ja siksi mielestäni on ehdottoman hyvä tehdä muutoksia. Minusta olemme tottuneet liian hyvään ja "saamaan kaiken". On varallisuutta ja rahaa, matkoja ja luksuslaukkuja. Samaan aikaan odotamme, että yhteiskunta tarjoaa meille etuja.

    Mielestäni vähävaraisia pitää tukea, mutta jos perheellä selvästikin on varaa elää keskiluokkaista elämää, niin minusta yhteiskunnan ei tarvitse tarjota kaikkea. En itse mahdollistaisi yhteiskunnan taholta isommalle lapselle päivähoitoa, kun äiti on pienemmän kanssa kotona. Sitä varten ovat esim. kerhot. Jos äiti oikeasti on masentunut, voi olla yhteydessä lapsiperheiden kotipalveluun tai lastensuojeluun. Tietty määrä väsymystä kuuluu elämään silloin, kun on pieniä lapsia. Yöt ovat rikkonaisia kaikilla ja koti saakin olla vähän kaaoksessa ja tukka hapsottaa. Se on vain elämää. Vakava masennus on tietysti asia erikseen.

    Kotihoidontuen enimmäisaikaa kaventaisin myös esim. 1,5- 2 ikävuoteen saakka. Jos perhe haluaa edelleen hoitaa lasta kotona, voi tinkiä jostain muusta eikä elintasoa ole pakko jatkaa entisin vaatimuksin. Useinhan elintaso on ennen lapsia mitoitettu niin, että on isot asunto- ja autolainat, totuttu matkusteluun, elämyksiin ja shoppailuun. Lapset kuitenkin tottuvat siihen, mitä on tarjolla. Kaikilla ei ole mahdollisuutta edes pohtia kalliita harrastuksia, miksi esim. partio on nostanut suosiotaan. Ylipäätään yrittäisin kohdentaa tuen niihin kaikista vähävaraisimpiin lapsiperheisiin, joilla oikeasti ei meinaa rahat riittää ja on monenlaista sosiaalista ongelmaa.

    Itse tukisin osa-aikaisen työn mahdollisuutta, sillä käsitykseni mukaan Suomessa tätä mahdollisuutta turhan harvoin käytetään. Usein vanhemmat tekevät joko 100% työaikaa tai ovat kotona, mutta välimuodot ja vaihtoehdot puuttuvat tai eivät tunnu toimivan. Osa-aikaisuus kuitenkin mahdollistaa lapsellekin ne hieman lyhyemmät hoitopäivät eivätkä perheet ole niin tiukilla. Nykyisessä yhteiskunnassa huolestuttavaa on kuitenkin se, riittääkö kaikille töitä. Tästäkin syystä kannattaa huolehtia omasta ammattikehityksestään, sillä jos äitinä on vuosikaudet kotona, ihan varmasti voi syrjäytyä. Elämässä isotkin kriisit ja erot ovat mahdollisia ja minusta isoin suoja niitä vastaan on hyvä koulutus ja ammattitaito. Sen takia, en haluaisi mahdollistaa kenellekään naiselle tai miehelle vuosikausien kotona oloa.

    Kyllähän näissä ratkaisuissa on kyse pitkälle myös rahasta ja siitä, millaisen velkataakan jätämme tulevien sukupolvien maksettavaksi, mitä ei pidä unohtaa.

    VastaaPoista