Lukulaskurin toukokuu

Toukokuu osoittautui aivan mielettömäksi lukukuukaudeksi! Tämä on hivenen yllättävää, sillä olin koko kuukauden älyttömän kiireinen ja istuin harva se ilta kokoustamassa tai tein muita vapaaehtois- ja työhommia vielä kotoa. Ehkä tässä tulee parhaiten esiin lukemisen tarjoama vastapaino kaikelle muulle. Kun sitten olin kotona ja aikaa oli, luin vain. 

Toukokuussa luin seuraavat kolmetoista teosta:

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin
Mary Westmacott: Tyttären tarina 
Enni Mustonen: Lapinvuokko, Jääleinikki, Kultarikko 
Ann Rosman: Havskatten
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa 
Paul Gill: Kuninkaallisia rakkaustarinoita
Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa
Jenni Pääskysaari: Poika sinä olet
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Kristina Ohlsson: Lotus Blues
Kristina Ohlsson: Mios Blues

Samuel Bjørk on taiteilijanimi, jonka taakse kätkeytyvä kirjailija on aikaisemmin kirjoittanut näytelmiä ja romaaneja. Minä matkustan yksin on kirjailijan ensimmäinen dekkari ja tämä uusi tulokas pohjoismaisella dekkarikentällä lunastaa paikkansa välittömästi. Metsästä löytyy kuolleena nukenvaatteisiin puettu tyttö, jonka kaulassa roikkuvassa lapussa lukee "minä matkustan yksin". Tapausta tutkimaan pyydetään Oslosta kaksi vuotta aiemmin pikkukaupunkikomennukselle määrätty konkaripoliisi Holger Munch, joka haluaa ehdottomasti avukseen vanhan parinsa Mia Krügerin. Harmi vain, että Mia on juuri päättänyt tehdä itsemurhan. Myös Holgerin menneisyydestä löytyy yhtä sun toista, mutta lopulta uskonlahkoja, riippuvuuksia ja kostoa sekoittavaa tapausta päästään selvittämään yhdessä. Pätevä avaus sarjalle, josta minä varmasti tulen lukemaan seuraavat osat. Ei ehkä mitään uutta ja varsinaisesti omaperäistä, mutta dekkarifaneille oikein mainiota pureskeltavaa.

Agatha Christie kirjoitti dekkareiden ohella romaaneja nimellä Mary Westmacott. Tyttären tarina on psykologinen katsaus lälheisriippuvuuteen ja äidin sekä tyttären kompleksiseen suhteeseen. Voiko toiselle tehdä pahaa, vaikka uskoisi toimivansa toisen parhaaksi? Romaanilla on vahva näytelmällinen rakenne ja näin koko ajan mielessäni kuinka teksti toimisi näyttämöllä, lopun katharsista myöten. 

Kirsti Manninen kirjoittaa viihderomaaneja nimellä Enni Mustonen ja tämä kolmen teoksen sarja nimeltään "Pohjatuulen tarinoita" sijoittuu Suomen Lappiin sekä Saksaan. Lapinvuokko alkaa ajasta saksalaissotilaiden aikana, Jääleinikki jatkaa sukupolvitarinaa ja Kultarikko päättää sen. Sarja kertoo meille yhteensä kolmen sukupolven ja kolmen äidin ja tyttären tarinat, kun jokaisen on tehtävä omat valintansa erillään äidistään. Nämä ovat erittäin nopealukuista ajanvietettä, minulla meni kirja per ilta.

Ann Rosmanin Havskatten roikkui yöpöydälläni monta kuukautta. En päässyt romaanissa lainkaan eteenpäin, mutta tieto uuden kirjan ilmestymisestä sai minut lopulta kahlaamaan tämänkin Karin Adler -dekkarin lävitse. Tässä, kuten muissakin sarjan osissa, liikutaan sujuvasti nykyhetken ja menneisyyden välillä. Karin Adler saa selvitettäväkseen Marstrandin Turistihotellista löytyneen ruumiin kohtalon ja tapaus näyttää kietoutuvan vanhan kylpylän uusiin myyntisuunnitelmiin. 1900-luvun alussa kylpylässä vierailivat ahkerasti yläluokan jäsenet, jotka tulivat viettämään kesää Turistihotelliin. Niin myös johtaja Lundbergin perhe, jonka tyttärelle Katarinalle pitäisi löytää sulhanen. Kaikista sarjan kirjoista tämä on eniten väliteos, joka ei herätä lukijassa mielenkiintoa. Päähenkilön elämä sen sijaan saa uuden käänteen ja sitä myöten seuraavaa osaa odottaa jo luettavaksi.

Pidin kovasti Ulla-Lena Lundbergin merenkulkutrilogian kahdesta ensimmäisestä osasta. Tämä kolmas, Mitä sydän halajaa, oli sen sijaan pettymys. Ahvenanmaalla ollaan saavuttu suurten autolauttojen aikaan ja merenkulun merkitys elinkeinona on hiipunut. Leonora Eskilsson palaa esi-isiensä saarelle ottamaan selvää nykyajan merenkulkijoista ja suhteuttaa tilannetta menneeseen. Teos sisältää etupäässä filosofista pohdintaa ja ensimmäisistä osista tutut Eskilsin ja Simonsin sukujen jäsenet ovat enää vain sivuosissa.  

Gill Paulin teos Kuninkaallisia rakkaustarinoita esittelee nimensä mukaisesti monta kruunupäistä pariskuntaa. Aikajana kulkee aina 1300-luvulla eläneestä Portugalin kuninkaasta nykypäivän Williamiin ja Catherineen. Siinä välissä esitellään muun muassa Katariina Suuri kera Grigori Potjomkinin, Venäjän viimeinen tsaari puolisoineen, Ruotsin prinssi Bertilin ja Lilianin pitkä odotus sekä morsiamista kaunein Monacon Grace sekä puolisonsa ruhtinas Rainier. Kirja on äärimmäisen kaunis, tosin ajoittain siirappinen. Myös traagisia tarinoita mahtuu mukaan.

Virpi Hämeen-Anttilan teos Kuka kuolleista palaa on kolmas osa 1920-luvulle sijoittuvissa Karl Axel Björkin tutkimuksissa. Tällä kertaa ministeriön virkamies ja harrastelijasalapoliisi tutkii tuhopolttoja yhdessä poliisin kanssa ja joutuu kadonneeksi luullun isänsä paluun myötä uudenlaisten ongelmien eteen. Tuttua ja mukavaa luettavaa, erityisesti iloitsen Hämeen-Anttilan huolellisesta ajankuvauksesta.

Jenni Pääskysaaren Poika sinä olet tuli jo esitellyksi omassa postauksessaan. 

Ja Leena Parkkisen kirjaan Säädyllinen ainesosa palaan vielä myöhemmin.

Kristina Ohlssonin Lotus Blues on erittäin hyvä, mutta siitä eriskummallinen kirja, että se jää täysin kesken. Tämä siis jo ennakkovaroituksena lukijoille. Sara Tell on tunnustanut viisi murhaa, mutta tehnyt itsemurhan ennen tuomiotaan. Ennen sillalta hyppäämistään Sara on hakenut poikansa Mion päiväkodista, mutta kukaan ei tiedä missä poika on nyt, onko hän elossa vai kuollut. Asianajaja Martin Benner joutuu puoliksi tahtomattaan houkutelluksi mukaan Saran kiehtovaan tapaukseen saatuaan tietää Saran olevan todennäköisesti syytön. Tapaukseen sekaantuminen osoittautuu Martinin elämän suurimmaksi virheeksi. Toinen osa, Mios Blues on jo ilmestynyt alkuperäiskielellä ja julkaistaan suomennoksena ensi lokakuussa.  

Minä en kuitenkaan malttanut odottaa, vaan lainasin seuraavan osan alkuperäiskielellä heti kirjastosta saadakseni selville kuinka jutussa käy ja iloitsin siitä, että luen kirjoja sujuvasti ruotsiksi. Mios Blues jatkaa siitä, mihin edellinen osa loppui. Ehkä vihdoin saadaan selvyys siitä mitä Miolle on tapahtunut ja kuka Martinin kannoilla on. Enempää en halua paljastaa, lukekaa itse!

Koulun kevätjuhla ja pari ajatusta stipendeistä

Esikoisen kevätjuhlia vietettiin jo torstaina lauluesitysten merkeissä. Olimme miehen kanssa molemmat koululla katsomassa juhlaa, jonka jälkeen koulu- ja työpäivä jatkui aivan normaalisti. Esikoinen pisti kauluspaitaa päälle ja oli hienona. 

Lauantaina vietettiin sitten kouluvuoden varsinaisia päättäjäisiä. Kokoonnuimme koulun pihalle, josta lapset lähtivät kohti kirkkoa opettajan johdolla, me vanhemmat ja sisarukset ominemme pienen matkan kävellen ja samalla jutellen. Kirkko huipentui Suvivirteen, jonka jälkeen palattiin koululle todistusten jakoa varten. Minulla oli mukana luokan yhteiset muistamiset opettajalle, olin käynyt aamulla hakemassa ennakkoon tilaamani kukat ja laukussa odotteli lahjakortti kauneushoitolaan. Ensimmäisessä kuvassa myös aamiaiseni, lennossa mukaan napattu banaani.

Kirkon ja todistusten jaon yhteisesti muodostama juhla oli aivan ihana. Lauantainen aamupäivä oli lämmin, kesäinen ja ihan nurkan takana odottavaa kesälomaa ja vapautta juhlistava. Oli riemukkaan odottava tunnelma ja lapset sekä vanhemmat olivat pukeutuneet juhlan mukaan.

Palattuamme luokkaan kuulin opettajalta yllätyksekseni, että oppilaille jaetaan paitsi hymypoika- ja hymytyttöpatsaat ja vanhempainyhdistyksen myöntämä kirjastipendi, myös koulumenestysstipendit. Ja tiedättekö, sen meidän esikoisemme sai. Opettajan sanottua esikoisen nimen ja lapsen käteltyä opettajansa ja pokattua stipendin, oli oma katseeni jo aivan sumea kyynelistä, Hyvä etten tukehtunut itkuuni ja pakahtunut siihen valtavaan ylpeydentunteeseen, joka minut täytti. Sama se oli miehelläkin, miten ylpeitä olimmekaan sillä hetkellä koululaisestamme ja olemme yhä. Teki vähän tiukaa pitää hetkeä myöhemmin luokan puolesta pieni puhe opettajalle, ainakin itse kuulin äänestäni kuinka itku vielä piileskeli jossain ihan lähellä. 

Eräs asia minua kuitenkin mietityttää. Tämän viikonlopun aikana olen lukenut kolmesta eri paikasta kuinka koulumenestyksestä saatu stipendi ei oikeastaan olekaan niin hyvä juttu ja todella ylpeitä vanhemmat voivat sen sijaan olla sellaisesta hymypatsaan tyylisestä kivan kaverin tunnustuksesta.

Olen todella hämmentynyt. Kouluun mennään oppimaan. Paitsi että ensimmäisen luokan aikana opitaan koululaisiksi, opitaan siellä myös paljon uusia tiedollisia ja taidollisia asioita. Eikö minun vanhempana pitäisi iloita lapseni puolesta siitä, että hän on kyennyt omaksumaan paljon uutta, ensimmäistä kertaa elämässään tavoitteellisesti. Minun perheessäni koulumenestystä arvostetaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikesta olisi saatava täysiä pisteitä ja vain kiitettävä on kyllin hyvää, ei ollenkaan.

Se tarkoittaa sitä, että arvostamme yrittämistä ja sen seurauksena usein tulevaa onnistumista. Olen kevään mittaan nähnyt lapseni tehneen läksyt joka ainoa päivä heti koulun jälkeen. Hän on käyttänyt tehtäviin aikaa, kirjoittanut sanoja uudelleen huomatessaan kirjaimen puuttuneen  ja kertonut mitä kaikkea on oppinut esimerkiksi ympäristötiedon tai uskonnon tunneilla. Tänä keväänä ei ole ollut päivää, jolloin minä en olisi kuunnellut lukuläksyä ja kysellyt luetun ymmärtämistä. Ei päivää, jolloin he isänsä kanssa eivät olisi tehneet matematiikasta vapaaehtoisia tehtäviä. Lapsi on halunnut oppia ja me vanhempina olemme halunneet antaa hänelle kaiken tukemme siihen työhön. Ei hän ole useinkaan varsinaisesti apua tarvinnut, mutta joka ikinen päivä minä olen hänen läksynsä tarkistanut. Olen ollut mukana ja kiinnostunut siitä mikä häntä kiinnostaa. Tätä minä arvostan ja tätä kautta onnistuminen usein saavutetaan. Eikä niitä läksyjä ole ollut mitenkään vähän, sillä samana päivänä on saattanut olla matematiikkaa, äidinkieltä ja lukemista.

Joku voi sanoa, että minun on helppo puhua, onhan lapseni on luonnostaan sellainen aika välkky tyyppi. Se on totta ja toinen samanlainen on kasvamassa, lucky me tällaisten huipputyyppien äitinä. Totta on myös, että meillä ei ole arjessa erityisiä tarpeita tai hankaluuksia, joiden kanssa painia, ihan niitä tavallisia vaan. 

On silti suurta lapsen pyrkimysten aliarvioimista arvottaa erilaisia kannustimia ja kiitoksia sen mukaan mikä on oikeanlainen ja mikä oikeasti merkityksellinen aikuisen näkökulmasta. Miten ahkera ja opinhaluinen lapsi ei ansaitsisi stipendiään samalla tavalla kuin toinen, joka saa sellaisen ollessaan reilu kaveri. Eihän se, että on hyvä koulussa tarkoita, ettei osaisi huomioida muita. Esikoinen on kaikkea sitä, mitä kahdeksanvuotias yleensäkin on. Hän on reilu, reipas ja kiva kaveri. Hänellä on mieletön tunneäly, hän on empaattinen ja aistii toisten tunteet vahvasti. Hän näyttää tunteensa, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on yksinkertaisesti hienompi pieni poika kuin olisin ikinä voinut kuvitella. 

Minulla on mielessäni hyvin vahvasti viime syksyn takkuilut läksyjen teon kanssa, kun koulupäivän ajan tsempannut lapsi oli niin puhki ja poikki, että huusi läksyjen olevan rangaistus. Tätä jatkui pitkälle marraskuulle, kunnes joulun jälkeen lapsi selvästi oli sopeutunut uudenlaiseen tekemisen kulttuuriin. Hän on oppinut koululaiseksi, oppinut siihen, että asiat eivät enää tule ilmaiseksi. Ja tämä ahkeruus, se on nyt opettajan toimesta palkittu. Eihän parempaa voi olla. Se on yhtä ihanaa kuin sen reilun ja reippaan kivan kaverin saama stipendi näistä ominaisuuksistaan tai hyvän pallonheittäjän tunnustus.

Esikoisen saama stipendi tulee kantamaan häntä itsetunnon vahvistamisen kautta pitkälle tulevaisuuteen, aivan kuten opettajalta saatu Suomen lasten eläinsatuja -kirja säilyy ikuisena muistona kirjahyllyssä. Ja vaikka vauvakirja taitaakin päättyä kouluun menoon, aion silti sujauttaa sinne väliin lapun, jossa lukee mitä opettaja ennen stipendien antamista pojalle ja tytölle sanoi. "Lapsi, jolla on paitsi into oppia uutta, myös kyky asettua opetettavaksi ja oppimaan. Jonka vihkot ja tehtäväkirjat ovat siistit ja käsiala huolellista. Joka saa testeistä hyviä arvosanoja ja tekee tunnollisesti tehtävät. Ja joka viittaa ahkerasti."

Olen vähän ajatellut, että vasta sinä päivänä, kun me aikuiset osaamme olla arvostelematta ja arvottamatta asioita, voimme opettaa sitä myös lapsillemme. Ja toisaalta, ne meidän läheisemme ja ystävämme ovat iloinneet lapsen kanssa täysillä, sillä he tuntevat hänet ja tietävät miten iso asia tämä juuri tälle lapselle on. Muille voi viitata kintaalla, onneksi.

Lapset yökylässä ja vanhemmat viihteellä

Viime viikonloppuna esikoisella oli jännittävä päivä edessä, hän jäisi ensimmäistä kertaa yksin yökylään ystäväperheemme luo. Tähän saakka yökylässä on käyty isovanhemmilla ja tädillä, nyt oli aika laajentaa piiriä koskemaan kavereitakin. Yökyläily tapahtui Lahdessa ja ajattelin, että ikävän iskiessä on aika pitkä matka ajaa yöllä hakemaan lasta. Niinpä yhdistimme samaan viikonloppuun pienen miniloman miehen kanssa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja olisimme lähellä, jos yökyläily loppuisikin lyhyeen. 

Kotoa lähdettiin kaikki neljä ja ensimmäinen etappi oli kuopuksen vieminen isoäitinsä luokse. Hän pääsi puolestaan sinne yökyläilemään ja hemmoteltavaksi. 

Matka jatkui kolmisin, kun kuopus oli jätetty kyydistä. Edessä oli ensin synttärijuhlat, sitten alkaisi yökyläilyvaihe.

Yövyimme Lahden Seurahuoneella, joka on Sokos-ketjun hotelli ja kovasti palkittu sekä kehuttu. Plussaa tulikin yleisistä tiloista, tunnelmasta ja eritoten aamiaisesta. Huoneet itsessään olivat ihan peruskamaa. 

Tässä ollaan lähdössä illalliselle. Meni vähän kuosioksennukseksi, kun tuli niin kylmä kesken kaiken ja piti lähteä Lindexille ostamaan lämppäriä oman unohduttua kotiin. Noin muuten tykkään tuosta uudesta pallojakusta kovasti.

Jäljellä enää me kaksi, peukku sille! Oli kiva viettää ilta kahdestaan.

Meillä oli pöytävaraus vuoden ravintolaksi valitusta Rouxista, joka saa molemmilta täydet suosittelut! Mutkaton ja konstailematon fiilis, erinomaista ruokaa ja oikein passeli hintataso. Tarjoilijat tiesivät uskomattoman paljon viineistä ja osasivat lukea millaista palvelua itse kukin odottaa. 

Söimme molemmat neljän ruokalajin menun ja minä otin vielä viinipaketin sen kaveriksi. Bu-e-no!

Vyöryimme takaisin hotellille ja seuraavana aamuna odotti aamiaishuoneessa erittäin positivinen näkymä. Kaunis miljöö ja mielettömät aamiaisherkut, yhtä hyvä aamiainen kuin viime kesällä Tampereella hotelli Tammerissa. Mitään ei puuttunut, kun Hesarikin löytyi kahvin kanssa luettavaksi. Täällä viihdyimme pitkään. 

Vohvelibaarin taikinat purkeissaan paistamista odottamassa. 

Puolenpäivän aikaan haimme mukaamme iloisen yökyläilijän, jolla ei ollut ollut sen suurempaa huolen häivää illan aikana. Kaikki oli mennyt hienosti tutussa ja turvallisessa paikassa. Myös kuopuksella oli ollut omien sanojensa mukaan superhauskaa. Onnistunut viikonloppu siis meillä kaikilla!

Jenni Pääskysaari: Poika sinä olet...

Jenni Pääskysaari: Poika sinä olet...1/2016. Otava. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Viime vuonna Jenni Pääskysaari kirjoitti tytöille tarkoitetun kirjan Tyttö sinä olet...Mietin jo tuolloin, että olisipa kiva nähdä samanlainen kirja myös pojista ja pojille. Tässä se nyt on.

Mitä kaikkea poika sitten on? Hän on taitava, tunteva, unelmoija ja ystävä. Hän voi olla ihan mitä vain, rajoja ei ole. Tästä on kyse myös Pääskysaaren kirjassa. Hän esittelee monenlaisia adjektiiveja ja asioita, joita käsittelee jokaista yksitellen. Välissä julkisuudesta tutut henkilöt, muun muassa Arman Alizad ja Duudsoneiden Jarno Laasala kertovat omia kokemuksiaan kirjan käsittelemistä aiheista. Lopussa sivutaan myös seksuaalisuutta ja muita tärkeitä aiheita.

Tämä kirja on monella tapaa hirvittävän sympaattinen yhdistelmä tietoa, tunnetta ja vertaistukea. Se on kooltaan pieni ja kevyt, se on nopealukuinen ja sitä voi selailla tai lukea luvun sieltä, toisen täältä. Kuvitukset kulkevat linjassa ja sopivat tekstiin ja sisältöön hyvin. 

Ei kirjassa ehkä mitään varsinaisesti uutta tarjoilla, mutta mitä siitä. Pääskysaarella on ajatuksissaan itua ja uskon, että tällaisille voimakirjoille, nuoren itsetuntoon pureutuville teoksille on aina kysyntää. Riittää, jos yksi poika saa kirjan sivuilta voimaa olla oma itsensä ja uskoo, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. 

Tämän kirjan sujautan omien poikieni kirjahyllyyn ja toivon, että jos joskus elämä ottaa oikein päähän, se eksyy sieltä heidän käsiinsä. Sen avulla he ehkä muistavat helpommin, että ovat timanttia.

#TBT: Onko lasten kanssa lomaa

Pari vuotta takaperin pohdin lehtijutun luettuani yhtälöä lapset+kesäloma. Tekstin lopusta löydät mietteeni asiasta nyt kaksi vuotta myöhemmin. 

"Kesäkuun ensimmäisellä viikolla Helsingin Sanomista löytyi artikkeli lasten kesälomista ja hoidon järjestämisestä kesäaikaan. Kuuma peruna, joka puhuttaa vuosi toisensa jälkeen ja saa vanhemmat raapimaan päätään ratkaisuja etsiessään. Mitä tehdä, kun vanhempien loma kestää yleensä neljä viikkoa siinä missä lasten reilusti enemmän. Päiväkoti-ikäisen kanssa on vielä helppoa, onhan kunnallisessa päivähoidossa kesäpäivystys. Mutta mitä tehdä koululaisen kanssa, joka lomailee kymmenen viikkoa eikä vielä pärjää yksin päivisin?

Kesäloman hoitokuvioiden sumpliminen alkaa jo aikaisin keväällä, kun päivähoitokyselyt tupsahtavat sähköposteihin ja omat lomat pitäisi ilmoittaa töihin. Meillä on tässä vaiheessa vielä helppoa. Kumpikaan lapsista ei ole koulussa ja päiväkoti on sulkukesinäkin auki vielä juhannuksen jälkeisen viikon ennen kuin menee kiinni heinäkuun ajaksi. Tämän lisäksi mies on aina ollut sellaisessa työssä, jossa loman ajankohta on lähinnä ilmoitusasia ja nykyisessä paikassa kesälomaakin on viisi viikkoa. Lisätään yhtälöön minun osa-aikainen työni, jota teen juuri perheen hyvinvoinnin varmistamiseksi ja meillä ei ole hätäpäivää, vielä. Olemme onnekkaita, aloitamme aina lomamme lasten kanssa juhannukselta ja jatkamme ainakin päiväkodin kiinniolon ajan. Minä nimittäin en missään tapauksessa halua laittaa lapsiani varahoitoon. 

Mutta mitä sitten, kun esikoinen menee kouluun ja kesäloma alkaa heti kesäkuun alusta? Jotkut vanhemmat päätyvät pitämään lomansa peräkkäin, näin jää parhaimmillaan vain pari viikkoa hoitoa sumplittavaksi. Toiset taas arvostavat eniten perheen keskeistä lomaa ja hoitavat kesäkuun erilaisin järjestelyin leirien ja sukulaisten avulla. Isovanhemmat tulevat apuun lähes jokaisessa tuntemassani perheessä, kun hoitoapua kaivataan. 

Minäkin arvostan perheen yhteistä lomaa. Vielä enemmän arvostan kuitenkin lasteni mahdollisuutta pitkään kesälomaan. Ja sillä tavoinhan minäkin olen ura-asiani järjestänyt ja laittanut lasten hyvinvoinnin omien urapyrkimysteni edelle. Minä joustan, jotta kolme- ja kuusivuotiaiden ei tarvitse. Ei tämä mikään aukoton ratkaisu tietenkään ole ja tarkoittaa sekä uran että ansiotulojen osalta hieman vähempää. Mutta jos nämä asiat laitetaan minun vaakakuppiini, on asia harvinaisen helppo ja uskon sen kantavan lapsiani pitkälle sen turvallisuudentunteen kautta, jota heille välitän. Että ennen mitään muuta minä ajattelen heidän parastaan ja myös toimin sen mukaisesti mihin uskon. Olen monta kertaa todennut, että olen paras äiti silloin, kun voin tehdä myös jotain omaa eikä minusta olisi täyspäiväiseksi kotiäidiksi. Mutta tässä elämänvaiheessa kaksi uraa, kahdet pitkät päivät ja kaksi väsynyttä, arkeen uupunutta vanhempaa ei taatusti ole lapsille parasta.

Olemme puhuneet miehen kanssa kouluajasta jo etukäteen, vaikka vielä ensi kesänä pääsemme helpolla lasten voidessa olla päivähoidossa kesäkuun ajan. Sen sijaan olen kuullut monelta alan ammattilaiselta, että kun kerran päiväkodista ja eskarista lähtee, ei sinne enää kannattaisi palata. On siis ensiarvoisen tärkeää, että ensi vuoden kesänä lapsi voi lomailla aina koulun alkuun saakka eikä joudu kerran isona eskarilaisena todistuksen saatuaan ja päiväkotimaailmasta lähdettyään palaamaan pienten joukkoon ja sitten vasta lähtemään koulutielle. 

Mutta aikanaan meilläkin on se tilanne kohdalla, että esikoinen on päättänyt ensimmäisen luokan ja kesälomaa edessä kymmenen viikkoa. Kuopus on vielä tuolloin päivähoidossa ja minun vanhempani, ne ainoat arjessamme mukana olevat, ovat jo nyt luvanneet auttaa esikoisen hoidossa tuolloin. Ei se silti tarkoita sitä, että me kippaisimme ipanan isovanhempiensa huollettavaksi viikko toisensa jälkeen. Kuulun niihin vanhempiin, joiden mielestä lapsen ja isovanhemman suhde pitää perustua vapaaehtoiseen yhdessäoloon, ei siihen että vanhemmat väsyttävät omat vanhempansa hoitoapua vaatiessaan. Missään nimessä en siis aio velvoittaa heitä mihinkään, mutta jokaisesta apupäivästä olemme iloisia. Yksi vaihtoehto on päiväleirit, jossa saattaa olla kavereitakin ja aiheena jokin mielenkiinnon kohde tai harrastus. Mikäpä siinä, jos lapsi itse niin haluaa.

Todennäköisimmin me kuitenkin palkkaamme pojillemme hoitajan. Olen siinä toivossa ja uskossa, että täältä lähitienoilta löytyy kyllä joku mukava ja pätevä lukiolainen, joka haluaa ansaita hieman kesärahoja katsomalla poikien perään muutaman tunnin päivässä. Viedä puistoon, antaa lounasta ja laittaa vaikka dvd:n pyörimään ennen kuin minä jo tulenkin kotiin. Ja jos tarve on, porrastetaan miehen kanssa lomiamme sopivasti. Me aikuiset kyllä pärjäämme, lasten pitää saada lomailla. 

Sitten päästäänkin siihen varsinaiseen minua ihmetyttäneeseen asiaan tässä keskustelussa. Alkuun linkkaamassani artikkelissa esiintyy perhe, jossa on kaksi kouluikäistä lasta ja vauva. Kuvatekstissä perheen äiti, vauvan kanssa kotona oleva kymmenen- ja kahdeksanvuotiaiden lasten äiti toteaa, että "ei tätä lomaksi voi sanoa" ja puhuu tarvittavista hoitojärjestelyistä kattamaan lasten kesälomaa. Olin jutun luettuani vilpittömän hämmentynyt. Kysyin jopa asiasta Facebookissa ja sain vastauksia moneen suuntaan. Toiset ymmärsivät ihmetykseni, toiset komppasivat jutun äitiä. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, miksi äiti ja kaikki kolme lasta eivät tee asioita yhdessä tai mistä moinen negatiivisuus, jota toiset kutsuvat realistisuudeksi kumpuaa.

Uskon ja ymmärrän, että vanhemmat lapset tarvitsevat erilaista tekemistä kuin mitä äidillä ja vauvalla on tarjota. Uskon ja ymmärrän, että tällöin erilaiset harrastusleirit ovat tarpeen, samoin luonnollisesti kavereiden kanssa ollaan paljon ja äidin sekä vauvan kanssa oleilu käy helposti tylsäksi. Mutta tuota äitiä en ymmärrä, jos hän todella oli sitä mieltä ettei lasten ollessa kotona ole lomaa. En, vaikka miten päin asiaa pyörittelen. Ja minä olen kuitenkin niitä äitejä, jotka ovat onnellisia päivähoidosta ja ollessani kuopuksen kanssa äitiyslomalla ja hoitovapaalla kävi esikoinen kahdesta kolmeen päivää viikossa yhä hoidossa, kuusi tuntia päivässä. Kolikon toinen puoli taas on se, että esikoinen jäi heti kuopuksen synnyttyä kanssamme kuukaudeksi kotiin, aivan kuten mieskin, emmekä edes harkinneet hänen viemistään päiväkotiin tuolloin. Sen sijaan opettelimme elämään nelihenkisenä perheenä. Puolesta ja vastaan, mielipiteitä on kaikilla.

Otsikon kysymys on itselleni absurdi. Oma äitini jäi aina kymmenen viikon kesälomalle koulujen loppuessa ja muistan yhä miten hauskaa oli sinä päivänä, kun kävimme ensin opettajainhuoneessa syömässä kakkua, sitten ravintolassa ja monesti vielä ostimme karkkeja kirjaston kulman kioskista. Tiedossa oli monta viikkoa yhdessä, kun äiti oli kotona ja me myös. Emme me siskoni kanssa kaivanneet mitään erikoisempaa tekemistä vanhempinakaan, hyvin kotikeskeisiä taisimme kaikki olla. No, olin ensi kerran poissa kotoa pidempään rippileirillä ja valvoin koko ensimmäisen yön miettien, että onpa kamalaa. Että siitä vähän perspektiiviä aiheeseen.

Ehkä minä siis näen pojissani tuttuja piirteitä itsestäni ja lapsuudenkodistani. Esikoinen pohti monena päivänä ennen lomaa, että kivointa on saada olla yökkärissä sohvalla aamulla, kun ei tarvitsekaan lähteä minnekään. Vastaukseni on siis kyllä, lasten kanssa on ehdottomasti lomaa. Hyvin erilaista lomaa kuin kahdella aikuisella tai yksin. Välillä rasittavaa, välillä helppoa, välillä kiukkuista ja välillä leppoisaa. Elämää. 

Ehkä joku toinen, sellainen joka on tottunut runsaaseen lastenhoitoapuun ja vaikkapa viikottaisten yökyläilyjen mahdollistamaan omaan tai parisuhdeaikaan, ajattelee toisin. Ehkä joku kokee tarvitsevansa ihan ikiomaa lomailua, sellaista jota lasten kanssa ei voi olla. Minä puolestani sanon, luettuani jälleen pari tuntia tässä sohvalla kirjaa, että minulle parasta on koko perheen yhdessäolo. Ei meidän tarvitse mitään erikoissta tehdä, kunhan olemme kaikki kotona. Se on lomaa parhaimmillaan, että kenelläkään ei ole kiire minnekään. Ja silloin myös pienet irtiotot, parin tunnin omat shoppailuretket tai yhden iltapäivän terassikierros miehen kanssa riittävät. 

Koska meitä on nyt neljä, ei yhtä tai kahta. Ja kaikki me neljä tarvitsemme ja ansaitsemme kunnon loman. Siitä olen superiloinen, että meille se tarkoittaa ennen muuta aikaa yhdessä."

Nyt ollaan tultu siihen vaiheeseen, jota kaksi vuotta takaperin ennakoin. Esikoinen päättää ensimmäisen kouluvuotensa ylihuomenna ja onko meillä nyt sitten se hoitaja palkattuna? Ei ole, sillä kuten ilmeisesti vähän jo tuolloin aavistelin, on kesäkerho vetänyt pidemmän korren. Siellä on tekemistä ja siellä on kavereita, eli esikoinen viettää päivät juhannukseen saakka kerhossa. Minun vanhempani hoitavat päivän per viikko ja kuopus on päiväkodissa kuten tavallisestikin. Juhannukselta minä ja pojat jäämme kesälomalle ja palaamme takaisin sorvin ääreen elokuussa koulun ja eskarin alkaessa. Mies on siinä välissä kanssamme heinäkuun lomalla. Viime vuonna kokeilimme lomien porrastamista, mutta tänä vuonna koko perheen yhteinen pitkä loma tuntui paremmalta ajatukselta. Niinpä minä päädyin ottamaan osin palkatonta vapaata tämän mahdollistaakseni. Ja onneksi esikoinenkin odottaa kerhoilua hyvillä mielin eikä kysele miksi hänen kesälomansa ei vielä kunnolla alakaan. Mutta kun alkaa, ei ole mitään parempaa kuin lomailla yhdessä lasteni kanssa.