Hiihtoloman jälkeen takaisin arkeen

Arvatkaapa vaan ehdimmekö me sinne suunnitellulle laskettelu- tai lautailukurssille. Ei toivoakaan, sen verran piti kiirusta kaiken muun tekemisen kanssa koko viikon ajan. Kävimme leffassa katsomassa Disney Pixarin uutta Cocoa (superhieno!), kurkimme Ateneumissa ankkatauluja vielä kerran ja ajoimme sukulaisiin Itä-Suomeen. Ehdimme juhlia neljät kekkerit syntymäpäivistä nimiäisiin, tavata paljon ystäviä ja sukua sekä olla vähän kotonakin. Ulkoilimme, luimme ja olimme yksinkertaisesti vapaalla koko sakki. 

Niin, täytin viime viikolla 38 vuotta. Ei tunnu suuremmin miltään muutaman aikaisemman juhlapäivän ollessa vähän masentavampaa laatua. Lienen alistunut, ikää nyt vaan tulee enkä sille mitään voi. Kaikki ympärillä sanovat nelosen ja nollan tuovan mukanaan elämän parhaat vuodet, mutta epäilen moista vielä tässä vaiheessa suureksi salaliitoksi. Aika näyttäköön. 

Yleensä sisarukset muistuttavat toisiaan jollain tavalla. Me siskon kanssa olemme aivan erinäköisiä, tästä kuvasta sen taas huomasin. Siskolla on enemmän isältä tuttuja piirteitä, mutta äidin ruskeat silmät. Minä tulin tällä sukulaisreissulla siihen tulokseen, että en näytä keneltäkään!

Ehkä yksi syy kenties valheellisellekin rauhalle tässä ikäkriiseilyn luvatussa ajankohdassa on jonkinlainen hassu levollisuus kaikkeen ympärillä olevaan. Suurin muuttuja tällä hetkellä on työ ja sen osalta tulevaisuus vielä tuntematon, kiitos kesken olevien opiskelujen. Samaan aikaan olen hyvin varma siitä, että hyvä tästä tulee. Alkuvuonna olen kirjoittanut paljon ja tulen keväällä kirjoittamaan vielä enemmän. Olen ilokseni saanut mukavasti jalansijaa alalla ja toki tuloja. Ehkä kahvirahoja kokonaistaloudessamme, mutta kyllä niillä kummasti matkustaa kesällä Thaimaahan. Odotan mielenkiinnolla mitä kaikkea tälläkin alalla vielä tulee eteen.  Muukin elämä rullaa omalla painollaan. Aika näyttäköön.

Nyt kun synttärit on tosiaan vietetty ja tällä viikolla alkaa maaliskuu, on kevät jo mielessä. Aurinko lämmittää, olkoonkin että näillä hirmupakkasilla ei tee mieli laittaa nenäänsä ulos lainkaan. Toista mieltä ovat lapset, joista esikoinen innostui tänä talvena ensimmäisenä hiihtämisestä ja viimeistään Iivo Niskasen kultamitalihiihdon jälkeen kuopus seurasi perässä. Erityisesti tämä pikku-Iivo on aiemmin menettänyt hermonsa mukavat kaksi metriä sivakoituaan, joten tervehdin suuntausta innolla. Vielä pitäisi vaan saada tyyppi kokeilemaan pidempiä suksia, mutta nämä liian pienet ovat kuulemma juuri hyvät. Ovathan nämä sellaisia kansalaistaitoja, hiihtäminen ja luisteleminen. En ymmärrä pätkääkään vanhempia, jotka eivät osta lapsilleen suksia koulun hiihtoa varten. Käytettynä liikkuu hyväkuntoista tavaraa pilvin pimein ja pilkkahintaan.

Tasan kuukauden kuluttua kävelemme äidin ja siskon kanssa toivottavasti keväisessä Pariisissa. Kahdella sitä seuraavalla viikolla on miehen vuoro matkustaa. Sitä ennen etsitään todennäköisesti vielä monta kertaa kadonnutta vihkoa, tuskaillaan espanjan maskuliinien ja feminiinien kanssa tai stressataan aikataulujen pitävyyttä töiden suhteen. Mutta se ei haittaa. Juuri nyt tällä hetkellä tuntuu siltä, että arki on parasta. Pidätän varmuudeksi kuitenkin oikeuden muuttaa mieleni.