Kaksplus.fi

perjantai 20. marraskuuta 2015

Herkkiä ja erityisen herkkiä

Viime viikolla Ylen Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelmassa käsiteltiin erityisherkkyyttä. Totesimme yhdessä miehen kanssa, että ohjelma kannattaa katsoa olkoonkin, että erityisherkkyys on tämän hetken muotitermi. Tiedättekö, sellainen uusi "gluteeniton". Asia kuitenkin koskettaa meidän perhettämme läheltä. 

On tärkeä muistaa ettei erityisherkkyys ole sairaus tai diagnoosi. Se on yksinkertaisesti ominaisuuksien summa ja temperamenttipiirre, jonka tunnistaminen ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme vähän paremmin. Yhtä tärkeä on muistaa ettei erityisherkkä ihminen ole stereotyyppisen herkkä mimosa, vaan mahdollisesti hyvinkin ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen toimija. Ja vaikka olenkin vähän nihkeä siinä kuinka erityisherkkyyttä tulee tällä hetkellä joka tuutista tietoomme, on asia määrittelyn takana tärkeä. Miten me erilaiset persoonat oppisimme lisää toisistamme ja elämään sulavammin yhdessä.

Jos tässä nyt lueteltaisiin erityisherkän ihmisen piirteitä voisin vannoa, että niistä kaikki sopisivat minuun. Olen herkkä, olen aina ollut, mutta en koskaan ole kokenut itseäni erityisen herkäksi. Siinä on jonkinlainen kaiku omissa korvissani, ikään kuin tuo piirre olisi jotain, no, erityistä. Mutta ei se minulle ole, se on vain yksi piirre itsessäni. Asiat vaikuttavat minuun vahvasti ja aistin tunnetilat sekä ihmisten reaktiot helposti. Pienenä olen ollut hyvinkin arka ja turvallisuushakuinen. Samaan aikaan muistan jo lapsuudesta halun pärjätä, onnistua ja olla esillä. Haluan pitää kaikki langat käsissäni, osallistun kaikkeen mahdolliseen ja otan mielelläni vastuuta. Tämä kaikki johtaa väsymiseen, olen monesti niin henkisesti kuin fyysisesti aivan loppu ja tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa. Minulle on elinehto saada vain olla ja olen aina pitänyt siitä kiinni. En usko, että jaksaisin täysien työpäivien kuormitusta kovinkaan hyvin pidemmän päälle, joten nykyisenkaltainen ratkaisu on omiaan tältäkin kannalta. Pakko olisi tietysti sitten ihan eri asia, silloin sitä jaksaa juuri niin kauan kuin tarvitsee. Kun on pakko.

Mies on myös herkkä, mutta eri tavalla. Hän ei ole koskaan välittänyt mitä hänestä ajatellaan, ei kokenut tarvetta miellyttää toisia. Minulla tämä piire on ollut hyvin hallitseva ja olen tinkinyt omasta mukavuudestani ettei vain tulisi riitaa tai että asiat sujuisivat. En ole vieläkään hyvä sanomaan omaa mielipidettäni niissä oikeasti tärkeissä asioissa tai ottamaan vastaan kritiikkiä, mutta opettelen. Olen parin viime vuoden aikana muuttunut. Olen huomannut, että oikeastaan minua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä muut ajattelevat tai miten haluaisivat minun toimivan. Jos en jaksa vaikkapa lähteä kyläilemään en lähde. Oma hyvinvointini on noussut etusijalle ja minusta on tullut hieman kyyninen, huomaan. Mutta tämä on pitänyt opetella ja vielä kymmenen vuotta sitten en olisi osannut olla näin ehdoton. Ja silti, osaaminen olisi helpottanut arkea paljon.

Sitten me kaksi erilaista, mutta kuitenkin samanlaista saimme lapsia. Esikoisen, joka on kuin minä. Ja kuopuksen, joka on kuin mieheni. Olen säästänyt nämä kaksi täydellisesti luonteemme esiin tuovaa kuvaa lokakuisesta perhekuvauksestamme tätä kirjoitusta odottamaan. Tarkoituksenani on jo pidempään ollut kirjoittaa luonne-eroista perheessämme ja niiden kanssa toimimisesta. Nyt on sen aika.



Olen monta kertaa sanonut kuinka tuttu esikoiseni minulle on. Hän on myös niitä, joita voitaisiin kuvailla erityisherkäksi, mutta minun mielestäni hän on yksinkertaisesti herkkä. Hän on sellainen vanha sielu, äärettömän pohdiskeleva, suuria tunteva ja muut ihmiset aistiva ihminen. Äänet, maut ja hajut voivat olla hänelle jännittäviä ja mielikuvitus rullaa jatkuvasti kierroksilla. Jo pienenä paita piti vaihtaa ja kädet pestä kesken ruokailun, jos niille tuli sotkua. Hän osaa itse sanoa, että nyt on verensokeri alhaalla ja kiukku johtuu siitä. Hän oli pienenä arka ja hyvin kiinni äidissään, aivan kuten minäkin olin omassani. Siitä arasta pienestä pojasta on kasvanut aivan valtavan sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja reipas lapsi. Hän on osoittanut pärjäävänsä koulussa juuri niin hyvin kuin uskalsin odottaa ja kun kysyttiin kuka haluaa lukemaan keskusradioon aamunavausta, hän viittasi etupenkistä. Kuten äitinsä on hän, aina ja kaikessa mukana innolla ja ilolla. Mutta herkkyyttä on, niin luonteessa kuin aisteissakin.

Hän myös väsyy herkästi ja tarvitsee paljon aikaa olla kotona rauhassa. Olla vain tekemättä mitään erityistä, levätä ja koota voimia. Sen jälkeen jaksaa taas hypätä mukaan maailmaan täysillä. Hän tarvitsee paljon rohkaisua ja kannustusta, varmistusta siitä että hän on hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin on. Ja tässä me olemme onnistuneet. Me olemme luoneet lapselle niin turvallisen kodin ja perheen, että sieltä on hyvä ponnistaa. Hän uskaltaa mennä, koska tietää jonkun ottavan kopin ellei hän onnistu. Hän on elänyt suojassa, josta on hyvä lähteä maailmalle, ensi pienin askelin ja sitten suuremmin. Hän uskoo maailman olevan hyvä ja tietää, että hänestä huolehditaan.

Olisi kuitenkin vähättelyä sanoa esikoisen olevan juuri sellainen kuin minä olin. Hän on ensinnäkin jo lapsena ollut merkittävästi reippaampi kuin äitinsä, jolle vielä koulussa oli ajoittain hyvin hankalaa toimia ryhmässä. Hän on perinyt piirteitä tietysti myös isältään ja sitten on niitä, joita en tunnista mistään. Esikoiselle on hyvin tärkeää miltä esimerkiksi vaatteet tuntuvat päällä. Jos joku kiristää tai hiertää, ei sellaista voi pukea. Asia, jossa minulla yhä näiden vuosien jälkeen palaa herkästi hermo. Samaten täydellisyydentavoitteluun ja haluun osata kaikki heti ilman harjoittelua. Luulisi, että sitä osaisi jo olla suuttumatta, mutta ei se aina mene niin. Mutta tämä kuva kiteyttää sen millaisia me olemme. Hurjasti halailevia, tunteet avoimesti näyttäviä, silittäviä ja suukottelevia. Meille on helppoa ja luontevaa sanoa että me tykätään toisistamme. Samaan aikaan kumpaakaan ei voi sanoa lehmänhermoiseksi ja suuttuessamme huudamme täyttä kurkkua sen yhden sekunnin ja toisena haluamme jo sopia. Pitkävihaisuus, mitä se on? Asiahan on jo käsitelty ja unohdettu.

Ja sitten on tämä toinen. Hän, joka on syntymästään saakka ollut leimallisesti isänsä poika. Hän, jonka kanssa olen yhä ajoittain aivan ulapalla, mutta johon olen saanut korvaamatonta apua mieheltä. Minä olen esimerkiksi ihan tosissani ajatellut, että en ole lapselle yhtä tärkeä kuin isänsä on. Että olen sellainen kakkosvanhempi. Tämä johtuu siitä, että kuopus ei ole samalla lailla avoin (lue: ilman minkäänlaista suodatinta) kuin vanhempi veljensä ja äitinsä. Hänen palautteensa tulee viiveellä, mutta se tulee sieltä. Se voi olla vaikkapa päiväkodista kotiinpäin kävellessä todettu huomio "kiva kun tulit hakemaan mut" tai lupa halata. Hän on aivan erilainen kuin minä ja siinä on ollut oppimista. Lapsi, jota ei saa suukotella. Mitä kummaa!


Hän on kuin isänsä. He ovat molemmat pinnalta kovia, mutta sisältä todella herkkiä. He ovat hakuna matata -tyyppejä, huomenna ehtii ja ei se ole niin päivän päälle. Kuopuksen temperamentti on pysynyt samanlaisena kohta viisi vuotta, eli kun asiat ovat hyvin, ne ovat loistavasti. Kun asiat ovat huonosti, ne myös todella ovat huonosti. Myös aistiherkkyyttä löytyy. Vaatteeissa ei saa olla yhtään hankaavaa pesulappua, kiertävää saumaa tai ikävää tuntumaa. Hän käyttää vain yhdenmerkkisiä sukkia, sillä niiden kanssa ei pukemisesta tarvitse tapella. Mieluiten hän olisi ilman vaatteita. 

Tästä lapsesta saa valtavasti positiivista voimaa ja valoa, hän huutaa maailmalle miten kivaa on tehdä jotain tai miten ihanaa tämä keinuminen onkaan. Mutta kun paha mieli tulee, hän vetäytyy. Menee kerälle nurkkaan, kulmat ovat kurtussa ja ilme surullinen. Hänet on otettava lähelle, hänestä on houkuteltava paha mieli esille ja sanoiksi. Hänen tunteitaan on sanoitettava ja sitä kautta päästään lohduttamiseen kiinni. Hän tarvitsee toista ihmistä paljon enemmän kuin vaikkapa esikoinen. Hänelle ei saa huutaa, hänet saa sillä aivan jumiin. Hän on herkkä. Hän on itse asiassa herkempi kuin kukaan meistä. 

Ja tämä on ollut hämmentävin huomio mitä lapsiini tulee samaten kuin osoitus siitä miten monisyinen rakennelma ihmisen temperamentti onkaan. Esikoisella on kaikesta arkuudestaan huolimatta vahva itsetunto. Hän uskoo ja tietää olevansa hyvä sellaisena kuin on eikä satunnainen eripura hätkäytä tätä suuntaan tai toiseen. Eräänä päivänä tajusin, että itse asiassa se herkempi lapsi onkin tämä toinen. Ei se silminnähden ja avoimesti herkkä ja arka, vaan tämä piilevästi sitä oleva. Esikoisesta on kasvanut sosiaalinen pärjääjä, jolle herkkyys on vain yksi piirre. Kuopus sen sijaan, tuo vilkas ja vikkelä menijä, oman tilansa ottava lapsi onkin se, joka tarvitsee meiltä erityisesti tukea. Hän on pienestä saakka ollut äärimmäisen sylintarpeinen. Hän on elänyt kiinni meissä, nukkunut välissämme, tarvinnut läheisyyttä erittäin paljon. Siinä missä esikoinen on aina käynyt piipahtamassa sylissä tai nopsaan halaamassa ennen kuin on painunut uudelleen omiin menoihinsa, on kuopus asunut meidän kyljessämme. Hän ikävöi jopa enemmän kuin minä ja esikoiseni. Hän ei halua harrastaa, hän haluaa vain olla kotona. Turvassa. Omien ihmisten kanssa. Hän on se, joka tarvitsee meitä vielä pitkään ja paljon. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Temperamentit ja ihmisluonteet eivät ole.





1 kommentti:

  1. Kirjoitatpa kauniisti. Teidän pojat on onnekkaita :)

    VastaaPoista