Kaksplus.fi

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

"No mutta kai te vielä tytön teette!"

Joka vuosi tässä vaiheessa minulle iskee määrittelemätön hormonihäiriö nimeltään vauvakuume. Tätä on jatkunut siitä saakka, kun kuopus oli vähän vajaa vuoden vanha ja ymmärsin, että meille ei enää tule vauvaa, tämä on nyt tässä. Kaikkein hulluinta asiassa on se, että me emme ole koskaan kahta lasta enempää toivoneet.


Esikoisen vauvavuoden alku oli haastava. Kun kuopus syntyi ja viikot kuluivat lapsen yhä nukkuessa mielettömiä yö- ja päiväunia, totesin eräänä päivänä ymmärtäväni miksi ihmiset hankkivat paljon lapsia. Se väsymys esikoisen vauvavuotena ja osin sen jälkeenkin oli niin totaalista, että se vei terän kaikelta olemiselta. Kun kuopus oli puolivuotias, alkoi liikkua ja lopetti veljensä jalanjäljissä nukkumishommat, ei se enää haitannutkaan mitään. Pikkuvauvavaihe alkoi olla ohitse, me tiesimme miten unikoulua pitää ja mikä tärkeintä, emme ahdistuneet asiasta. Hänhän oli jo nukkunut ensimmäiset kuusi kuukautta kuin mallioppilas konsanaan ja eräänkin kerran minä vain tuijotin lattialle nukahtanutta kuopustani. Että se ei olekaan urbaanilegendaa, vauvat voivat tosiaan nukahtaa sitteriin tai lelukaaren alle viltille. Esikoisen kokonaisunimäärät alle kahdeksankuisena saattoivat jäädä kymmeneen tuntiin per vuorokausi, ihan näin vertailun vuoksi.



Minä siis ymmärsin miksi ihmiset haluavat aina vaan lisää vauvoja ja sitä vauva-ajan ihanuutta. Siinä missä esikoisen kanssa elämä helpottuessaan vain parani lapsen kasvaessa, itkin eräänä iltana suuria kyyneleitä nukkuva, paria päivää vajaa yksivuotias kuopus sylissäni. Minä tiesin, että tämä on nyt tässä, me emme enää tätä vauvaihanuutta tule kokemaan. Ja siitä lähtien, joka vuosi, minä haikailen samaan aikaan vuodesta. Alan miettiä vauvoja ja nimiä jotka nyt jäävät käyttämättä (ainakin kymmenelle pojalle riittäisi kevyesti mahtinimet ja yhdelle tytöllekin pinnistettäessä!), mietin millainen kolmas lapsemme olisi ja miten ihanaa olisi päästä taas ostamaan pikkuisia vaatteita. Suukottaa pehmeää poskea ja valvoa aamuyöllä toisen ollessa nälkäinen ja boksin suoltaessa sinne tallennettuja sisustus- ja muita hömppäohjelmia. Olla hereillä valonkajossa muun maailman nukkuessa ulkopuolella, vauvan valvoessa sylissäni tapittaen minua tyynenä, syöden välillä vähän ja katsellen sitten vähän lisää. Esikoisen vauva-aikana olin aivan ranteet auki valvomisesta, vaikka lapsi itse oli rauhallinen kuin mikä, häntä ei vain nukuttanut. Kuopuksen tehdessä ajoittain samaa nautin siitä hiljaisesta hetkestä ja lämpimästä pallerosta sylissäni. Hän nimittäin valvoi ihan muutamia öitä ihan pienenä, yleensä unta riitti yhdellä tai kahdella syömisellä illasta aamuun.


On kuitenkin ollut alusta lähtien selvää, että meille ei kahta lasta enempää tule. Mikäpä siinä, kyllähän minä ottaisin meille vaikka viisi upeaa nuorta tyyppiä istumaan yhteisen ruokapöydän ääreen, mutta sitä ennen ne tyypit pitäisi saada kasvatettua vauvoista lasten kautta aikuisiksi. Ja siihen se tyssää, minun riittävyyteeni. Minusta riittää näille kahdelle, minulla on kaksi kättä ja kaksi polvea joilla istua sylissä. Kaksi kainaloa, joihin käpertyä kuuntelemaan satua. Haluan antaa lapsilleni kaiken mahdollisen hyvän ja kauniin maailmassa, mutta minä en ole superihminen tai superäiti. Olen aivan tavallinen, ajoittain paljon omaa aikaa ja rauhaa kaipaava, herkästi hermostuva ja tunteensa näyttävä normimutsi. Minä tiedän, että useamman lapsen kanssa uupuisin, en jaksaisi olla läsnä. Minusta riittää kahdelle ja on viisautta lopettaa siihen, kun ehkä vielä salaa haaveilee yhdestä. Ainakin näin joulun alla.


Myös fyysiset seikat puhuvat sitä vastaan, että meille tulisi vielä yksi lapsi. Ensin se raskauden aikaansaaminen, sitten hirvittävä invalidisoiva oksentaminen. En myöskään voi enää fyysisesti turvallisesti olla raskaana kolmatta kertaa. Että sinällään tämä on selvä peli ja voin huokaista helpotuksesta. Ilman näitä tosiseikkoja kuka tietää, jos jonakin päivänä tässä mielenhäiriösäni päättäisinkin jotain.


Jokainen vasta-avioitunut pari on varmasti törmännyt kysymykseen siitä milloin niitä lapsia oikein tulee ja tuleeko niitä ja miksi ei tulisi ja tätä rataa. Ja kun on saanut sen yhden lapsen ja huokaa helpotuksesta huomaa olleensa täysin väärässä. Täytyyhän sitä nyt sisarus lapselle saada hyvänen aika, kai te nyt äkkiä teette toisen lapsen. Pieni ikäero on hyvä, pieni ikäero on huono. Iso ikäero on hyvä, iso ikäero on huono. Joka toisella vastaantulijalla tuntuu olevan mielipide siitä millainen teidän perheenne oikein kuuluisi olla. 


Arvaatteko jo mihin kysymykseen meillä on poikien syntymän ja kasvun myötä vastailtu. Aivan oikein, meidän perheessämme on vakava puutos. Meiltä puuttuu tyttölapsi. Tämä menee vähän samaan sarjaan sen kanssa mitä sain kuulla odottaessani kuopusta syntyväksi joulukuussa. Lapsi parka, oli yleinen arvio tilanteesta. Nyt meillä on vajaus, meillä on selkeä puute, sillä meillä on vain kaksi poikaa. Kolmas olisi sitten se tyttö, odottakaa vain kärsivällisesti ja jaksakaa yrittää.


En jaksa enää edes yllättyä, saati sitten pahastua. Totean vain, että meillä on kaksi täydellistä poikaa, meillä on kaikki mistä ikinä uskalsimme haaveilla. Ja lisään vähän pilke silmäkulmassa vettä myllyyn toteamalla, että jos kolmatta odottaisimme toivoisin hänenkin ehdottomasti olevan poika. Oikeasti olen sukupuolen toivomista vastaan, mutta se nyt on jo toinen seikka.


Meillä on hyvä näin, sillä saimme jotain niin mieletöntä etten olisi voinut ikinä kuvitellakaan. Saimme kaksi lasta. Meidän perheemme on koossa ja juuri sellainen kuin sen pitää olla.


Parin viikon kuluttua kuopus täyttää neljä vuotta ja minun vuotuinen sekoamiseni on taas ohitse. Sitten eletään kymmenen-yksitoista kuukautta jälleen rauhallista ja tyytyväistä eloa nelihenkisenä perheenä, kunnes se alkaa taas. Onnea on kärsivällinen mies.


Tämän kirjoituksen kuvat ovat poikien tämän syksyn eskari- ja päiväkotikuvauksen koevedoksia. Suosittelen kaikille lämpimästi Kuvamuistoa kuvaajaksi!



16 kommenttia:

  1. Juuri näin. Meillä on myös kaksi täydellistä poikaa, 7- ja 9-vuotiaat, mutta iltatähti pitäisi kuulemma hankkia, koska perheeseen tarvitaan tyttö. Itse en vaihtaisi näitä poikiani miljoonaankaan tyttöön ;). Toki tyttö olisi ollut ihan yhtä tervetullut kuin poikakin, mutta en ymmärrä miksi olisi niin ehdotonta, että perheessä pitäisi olla molempia merkkejä. Itse en keksi mitään muuta kun hyviä puolia siitä, että meillä on kaksi poikaa ja vain 1½ vuoden ikäerolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, aivan yhtä tervetulleita olisivat olleet tyttölapsetkin, mutta lapsistahan tässä on lopulta kyse. Tyttöjä tai poikia, ei mitään väliä.

      Poista
  2. Meilläkin on kaksi ihanaa poikaa, 5v ja 7v. Meidän perhe on hyvä juuri tällaisenaan ja olemme todella onnellisia, että nämä kaksi ihanuutta saimme. Pienen pieni haikeus minulle kuitenkin aina välillä iskee. Viimeksi tällä viikolla uimahallissa, kun hoksasin, että enää reilun vuoden verran saan sentään välillä kuopuksen pukuhuone/saunakaverikseni. Sen jälkeen joudun esim. kaikki kylpyläreissut ja kesäiset venesatamasaunottelut olemaan yksin sillä aikaa, kun miesväki kylpee kolmistaan :( Ihan epistä ;)

    Mutta hei, iloitaan me kaikki vanhemmat ihanista lapsistamme, olivatpa lapset sitten tyttöjä tai poikia ja olipa lapsia sitten yksi tai kymmenen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ollutkaan tajunnut tuota uimahallihommaa, joskus tulen tosiaan olemaan yksin saunomassa kaikkien muiden ollessa toisella puolella. Ah mikä ihana rauha! ;)

      Poista
  3. Pitkästä aikaa taas koitan kommentoida, vaikka lukemassa on taas käyty ahkerasti. Me taas saimme kuulla sitä tytön syntymän jälkeen, että nyt teidän perhe on täydellinen, kun teillä on tyttö ja poika. Ihan kuin emme olisi saaneet tätä kolmatta haluta, kun meillä oli jo molempia. On tässä vauva-ajassa (pienin tyttö on nyt kuukauden) omaa taikaansa ja sitä osaa olla niin paljon rennommin, kuin varsinkin esikoisen kanssa. Että osaa ihan nauttiakin tästä ajasta ;) Mutta onhan se elämä paljon helpompaa isompien lasten kanssa ja välillä meinaa kädet loppua kesken. Vaikka meilläkin vanhin jo ekaluokalla. Juu tosiaan, lukemassa käyn aina, mutta liian harvoin jätän kommenttia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun kommentoit! Eikä tarvitse aina jättääkään, saa vaan lueskella. :) Onnea pienimmästä perheenlisäyksestä!

      Poista
  4. Nyt tuli (melkein) kyyneleet silmiin.. Itselläni on myös kaksi lasta, ja erään ikävän tapahtuman jäljiltä ei enempää meille ikinä voi tulla. Olen todellakin maailman kiitollisin kahdesta lapsestani, silti välillä mieleeni hiipii ajatus, että entä jos tuota tapahtumaa ei olisi sattunut, olisiko meillä vielä kolmaskin lapsi joskus.. Kirjoittamasi lause: "Minusta riittää näille kahdelle, minulla on kaksi kättä ja kaksi polvea joilla istua sylissä. Kaksi kainaloa, joihin käpertyä kuuntelemaan satua. Haluan antaa lapsilleni kaiken mahdollisen hyvän ja kauniin maailmassa" kolahti ja kovaa. En osaa oikein edes selittää miksi. Se oli ihana, lohdullinen ja mielettömän upeasti kirjoitettu lause. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, olen pahoillani, että sinulta on evätty mahdollisuus itse päättää sopivasta lapsiluvusta. Se on rankkaa.

      Poista
  5. Perheen koko on juuri hyvä ja sopiva sellaisenaan, kun se on.

    Minun mielestäni lapset ovat niin suuria ihmeitä, saatuja lahjoja, etten osaa edes ajatella, että perheen koko voisi olla jollain tapaa puutteellinen/väärä tms :) Kommentoikoot muut mitä vaan. Niinhän se menee, että loppuen lopuksi oma lapsiluku ei läheskään aina ole edes päätettävissä. Niin monella kuitenkin tulee fyysisiä esteitä tai ikä tulee vastaan tai sopivaa kumppania ei löydy jne.

    Hassua, että ihmiset edes kommentoivat niin henkilökohtaisiin asioihin, kun eihän sitä voi ollenkaan tietää, mitä tekijöitä on lasten lukumäärän takana. Äiteinäkin me ollaan niin erilaisia, elämäntilanteet ja sen mukaan voimavarat voi vaihdella paljonkin.

    Itse olen voimavaroiltani normimutsi (tai ainakaan en koe olevani mitenkään super) kahdella kainalolla :) mutta niin vaan on, että melkein kuuden vuoden tauon jälkeen meille tupsahtaa lähiviikkoina perheeseen viides lapsi..Itse ajattelen, että minun kainaloideni ja polvieni lisäksi vauvan vastaanottaa koko perhe. Isä ja sisarukset minun lisäkseni antavat läheisyyttä ja hoivaa, vaikka äiti onkin erityisesti vauvalle ainutlaatuisen tärkeä.Tietysti suurin omalla kohdallani vaikuttava tekijä on se, että olen aina toivonut saavani monta lasta. Mutta yhtään itsestäänselvää se ei ole, että olen lapseni saanut, tullut ylipäätään raskaaksi ja läpikäynyt raskaudet ja synnytykset normikaavalla pienin "kolhuin". Muistan, kuinka voimakasta kiitollisuutta ja syntymän ihmettä koin, kun kuopus tuli tähän maailmaan. Ihmettelimme miehen kanssa, miten on mahdollista, että saimme neljännen terveen lapsen ja kaikki meni hyvin.

    Ihanat kuvat pojista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minstakin on erikoista kuinka hanakasti toisten perhetilanteita kommentoidaan. Sinä olet kyllä minun silmissäni supermutsi, kun teille on viides tulossa. Minä huomaan välillä ajattelevani millaista olisi kolmannen lapsen kanssa, se on vähän sellaista uteliaisuutta. Kun voisikin kurkistaa kristallipalloon ihan vähäsen!

      Poista
  6. Heh, me ollaan vihdoin saavutettu se maaginen tilanne, jossa meiltä ei kysellä tyhmiä :D Kun nyt onneksi tajuttiin se tyttökin tehdä ;)

    mutta paljon tämä ottaa. Ei meistä riitä tarpeeksi. Mä tarvitsen myös paljon tilaa ja rauhaa. Omaa aikaa ja kaikkea. Menetän hermoni ja turhaudun. Kaukana superäidistä, mutta jotenkin me selvitään. Selviäminen ei ole se ideaalitilanne, elo voisi olla seesteisempää. Mutta selviämistä tää nyt on muutaman vuoden ajan.

    mutta lopulta me saadaan ehkä se pitkä pöytä jonka ääreen kokoontuu tosi iso porukka. Toivottavasti ainakin! Mutta ei se helpolla tule ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihdoin te ymmärsitte tehdä tytöt, ajattelevat varmaan kommentoijat. ;)

      Aikanaan teillä on se pöytä täynnä läheisiä ja se on ollut kaiken alun selviämisen arvoista, uskon näin.

      Poista
  7. Mikä siinä onkin että muut ihmiset aina kaipaa perheeseen lisää lapsia vaikka perhe itse ei niitä enää kaipaa tai ei ehkä saa. Siinä sit vaivautuneena koitetaan vastailla jotain.
    Itse arvon ja pähkäilen että kolmas vai ei. Meillä molemmat lapset huusi koliikkia monta kuukautta eli olin kuin zombi kuukausia ja mietin että tätäkö tää tosiaan on. Siihen kaupan päälle synnytyksen jälkeinen masennus. Hip hurraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat vaikeita päätöksiä. Mikä on se ideaalinen lapsiluku omalle kohdalle, pitäisikö jättää tähän vai vielä lähteä yhden kerran pikkuvauva-aikaan mukaan. Kaduttaako myöhemmin, jos ei uskaltanut toivoa vielä yhtä. Näitä minä pyörittelin, kun mietimme jäädäkö yksilapsiseksi perheeksi vai antaa mahdollisuus vielä toiselle tulla.

      Poista
  8. Heh, niin totta :D Esikoisen jälkeen kaikki odotteli toista ja nyt on tyttö ja poika. Ei kannata enempää, kun on molemmat tehtynä :D Ihmiset on hassuja ja varsinkin kommentit tulee vanhemmilta sukupolvilta. Ei sen puoleen, minun jaksaminen on myös näissä kahdessa ja en kaipaile yhtään vauva-aikoja. Esikoinen oli poika ja toivoin toisesta tyttöä. En tiedä, mistä tämä toive kumpusi. Ehkä äidin ja tyttären suhteesta, vaikka toivon, että myös äidin ja pojan suhde on yhtä läheinen myös myöhemmin. Ainakin nyt uskon myös siihen ja toisaalta nämä toiveet ovat hassuja, mutta varmasti yleisiä.

    Meillä oli ekaa kertaa Kuvamuisto päiväkodissa. Tykkäsin tosi paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo teillä on siis täydellinen perhe, ei missään nimessä enää lisää lapsia. :D

      Poista