keskiviikko 21. elokuuta 2013

BC vs. AD

Olen monta monituista kertaa miettinyt mikä siinä on, että äitiys ja lapset herättävät ihmisissä niin vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Vastakkainasettelu esimerkiksi lapsellisten ja lapsettomien välillä tuntuu tämän hetken yhteiskunnassa vallitsevan vahvana ja se on todella harmillista. Sitä jopa ruokitaan. On sallittua sanoa, että inhoaa lapsia, että ne pilaavat yksilön arkipäivän pelkällä olemassaolollaan. Miksi joku ei inhoa vanhuksia? Ja onpa ällöttävää, kun tuo keski-ikäinen mies puhuu puhelimeen raitiovaunussa, nyt meni päivä pilalle. Lapset ovat suojattomina helppo kohde ja totuus nyt vain on, että vanhempien elämä väistämättä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen lasten.

En minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta meitä on moneen junaan ja jokaisen kanssa on vain elettävä ja erilaisuutta siedettävä. Muuten ei maailma pyöri, se on ikävä fakta. Ja juuri kyky sietää erilaisuutta tuntuu nykyeläjältä olevan hukassa. Omista valinnoista poikkeavien sietäminen, erilaiset tavat elää ja olla sovussa, rinnakkain muiden kanssa. Yksi on mustasukkainen toisen uudenlaisesta elämästä, toinen kokee itsensä hylätyksi ystävän saatua lapsen ja elämän luonnollisesti keskittyessä ainakin aluksi etupäässä kotiin ja perheeseen. Milloin lapsiperheestä tuli kirosana?

Moni ystäväni kokee, että Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Voin itse käsi sydämellä todeta, että me emme ole saaneet huonoa kohtelua osaksemme tai sitten emme ole sitä vain huomanneet. Olen toisinaan hieman puusilmä ja keskityn omiin asioihini huomioimatta välttämättä toisia valtavasti. Ehkä se on onni tässä tapauksessa. Mutta asenneilmapiirin muutoksen olen huomannut ja siitä syystä olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Silti kukaan tuntematon tallaaja ei ole armottomampi toista kohtaan kuin toinen äiti. Valitettavasti.

Tässä muutamia huomioita niin puolelta jos toiseltakin.

1. "Ennen kuin sain omia lapsia en ymmärtänyt, että yksivuotias nyt ei välttämättä istu paikallaan kahden tunnin ravintolakäyntiä."


Tällaisia lausuntoja saa vähän väliä lukea naistenlehdistä, joissa joku neljääkymmentä lähentelevä puolijulkkis kertoo tuoreesta äitiydestään ja sen kokemuksista. Ja joka kerta lukiessani hämmästyn, että ihanko totta et ymmärtänyt. Tämä liittyy siihen oman elämänpiirin kaventumiseen vain oman navan ympärille, kun ei enää eletä suku yhdessä ja läheisessä kanssakäymisessä. Ei voida tietää ja sitä myöten odotetaan aivan käsittämättömiä. Mutta kai sen nyt jo maalaisjärki sanoo, että lapset ovat erilaisia kuin aikuiset. Tai ehkä ei sano, en minä tiedä. Jotkut saavat omia lapsia ja oppivat tietämään, toiset eivät ymmärrä koskaan. Huomioikaa kuvan valjaat, auttavat huomattavasti. ;)

2. "Mä en ainakaan ikinä tule käyttämään niitä hirveitä sanoja, kuten masuasukki, välikausihaalari, vessahätäviestintä tai taapero!" Kuvassa lapset välikausivarusteissaan.


Mikä niissä sanoissa nyt on niin hirveää? Miten ne eroavat tilinpäätöksestä, bruttokansantuotteesta, resursseista tai visiosta? Ne kertovat siitä maailmasta, jossa elää ja todellisuudesta, joka on vanhemmuuden myötä avautunut. Jokainen lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka hullaantuvat häneen. Ja osa sitä on hullaantua myös lapsen mukaanaan tuomaan todellisuuteen ja uudenlaiseen maailmaan. En tarkoita, että jokaisen äidin tai isän olisi alettava puhua vauvaa ilman yhtäkään selvää sanaa, hulluksihan siinä tulisi. Mutta ei se maailma siihen kaadu, jos punavuorelaishipsteri hankkii Reiman välikausihaalarin taaperolleen silläkin uhalla, että ei enää ole ihan kuin ennen siellä Torin jallupullien äärellä (pahoitteluni kärjistämisestä ja stereotypiasta jo heti kättelyssä). Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

3. "Meidän elämää ei lapsi ainakaan muuta yhtään. Se voi kulkea mukana, me mennään kuten ennenkin." 


Coolit mutsit eivät tee niin tai näin, vaan jatkavat omaa elämäänsä kuin ennen vauvan syntymää. Erityisen tärkeää on kuuluttaa tätä koko muulle maailmalle. Mikään ei muutu, sillä on noloa hävitä mammalandiaan. Voin kertoa, että ei ole, se on ihanaa. Arvatkaa miksi? Koska se on vapaaehtoista. Vauvalla on oikeus muuttaa vaikka mitä vanhempiensa arjessa. Ja kun sen hyväksyy, on jatko paljon helpompaa. t. Kantapään kautta oppinut.

4. "Jos minä ehdin käydä suihkussa ja syödä päivän aikana, niin kyllä sinäkin ehdit."


Vauvat ovat yksilöitä ja äidit ovat yksilöitä. Vaikka minä sitä ja tätä, siitä ei seuraa yhtäläisyysmerkkejä naapurin Annelin ja hänen Tanelinsa elämään. Ja jos äidit jotain ovat hanakoita tekemään, niin kertomaan miten meillä asia hoidetaan. Äideillä on hämmästyttävä tarve oikeuttaa omia valintojaan ja hakea niille hyväksyntää toisilta äideiltä. Usein tämä valitettavasti tarkoittaa toisen valintojen arvostelemista vaikka vain sivulauseessa. 

Yllä olevassa kuvassa kuopus esittelee erikoistaitoaan, lelukaaren alle nukahtamista. Minä itse olisin ehtinyt ottaa vaikka vaahtokylpyjä iisien ja sitterissä tai sylissä viihtyneiden poikieni seuratessa rauhassa kylpyhuoneen ovensuusta, mutta ei se ole mikään syy yleistää. Eikä varsinkaan auta Annelia, joka kanniskelee Tanelia kolmatta tuntia, sillä tuntuu pahalta antaa tämän huutaa, edes sen suihkun ajan. Kun on sinut omien valintojensa kanssa voi tukea toisia sen sijaan, että pönkittäisi omaa itsetuntoaan jokaisessa piikittelevässä sivulauseessa.

5. "Naapurin Eino otti tänään meidän Sirpan kädestä lapion, eikä sen äiti tehnyt mitään. Kyllä on huonosti kasvatettu lapsi!"


Mene, ota lapio Einolta, kerro ettei toisen kädestä saa ottaa ja anna se Sirpalle. Noin, homma hoidettu eikä tarvitse valittaa jälkeenpäin, sillä aina voi avata suunsa. Meillä ihmisillä ei ole silmiä selässä eikä kaikkea voi huomata. Sitten, jos Eino heittää kaksikymmentä kertaa hiekkaa Sirpan päälle ilman, että äiti tekee asialle mitään, voit todeta törmänneesi idarimutsiin jälkikasvuineen.

6. "Mä olen niin pazkamutzi, kun en muistanut antaa xylitol-pastilleja Jalmarille kahteen päivään. Nyt on kyllä niin huonot fiilikset, ja vähintään hammashoitolassa ruoskitaan odotusaulassa kaikkien nähden."


Ei ruoskita, sillä maalaisjärjen käyttö on sallittua. Muistan stressanneeni esikoisen kohdalla sitä, etten muistanut antaa hänelle noita penteleen pastilleja jokaisen ruoan jälkeen. Raahasin purkin myös ulkomaille mukaan. Ei auttanut, ei ainakaan siihen, että kaatumisten seurauksena lapselta on jo pari vuotta puuttunut molemmat etuhampaat. Olin vieläpä itse paikalla, enkä tuntenut syyllisyyttä. Minkäpä sille voi, välillä kaatuu ja hampaita tippuu. Siinä ei paljon pastilleilla ollut väliä. Mutta sitä maalaisjärkeä, sitä yleensä tulee lisää toisen lapsen kohdalla. Ruokaa, lepoa, rakkautta, läsnäoloa. Siinäpä ne tärkeimmät ja jos ne ovat kunnossa, on aivan sama jättääkö joskus lasten hampaat harjaamatta ihan vaan, kun ei millään jaksa tai laittaako dvd:n pyörimään kolmatta kertaa putkeen. 

8. "Jokainen äiti on paras lapselleen."


Ei ole. Maailma on täynnä huonoja äitejä, jotka eivät ole kiinnostuneita lapsensa hyvinvoinnista. Mutta jos nyt jätetään nämä selvät tapaukset huomiotta, on väitteessä totuuden siemen. Huolimatta ruokintamenetelmästä (kahden totaalisen pullolapsen äiti täällä hei), vaippojen materiaalista (en harkinnutkaan kestoja), vaatteiden hintatasosta tai päivähoitokuvioista (I <3 päiväkoti). Ne ovat pieniä osia kokonaisuutta, jossa tärkeintä on paitsi lapsen, myös koko perheen hyvinvointi. 

Jälleen kerran sanon lopuksi armon puolesta. Olen avoimesti hullaantunut lapsiini, he ovat maailman upeimmat tyypit, jotka saavat tuntemaan tunteita, joita ei koskaan ennen. Ääretöntä onnea ja suunnatonta raivoa tai turhautumista. Ennen kaikkea he ovat kaksi ihmistä lisää, kaksi läheistä, joiden kanssa on ihan oikeasti todella mukava viettää aikaa. Ja kun ollaan päivä erossa, voidaan seuraavana yönä taas nukkua kaikki vierekkäin, ihan vaan koska on ollut ikävä. Kuten kuopus asian sanoi mennessämme kauppaan. "Mennäänkö ihan koko meidän perhe".


Sinä olet tosi hyvä äiti lapsellesi. Minä ainakin olen omilleni.



20 kommenttia:

  1. Niin paljon asiaa, ja näitä aiheitahan me pyöriteltiinkin lounaalla. Kiva, että kirjoitit näistä, vaikka osa jutuista voikin jakaa mielipiteitä. Minäkin kuulun siihen porukkaan, joka antaa kaikkien kukkien kukkia, kunhan ei mitään vaarallista tapahdu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätin jättää kuitenkin sen "ei ole varaa olla kotona"-paasauksen kirjoittamatta. :D Itsesuojeluvaistoa tai jotain. :D

      Poista
  2. Upea kirjoitus! Antaa kyllä ajattelemisen aihetta, varsinkin kun itse on isojen päätösten äärellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä kaikkein tärkeintä on toimia niin, että kaikilla perheessä on hyvä olla. Ja erittäin usein se hyvinvointi lähtee siitä, että lapsi voi hyvin. :)

      Poista
  3. Aamen. Mahtava kirjoitus! Josko sitä taas muistaisi itselleen olla vähän armollisempi.

    Eeva

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On pitänyt täälläkin opetella sitä armoa. Nykyään sujuu jo aika hyvin! ;)

      Poista
  4. Just näin!

    Olen muuten monesti miettinyt, että miksi esim. juoksuun tai kokkaukseen hurahtaneen on cool ja ok vaahdota asiasta jatkuvasti, mutta jos kohteena ovat lapset (imo yhteiskuntakelpoisen yksilön tuottamisen kannalta se tärkein kohde) on äiti tipahtanut Mammalandiaan, totaalisesti eksynyt ja hukannut entisen persoonansa. Pitäisi mahdollisimman kovaan ääneen kuuluttaa, että minä olen yhä minä, harrastan, kiinnostun ja suoritan. Ja siinä välissä lisäännyn. Minulle ainakin stressaava yhtälö. Itse olen äiti aina ensin. Kaikki muu seuraa sen jälkeen enkä koe tarpeelliseksi niitä sen enempää julistaa ja erotella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No amen. Kukaan ei kritisoi juoksupäivityksiä, mutta annas olla lapsiaiheisten kanssa. Taas se puhuu niistä, eikö se osaa puhua mistään muusta jne.

      Poista
  5. Hienosti kirjoitettu! Juuri totesin kaverilleni, että miksiköhän sitä hetkellistä (tai pidempääkin) mammalandiaan hukkumista pidetään yleisesti ottaen huonona asiana. Näin itsekin olen ajatellut. Harva asia muuttaa elämää niin radikaalisti kuin lapsen saaminen, joten miksei sitä saisi hehkuttaa täysillä ja nauttia, kun mahdollisuus on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Elämä muuttuu ja pitääkin muuttua, sen verran iso juttu lasten tulo on. Harvoin vain kritisoijien osalta suostutaan ymmärtämään tai hyväksymään se, että elämä muuttuu parempaan.

      Poista
  6. Tosi hyvä kirjoitus :) Nyt toisen vauvan kohdalla olen antanut itselleni luvan nauttia tästä täysillä. Jotkut asiat saavat nyt odottaa ja se aika menee kuitenkin niin nopsaa. Lasten saannin jälkeen saa kyllä paljon neuvoja ja vinkkejä kaikilta, lapsettomatkin ovat monesti kovia arvostelemaan toisten kasvatusperiaatteita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä nautin myös toisesta vauva-ajasta niin paljon enemmän kuin ensimmäisestä. Ja kuinka levolta ja omalta ajalta tuntuikaan olla pelkän vauvan kanssa kotona, kun vilkas leikki-ikäinen oli isänsä kanssa jossain. Esikoisen kanssa omaa aikaa oli vain täysi yksinäisyys, eli näin ne ajatukset muuttuvat.

      Poista
  7. Aivan tuttuja asetelmia. Mutta niinhän se on, että elämä opettaa.

    Itsekin olin paljon tuomiohenkisempi (lue herkempi) kaikelle, jonka koin kumpuavan kanssaäidin ajattelemattomuudesta/tiedon puutteesta/itsekkyydestä, kun kanniskelin esikoista ja tein omia valintojani. Muistan kyllä, että yritin ymmärtää erilaisia ratkaisuja, mutta juputin sitten miehelle kotona, että mieten ne ja ne ystävät nyt lapsen kanssa tuollain tekee..:)

    Nyt, kun esikoinen on kohta yksitoista ja lapsiluku on kasvanut (neljään), on ymmärryskin lisääntynyt (kas kummaa).. Elämä vaan on sellaista, että omien aarteidenkin kanssa tehdään jatkuvasti kompromisseja. Eikä läheskään kaikki valinnat olekaan enää vanhempien suuren tietoisuuden ja elämänfilosofian ohjaamia vaan kasvavan lapsen omaakin mielipidettä tulee kunnioittaa.

    Nykypäivänä ei vaan tulla tupsahdeta äidiksi. Kaikki elämäntapaan liittyvät valinnat on muka oltava niin tietoisia. Moni äiti esikoisensa kanssa on melko pihalla, ei ole just niitä suvun lapsia ja vanhempia äitejä ympärillä. Monella äidiksi tulemisen mallit voivat puuttua ympäriltä täysin. Sitten puolison kanssa sorvataan omaa elämäntapaa, ollaanko ekoperhe/urheilijaperhe/trendiperhe tms. Edelliset sukupolvet eivät edes tienneet mikä on elämäntapa ja voiko sen valita jostain?? No on siinä hyvääkin, ei ole myöskään pakko tehdä samalla tapaa kuin koko kyläyhteisö. Mutta muistan sen tunteen esikoisen kanssa. Ihan kuin jostain valikosta pitäisi alkaa klikkailemaan ja sitten omat valinnat pitäisi perustella muille joka käänteessä.

    Niin se vaan on, että useimpia kuitenkin elämä opettaa :)

    Ja nauttikaa joka nainen antaumuksella siitä mammalandiasta!
    Loppuen lopuksi se on rajallinen aika, ohikiitävä hetki. Parempi on uppoutua tehtävään, jonka elämä antaa kuin harata vastaan ja katua sitten kun lapset ovat kasvaneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan näin, olen itsekin huomannut kuinka omat ajatukset parhaasta kasvatuksesta ja toimintatavoista törmäävät vaikkapa arjen realiteetteihin tai lapsen omiin mielipiteisiin. Siinä sitten luovitaan. Jos jotain elämä on lasten myötä opettanut, niin kykyä sietää kaaosta ja kärsivällisyyskin on kasvanut.

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus! Samaa mieltä olen. :) Itse huomaan, että nyt kun pyöritän täyspäiväinen työ - päiväkotiarkirumbaa, ei voisi vähempää kiinnostaa, tuikataanko jonkun vauvan suuhun nälän yllättäessä tuttipullo vai tissi ja löytyykö vauvan pöksyistä kesto- vai kertisvaippa. Kukin luovii omalla tyylillään. Itse ajattelen, ettei minun/meidän tarvitse toimia, kuten muiden perheiden, mutta omia toimintatapoja voi aina hieman kriittisesti katsahtaa. Ei tarvitse siltikään itseä alkaa ruoskia, on itselleen armollinen ja pyrkii tästä eteenpäin parantamaan toimintatapojaan.

    Musta on ihan jees, että ihmiset hurahtavat asioihin. Mammalandiaan, juoksemiseen, kokkaukseen. Se kertoo siitä, että ihminen elää intohimolla elämäänsä. Nykyisyydessä, ei liikaa menneessä tai tulevaisuudessa. Ei kaikkien tarvitse niin tehdä, mutta nimenomaan peräänkuuluttaisin eläytymiskykyä, että astuisi toisen saappaisiin ja ajattelisi, että vautsi miten hienoa, että Pirjo on niin innoissaan lapsestaan tai että Pertti on löytänyt juoksemisen syvimmän olemuksen ja saa siitä potkua elämäänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samoilla linjoilla. Omaa toimintaa voi parantaa, jos sen aiheelliseksi katsoo, mutta muut taaplatkoon tyylillään.

      Poista
  9. Aivan ihana kirjoitus, kiitos!

    Armollisuus itseä kohtaan unohtuu liian usein - sitä asettaa liiallisia vaatimuksia ja standarditasoja, joita ei kaikessa arkirumbassa kykenekään saavuttamaan. Esim. pitäisi tehdä terveellistä ruokaa puhtaista raaka-aineista, mutta kun koko perhe on nälkäkuoleman partaalla työ- ja päiväkotipäivän jälkeen, hätävara-pinaattiletut tuntuvat olevan ainoa ratkaisu, eikö niiden viereen tule aina todellakaan raastettua porkkanaa tai tehtyä salaattia.

    Mutta kun pysähtyy hetkeksi ja hengähtää, tajuaa että kuitenkin tärkeintä on oman perheen hyvinvointi, ei se että pystyy olemaan kaiken aikaa supertehokas tai noudattamaan kaikkia suosituksia.

    Lapset eivät vaadi äidiltä sitä, että äiti olisi supertäydellinen kodinhengetär. Meillä lapset tahtovat äidin, joka istuu lattialle lukemaan ääneen kirjoja, leikkimään supersankarileikkejä, kertomaan tarinoita siitä kun lapset olivat ihan pikkiriikkisiä ja äidin, jolla on aikaa kaiken kiireen keskellä kuunnella, mitä lapsi haluaa kertoa. Ei siinä ole väliä kestovaipoilla tai eineksillä :)




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joku kertaa jaksaa pilkkoa kurkkua niiden pinaattilettujen kylkeen, voi jo taputtaa itseään olalla. Myös meillä tarinat lapsista ihan pieninä ovat hirmuisen kiinnostavia ja niitä pitää kertoa usein.

      Poista
  10. Musta tuntuu että joka joukossa on sitä "ääriryhmää" mikä on harmillista. Muutamat itseään täydellisinä äiteinä pitävät kritisoi toisiaan vähän joka käänteessä (blogeista saa lukea välillä ihan kammottavia kommentteja), ja sitten taas on se lapsettomien ääriryhmä jonka mukaan lasten kanssa ei saisi poistua edes kotoa. Itse olen lapsettomana onnellinen ystävieni puolesta jotka ovat lapsia saaneet, elämä toki muuttuu, mutta muuttuuhan se muidenkin asioiden takia! Haastava työ, parisuhde, sairaus jne. Kyllä hyvän ystävyyssuhteen tulee kestää muutokset. Ja toki lapset kasvavat ja sitten on äideilläkin eri tavalla aikaa... Valitettavasti olen myös kokenut sen kuinka sitä jää ulkopuolelle ja lapsettomat kaverit unohtuvat (vaikka kuinka yrittäisivät pitää yhteyttä.

    Taannoin vallan hurmaava pieni mies flirttasi kanssani rattaistaan ja muutama sanan hänen äitnsä kanssa vaihdettua päästiin kysymykseen "onko sinulla lapsia?". Valitettavasti keskustelu päättyi kun vastasin että ei. :( En tiedä johtuuko tämä nyt siitä että nykyään pelätään puhua lapsista lapsettomille jonkun ihmeellisen vastakkain asettelun takia...? Hyvin ärsyttävää, keskustelen kyllä lapsista, koirista, golffista ja mistä tahansa sujuvasti jonkin aikaa, vaikka en hirveämmin asiasta ymmärtäisikään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella kurjaa kuulla, että joidenkin lapsen saaneiden elämään eivät enää vanhat ystävät kuulu. Ei lapsen pitäisi olla mikään automaattisesti yhdistävä tai erottava tekijä, vaan yksi aihe monen joukossa.

      Poista